PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVAT
LINKITIsänilta
Tämä kotiäidin työ on sellaista ettei saa kirjoitettua sivuseikkaan vaikka olisikin jossain välissä aikaa. Lasten kanssa puuhastelu on vaihtelevasti kevyttä ja raskasta, fyysisesti kevyttä, psyykkisesti molempia. Ja niinkin voi käydä, että puutuu ja luutuu eikä osaa enää kirjoittaa mitään minnekään. Kaksi viikkoa meni sairaslomalla aika tavalla Ervastinkylän maisemissa. Kolmas viikko on mennyt myös tässä samassa osoitteessa, maanantaina kyllä kävin ruokakaupassa, keskiviikkona lasten kuororeissulla kirjastossa ja nyt isänpäivänä Niementien Isää tervehtimässä.
Samuli raukka ei saanut kovinkaan kummoisia lahjoja. Aamulla kyllä lauloimme, ja toimme sänkyyn mansikkasmoothieta, tyttöjen leipoman kakun ja yrttivoipatonkia, joka levisi sänkyyn aika kivasti murujen muodossa. Ja tarjottimella oli myös kynttilän lisäksi paksu nippu lasten tekemiä kortteja ja joku ihan itse tehty lahjakin. Keskiviikon kirjastoreissulla lainasin Isännälle kolme harmaalla jännitys-tarralla varustettua kirjaa, mutta mikään niistä ei lyönyt itseään läpi.
Minulla on siis varsin horjuva itsevarmuus tässä isänpäivän järjestämisessä. Mutta yllättynyt olin, kun sankari sanoi itse, että mikä se sellainen isänpäivä on, että isä ei ollenkaan touhua lastensa kanssa. Niinpä hän lähti oitis lenkille lapsineen. Minä jäin leikkaamaan karitsanfileitä irti luusta, sisäfilettä ja ulkofilettä. Vein ne lahjaksi omalle isälleni, koska mitä muuta tällainen kauppoja käymätön kotikissa voi lahjaksi antaa kuin oman pihansa antimia? Mummulassa saimme myös karitsanfileiden lisäksi todella maistuvaa häränniskaa (éntrecote) ja runsaan määrän erilaisia venäjiä. Risatautilomalaisen unelmat siis täyttyivät pitkästä aikaa, kun sai herkutella hyvällä ruoalla ilman sen suurempia omantunnon tai nielemisen tuskia.
Pihan antimista sen verran, että olen kovasti kanoihin päin. Olen vähän koukussa munanettiin, jossa luen kanaharrastajien haudontapäiväkirjoja ja tarinoita esimerkiksi dementoituneista kanavanhuksista. Eräskin em. oli ruvennut hautomaan tohkeissaan, hautonut tyhjää pari päivää kunnes huomasi tipuja lähistöllä “ai nekö kuoriutui jo?”, meni niitä oikean emon kanssa hoitelemaan, kunnes seuraavana päivänä oli itse tipuna tunkemassa itseään toisten tipujen tavoin kyseisen emon siipien alle. Mukavia maanläheisiä juttuja, eikös vain? Oma onnellisten maatiaiskanojen koti tuolla autotallin toisessa päässä (MINKÄ autotallin? Sehän on täynnä lampaita, puuta, heinäpaaleja, rojua jne., mutta autoista ei ole tietoakaan, sanoo tähän rakas mieheni) olisi kyllä unelmien täyttymys, puhumattakaan maukkaista kananmunista, joita voisi myydä ehkä naapureillekin… Kanat olisivat jo tiedossa, mutta ymmärrettävistä syistä ei ole tiedossa, milloin perhe on valmis niitä oikeasti hankkimaan. Kunnes autotalli ja sen viereinen rojuläjä on siivottu, sanoo taas mieheni. Silloin minun hartiat lysähtävät vain hiukkasen, näyttelen reipasta ja sanon, että kyllähän se järjestyy, tuossa tuokiossa, ehkäpä. Jos järjestäisi Ervastinkylän lapsille siivoustalkoot? Palkaksi saisi mehujäätelön tai vaikkapa myöhemmin lämpimän tuoreen maatiaiskanan munan.
