Kotiäitinä olen ollut jo yli kuukauden. Voisi kuvitella, että olisi aikaa ja intoa kirjoittaa enemmän nyt kuin aikaisemmin. Mutta kuvitellahan voi mitä vain, ihan vapaasti. Aikaa on ehkä ollut, mutta intoa ja voimia ei ole jostain syystä ollut. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoitusaikani on aina illalla, mutta nykyiltaisin tietokone on varattu aika usein. Enkä ole yhtenäkään iltana jaksanut valvoa kovin myöhään, olen nukahtanut aina  melkein ennen kuin olen päässyt sänkyyn. Olen myös nukkunut muutenkin reilusti.

Sitten lisäksi, mistä kirjoittaisin? Jos kirjoitan, että olen nauttinut kotona olemisesta ja rauhallisesta elämänrytmistä, niin puhun totta. Jos kirjoitan, että olen nauttinut lapsista erittäin paljon ja en ole menettänyt malttiani läheskään niin usein kuin aiemmin yleensä, niin puhun totta. Vielä kun lisään, että on ihanaa lähestyä joulua näin, ilman työkiireitä ja täyttä kalenteria, niin olen oikea totuuden torvi. Mutta kun minua vähän ujostuttaa puhua totta. Jostain syystä. Jos joku pahoittaa mielensä, ajattelee että olen itsekäs kun nautin tästä ja otan rennosti, kun muut ei saa. Siksi en uskalla.

Lohdutukseksi voisin sanoa, että on tässä ollut vastustakin. Kaksi mahatautiepidemiaa perheellä tänä aikana, sekä minun krooninen sellainen koko ajan. Väsymystä remonttisaralla ja muuallakin, miehellä suuria työpaineita. Ja karstata pitäisi kolme kiloa villaa huomiseen mennessä, olen vasta karstannut 700 grammaa. Hirveä homma!

Yksi ystävä sanoi, että kaikilla ei ole mahdollisuutta tähän. Siis että toinen on kotona vain sen takia että se tuntuu hyvältä. Niin, ajattelin minä. Sääli heitä. Onneksi sentään meillä on mahdollisuus tähän, kun ollaan valmiita elämään vähän pienemmällä liikevaihdolla. Yksi toinen sanoi kerran, että kyllä kaikkien kotiäitien pitäisi lähteä töihin rakentamaan yhteiskuntaa. No, sen sanomisen annoin jo etulahjana anteeksi. Kun hän kerran ei muistanut, että kyllä ne kotiäitienkin lapset ovat yhteiskuntaa siinä missä hoitotätien hoidokit. Mitä sitten, jos joku meneekin rakentamaan yhteiskuntaa, viemällä omat lapset hoitoon ja menemällä päiväkotiin hoitamaan toisten lapsia? No, kyllä Sinun, työssä oleva äiti, työtäsi tarvitaan ja se on tärkeää. En halua väheksyä yhtään sitä. (Luulenpa, että minäkin saatan olla vielä joskus töissä.) Eräs nuori äiti, joka on opiskellut ammatin, onkin kotona ja sanoi, että hän on nyt “rauhoittunut” kotiin ja tuntee että hänen paikkansa on siellä. “Voi, hänhän on niin nuori, kyllähän hän ehtii vielä”, sanoi ystäväni. Niin mitä ehtii? Ehtii vielä sieltä kotoaan rakentamaan sitä yhteiskuntaa? Pitäisikö välttämättä ehtiä?

Antakaa anteeksi kaikki, joita olen näpäyttänyt. Minut on vain saanut kananlihalle äsken lukemani Hs.fi:n uutiskeskustelu koskien Sarkomaan eroamista ministerintehtävästään. Onneksi suurin osa nosti hattua Sarkomaalle. Oikean valinnan on tehnyt, ja lapset saavat nauttia äidin läsnäolosta toivottavasti rauhallisemmissa merkeissä. Mutta ne muutamat kommentit. Että Sarkomaa olisi yksi niistä luuserinaisista, jotka perhe “tekosyynään” luovuttaa urastaan, kun eivät kestä uraäitielämän paineita. Eräskin kommentoija ylpeänä kehui, että hän kyllä kestää paineet. Minä ihan suutuin, ja meinasin kirjoittaa oikein vihaisen huutomerkkikommentin. Onneksi keskustelu vaati sähköpostiosoitteen jonka johdosta jänistin. Voi että toivoisin, että kaikki nämä paineenkestäjät ja muut kovien arvojen kannattajat ymmärtäisivät, että lapset tarvitsevat paljon vanhempiaan! Isommatkin lapset. Itse muistan, kun pyöräilin yläasteikäisenä koulusta kotiin äitini äitiysloman ensimmäisenä päivänä, ja kotitiellä muistin, että ai niin, jes, äiti on kotona! Tämän muistan nyt, ja toivottavasti muistan vielä sittenkin, kun lapseni ovat yläasteikäisiä.

Tämmöinen palopuhe tällä kertaa. Jospa seuraavalla kerralla tulisi jotain leppeämpää?

ps. Remonttimme ei ole edistynyt aikoihin. Mutta lapset ovat vaihdelleet huonejärjestystään tiuhaan tahtiin yläkerran aulassa. Ajattelin, että sitä voisi ruveta raportoimaan tänne sivuseikkaan. Onhan se vähintään yhtä tähdellistä askartelua kuin kodinhoitohuoneen kaapitkin!