Tämä kotiäidin työ on sellaista ettei saa kirjoitettua sivuseikkaan vaikka olisikin jossain välissä aikaa. Lasten kanssa puuhastelu on vaihtelevasti kevyttä ja raskasta, fyysisesti kevyttä, psyykkisesti molempia. Ja niinkin voi käydä, että puutuu ja luutuu eikä osaa enää kirjoittaa mitään minnekään. Kaksi viikkoa meni sairaslomalla aika tavalla Ervastinkylän maisemissa. Kolmas viikko on mennyt myös tässä samassa osoitteessa, maanantaina kyllä kävin ruokakaupassa, keskiviikkona lasten kuororeissulla kirjastossa  ja nyt isänpäivänä Niementien Isää tervehtimässä.

Samuli raukka ei saanut kovinkaan kummoisia lahjoja. Aamulla kyllä lauloimme, ja toimme sänkyyn mansikkasmoothieta, tyttöjen leipoman kakun ja yrttivoipatonkia, joka levisi sänkyyn aika kivasti murujen muodossa. Ja tarjottimella oli myös kynttilän lisäksi paksu nippu lasten tekemiä kortteja ja joku ihan itse tehty lahjakin. Keskiviikon kirjastoreissulla lainasin Isännälle kolme harmaalla jännitys-tarralla varustettua kirjaa, mutta mikään niistä ei lyönyt itseään läpi.

Minulla on siis varsin horjuva itsevarmuus tässä isänpäivän järjestämisessä. Mutta yllättynyt olin, kun sankari sanoi itse, että mikä se sellainen isänpäivä on, että isä ei ollenkaan touhua lastensa kanssa. Niinpä hän lähti oitis lenkille lapsineen. Minä jäin leikkaamaan karitsanfileitä irti luusta, sisäfilettä ja ulkofilettä. Vein ne lahjaksi omalle isälleni, koska mitä muuta tällainen kauppoja käymätön kotikissa voi lahjaksi antaa kuin oman pihansa antimia? Mummulassa saimme myös karitsanfileiden lisäksi todella maistuvaa häränniskaa (éntrecote) ja runsaan määrän erilaisia venäjiä. Risatautilomalaisen unelmat siis täyttyivät pitkästä aikaa, kun sai herkutella hyvällä ruoalla ilman sen suurempia omantunnon tai nielemisen tuskia.

Pihan antimista sen verran, että olen kovasti kanoihin päin. Olen vähän koukussa munanettiin, jossa luen kanaharrastajien haudontapäiväkirjoja ja tarinoita esimerkiksi dementoituneista kanavanhuksista. Eräskin em. oli ruvennut hautomaan tohkeissaan, hautonut tyhjää pari päivää kunnes huomasi tipuja lähistöllä “ai nekö kuoriutui jo?”, meni niitä oikean emon kanssa hoitelemaan, kunnes seuraavana päivänä oli itse tipuna tunkemassa itseään toisten tipujen tavoin kyseisen emon siipien alle. Mukavia maanläheisiä juttuja, eikös vain? Oma onnellisten maatiaiskanojen koti tuolla autotallin toisessa päässä (MINKÄ autotallin? Sehän  on täynnä lampaita, puuta, heinäpaaleja, rojua jne., mutta autoista ei ole tietoakaan, sanoo tähän rakas mieheni) olisi kyllä unelmien täyttymys, puhumattakaan maukkaista kananmunista, joita voisi myydä ehkä naapureillekin… Kanat olisivat jo tiedossa, mutta ymmärrettävistä syistä ei ole tiedossa, milloin perhe on valmis niitä oikeasti hankkimaan. Kunnes autotalli ja sen viereinen rojuläjä on siivottu, sanoo taas mieheni. Silloin minun hartiat lysähtävät vain hiukkasen, näyttelen reipasta ja sanon, että kyllähän se järjestyy, tuossa tuokiossa, ehkäpä. Jos järjestäisi Ervastinkylän lapsille siivoustalkoot? Palkaksi saisi mehujäätelön tai vaikkapa myöhemmin lämpimän tuoreen maatiaiskanan munan.

Kaikkia eivät jaksa kiinnostaa nämä eläinhömpötykset. Mitä me eläimistä, munia saa kaupasta ja harrastuksia  järjestää moni yhdistys ja opisto ihan työkseen!  Kuntosalitkin on keksitty sitä varten, ettei tarvitsisi mitään lampaiden keritsemistelineitä väsäillä eikä kanojen munia etsiä puskien alta selkä vääränä. Jännitystäkin tarjotaan niin monesta tuutista ettei ole mitään järkeä enää jänskätä kuoriutuuko Klaaran tiput tänään vai huomenna ja kuinka moni niistä on kana. Ymmärrän ja sen olen tässä oppinut, että hölmö olen päästä varpaisiin, mutta minkäs sitä ihminen luonnolleen voi! Tai sanottaisko että minkäs sitä mies vaimolleen voi. Niin kurjaksi on tilanne mennyt että toissapäivänä mies jutteli ruokapöydässä tähän tapaan: “Tuohon autotallin päätyyn rakentais ensi keväänä aika näppärästi noista purkulankuista sopivan lätin possulle tai parille. Niin kuinka paljon ne siat maksoivatkaan?”

Joka tapauksessa, oikein hyvää isäniltaa, kaikki arvokkaat isät maailmassa!