Kaikkia eivät jaksa kiinnostaa nämä eläinhömpötykset. Mitä me eläimistä, munia saa kaupasta ja harrastuksia järjestää moni yhdistys ja opisto ihan työkseen! Kuntosalitkin on keksitty sitä varten, ettei tarvitsisi mitään lampaiden keritsemistelineitä väsäillä eikä kanojen munia etsiä puskien alta selkä vääränä. Jännitystäkin tarjotaan niin monesta tuutista ettei ole mitään järkeä enää jänskätä kuoriutuuko Klaaran tiput tänään vai huomenna ja kuinka moni niistä on kana. Ymmärrän ja sen olen tässä oppinut, että hölmö olen päästä varpaisiin, mutta minkäs sitä ihminen luonnolleen voi! Tai sanottaisko että minkäs sitä mies vaimolleen voi. Niin kurjaksi on tilanne mennyt että toissapäivänä mies jutteli ruokapöydässä tähän tapaan: “Tuohon autotallin päätyyn rakentais ensi keväänä aika näppärästi noista purkulankuista sopivan lätin possulle tai parille. Niin kuinka paljon ne siat maksoivatkaan?”
Joka tapauksessa, oikein hyvää isäniltaa, kaikki arvokkaat isät maailmassa!
10.11.2008 klo 21:48
Venla kommentoi:
Kiitos kirjoituksesta. Sait taas hymynkareen kuin varkain kohottamaan suupieltäni, vähän toistakin. Sitä ei tiedä, milloin itse kukanenkin hyppää ulos tästä oravanpyörästä ja siirtyy kokopäivätoimiseksi kotieläinkasvattajaksi, jos ei omalle niin siskon tilalle. Se hevonen ja poni olisivat poikaa. Mutta nyt pitää ensin tehdä vähän töitä että sen voi joskus rahoittaa. On hyvä olla unelmia, vaikkapa eläin-.
Meillä arki ja unelmat kohtasivat tänä iltana. Sain lapset nukkumaan, keittiön siivottua ja pakasteesta kaivettua huomiseksi broilerinsuikalepaketin. Suihkussa kävin jo ennakkoon, Annika osaa jo istua itse vauvanammeessa eikä pannut ollenkaan pahakseen. Kun lapset olivat iltapalalla, yritin varastaa hetken omaa aikaa. Se oli virhe. Oma aika keskeytyi alkuunsa, kun Ilari huusi: Äiti, Eelis heittelee mua karviaismarjoilla. Annika oli lopettanut syömisen ja aloittanut sotkemisen ja niitä karviaisia oli ympäriinsä, sekä niiden jättämiä punaisia jälkiä.
Juolahti mieleen, että Eelis ja Ilari söivät paistettuja munia päivälliseksi, molemmat kaksi. Maistuisi heillekin maalaismunat.
Hyvää yötä, kanaisia unia!
11.11.2008 klo 0:03
Samuli V. kommentoi:
Ei käy kiistäminen etteivätkö proilerinsuikaleet olisi ihan jees, varsinkin jos laittaa sitä smetanaa siihen sekaan riittävästi. Meitsit kuitenkin nykyään karsastaa sitä E621 -aromivahvennetta, ja ei siksi osteta muuta ku naturell-jutskaa.
Mitä oravanpyörään tulee, niin minäkin haluaisin hypätä sellaisesta pois. Vielä en vain tiedä, miten sellaisen kyytiin pääsisi. Pahintahan on tässä yhteiskunnassa, jos ei ole omaa oravanpyörää, jota pitkin juoksee. Silloin sitä vasta on hYlkiö isolla yyllä. Mauttomia, hajuttomia ja värittömiä ovat he, jotka siinä juoksevat. Kirkastettuja ovat he, jotka siitä ovat pois loikanneet, vaikka yleensä siinä vaiheessa ei näillä loikkareilla ole muuta vaihtoehtoa ollutkaan.
Hauskaa, miten assosioin, kun tämä virtuaalinen blogistivirtuoosimme kirjoitti, miten asiat ovat jo niin huonolla tolalla, että isäntä eräänä päivänä suunnitteli jotain elosuojaa autotallin päätyyn, niin tuumasin silloin, että hän harmispäissään on jo asentamassa puolisoaan sinne asumaan. Helpotukseni oli aito, kun luin, että sikoja sinne vain aiotaan laittaa.
Siathan ovat leppoisia, vaikkakin on vallalla toisaalla käsitys, että sian liha tukkii munuaiset ja hankaloittaa ihmisen aiheenvaihduntaa. Siat kas kun eivät hikoa, ja jättävät myrkyllisen hapon täten itseensä, häiriköiden näin kinkunpurijan omaa kroppaa. Mutta mene tiedä.
Ps. Hynnisen Jorma tulee lauantaina Ouluun Tuomiokirkkoon laulamaan taivaallista Brahmsin Requiemia yhdessä Ammattikorkeahkon kuoron kanssa. Hanna-Leena Haapamäki laulaa toisena solistina.
11.11.2008 klo 13:07
Emppu kommentoi:
Venkku: terveisiä sinne arkeen ja unelmiin. Meilläkin on molempia, ja joskus joutohetkenä ehtivät kohtaamaankin. Mutta nuo varastetut omat ajat (niin kuin minulla tässä nyt), ovat kyllä turmiollisia. Vein kylläisen Martan päiväunille ja vanhemmat lapset ovat jääneet keittiöön syömään nuudelia. Aika rohkea veto minulta siis!
SamppaV: Mitä mää nyt teen, luin tässä yhtenä päivänä munanetistä että kanatkaan eivät hikoile. Voi hyvä sylvi sentään, miten ne saa itsensä helteellä kylmennettyä? Onko se kylpemistarve siksi juuri suuri näillä lajeilla?
Muuten, Martta on hiljattain oppinut sanomaan “ÄITI”. Mikä ihana sana. Puoli vuotta on jo sanellut kuin lähetinpoika kaikenlaisia sanoja, mutta nyt vasta tuo tärkein. Siinäpä yksi toteutunut unelma.
11.11.2008 klo 13:29
Anna K. kommentoi:
Tuohan kuulostaa järkevältä, että lampaiden lisäksi parvi kanoja ja pari possua. Minä haaveilen kalkkunankasvatuksesta, mutta kun ne eivät mahtuneet viime kesänä meidän rivitalon takapihalle. Eikä minussa sellaista kalkkunarakkautta asukaan, mutta asuu into syödä luomua lisäaineilta säästynyttä kalkkunanlihaa talvella. Jos otatte näitäkin rumia siivekkäitä, niin otatteko meillekin pari sinne elätiksi?
11.11.2008 klo 21:34
Viena kommentoi:
Hikoileeko kalkkunat?
13.11.2008 klo 21:30
Venla kommentoi:
Tuohon Samuli V:n kommenttiin täytyy vielä kommentoida, että en minä koe olevani oravanpyörässä, en millään muotoa. Se oli vain sellainen sanonta, tarkemmin miettimättä. Oravanpyörässähän pitää olla liikkeellä koko ajan ja kuka nyt sellaisesta nauttisi.
17.11.2008 klo 11:50
Emppu kommentoi:
Eilen syötiin kotletteja, siis niitä Snelmannin suussa sulavia leivitettyjä jauhelihapihvejä. Ohimennen huomasin, että niissäkin on tietysti tuota E kuuskaksykköstä. Joskus innoissamme laitettiin ylös kaikki mausteet (paitsi aromivahventeet), joita kotleteissa oli ja yritimme tehdä niitä itse jauhelihasta. Muistaakseni maistuivat pikkuisen niinkuin kotleteilta mutta ei sinne päinkään. Ehkä syynä oli se että meillä ei ollut sillä hetkellä kaapissa tätä ihmeainetta, E621:tä. Siis irtotavarana ainakaan. Lihaliemikuutioissa, fondeissa ja leikkeleissä sitä on kyllä aina saatavilla, kun tarve iskee.
Onko se tämä sama aine, jota Antti Heikkilä oli kuvaillut lisäaineeksi, joka hidastaa kylläisyyden tunteen saapumista? Kotlettien kohdalla se voisi pitää ainakin erittäin hyvin paikkansa. Nimittäin kolme kotlettia (150g) ei tunnu vielä missään. Eikä koskaan ole jäänyt kotletteja tähteeksikään. Vaarallinen aine!