PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVATTilannekatsaus 2
Kouluissa on syysloma. Sohvi, Leevi ja Martta ovat päivähoidossa, Liina leikkii Saara-Kaisla -tätinsä kanssa ja Samuli rakentaa kodinhoitohuoneeseen umpipuisia kalusteita. -Niin että mitä? Ai mitäkö minä teen sitten? No kirjoitan Sivuseikkaan, anopin ehdottamana. Ja vietän lomaa. Loma alkoi viime perjantaina ja kestää kuun loppuun. Pyhäinpäivän jälkeen aloitan sitten innolla uusissa haasteissa, eli kokopäiväisenä kotiäitinä Ervastinkyläntie kahdeksassa. Työnä lasten kasvatus ja hoito, siivous ja pyykinpesu. Harrastuksena Lampaat ja muut Sivuseikat. Saa nähdä miten käy. Tunnustusta en ainakaan mieheltäni kovin helpolla saa, sillä hän pitää itsestäänselvyyksinä kaikkia niitä taitoja ja toimenpiteitä kotiäidin tehtävässä, mitä hänen oma äitinsä on toteen jo näyttänyt. Minun tehtävänäni, siis ansaitakseni tunnustusta, olisi tehdä kaikki kuten anoppi ja vähän paremminkin, ja sen lisäksi vielä jotakin ekstraa. No, ymmärrätte varmaan, että olen luovuttanut ajat sitten tämän edellä mainitun tunnustuksen kalastamisen ja yrittänyt tyytyä osaani.
Tähän voisin liittää kappaleen ajatuksiani Anopistani ja Apestani. Kunnioitan heitä suuresti, ja olen taas kerran kovin kiitollinen heille avustansa. He lensivät tänne lauantai-aamuna kuin hyvän tahdon lähettiläät ja käärivät hihansa ja alkoivat töihin. Anna-Maija pyykkäsi, teki ruokaa, siivosi, tiskasi, lakaisi pihalla, leikki lasten kanssa, luki kirjoja, vaihtoi vaippoja, piti sylissä. Heikki hyökkäsi rivakasti romulautakasan kimppuun, perkasi ja lajitteli, kantoi lautaa naapurin tontille (missä sijaitsee meidän polttoroviomme), poltti ja kaskesi. Siinä paloi lautaa jos jonkinlaista, kattorimpulaa ja parrunpätkää. Paloi myös Heikki-papan kulmakarvat, mutta mitä pienistä. Lauantai-iltana lomalainen kuuli sänkyynsä, miten tämä ahkera seurue (toki Samuli ja lapset olivat hommissa mukana), istuutui illallispöydän ääreen nauttimaan pitsaa ja salaattia. Kyllä tämän lomalaisen olisi tehnyt mieli olla mukana, nauttimassa hyvästä seurasta ja herkullisen tuoksuisesta lämpimästä ateriasta! Mutta ei auta, ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Ja minä olin ryhtynyt jo hyvän aikaa sitten, minulla oli lomani ja Dostojevskini ja ketorinit ja muut, mehujäätelöt siihen sitten tietenkin päälle.
Sunnuntai-aamuna, kun meidän aamuvirkkumme, siis yksi niistä, Martta nimeltään oli noussut ja makasi lomalaisen vatsalla ja epätoivoisesti yritti vielä kerran kuiskata että “tss”, tuli Anna-Maija-enkeli ovelle ja otti Martan ja muut aamuvirkut mukaansa alakertaan. Näin autuaallisesti pelasti tämä enkeli poikansa raatajan rahanalaisen raa’alta äkkiherätykseltä. Niin saimme me, lomalainen ja rahanalainen, vielä hetken nukkua pehmeää ja lämmintä sunnuntai-aamun unta.
Mutta kaikki loppuu aikanaan ja niinpä loppui sekin viikonloppu kuin paperilennokin lento. Maanantai-iltana elämä näytti paljon selkeämmältä Sorvarin keittiössä. Samuli kertasi vielä viikonlopun ihmetöitä ja sanoi muun muassa sellaisen viisauden että “äiti ja isä tekee päivässä sen mitä me viidessä viikossa.” Tottahan se on, kaikkihan sen myönnämme, mutta jokin siinä jäi risatautista lomalaista kaivelemaan. Mutta erään asian kyllä minäkin oivalsin, eli sen, miten mahtava ja jalo ajatus tänä päivänä on, että ihminen voi vilpittömästi ihailla vanhempiaan vielä aikuisella iällä.
Tähän kaikkeen edelliseen viitaten minun täytyy, vaikka huono taloudenpitäjä olenkin, tunnustaa että kyllä minä tunnustustakin olen saanut, jos en mieheltäni niin ainakin lapsiltani, runsain mitoin. Vai mitä ajattelette, kun monen sänkylomapäivän jälkeen lapset tulevat kainaloon ja sanovat, että “äiti, sää oot maailman huipuin.” Ai että minä, joka vain makoilen ja juon pillimehua ja syön lumimiehen mehujääpuikkoja? Ampui kyllä reippaasti yli. Mutta toisaalta, kyllä tuolla epärealistisella tunnustuksella on loppujen lopuksi paikkansa. Sehän voi saada jopa ihmeitä aikaan, niin uskon. Nähtäväksi jää, millaiset ihmeet meilläkin vielä toteutuvat. Toivossa on hyvä elää!
P.s. Kaikki te knk-lääkärit ja sen tapaiset, muistakaa vast’edes sanoa risatautisille potilaillenne, että leikkauksen jälkeen ei saa katsoakaan tomaattiin päin! Minulle ei sitä sanottu ja olen siitä hyvin pahoillani. Erehdyin äsken nauttimaan kokonaisen ison tomaatin sisustan, ja kurkun valtasi niin sanoin kuvaamaton kipu ja kirvely, että “melkein” irvistin.
21.10.2008 klo 14:02
Samuli Sorvari kommentoi:
Nyt kyllä kirjoittaja liioittelee. Muistan elävästi sen päivän kun kehuin ja annoin tunnustusta. Olisko se ollut viime talvena vai sitä edellisenä, en nyt ihan varmaksi sano.
21.10.2008 klo 21:04
Lotta S kommentoi:
Pikaista paranemista Emppu!
Eikö se ole vähän niin, että jos ei moitteita tule, niin silloin ollaan tyytyväisiä :D
Mitä äidin ja isän aikaansaannoksiin tulee, allekirjoitan Sampan sanoista jokaisen! Onkohan se niin, että toisten nurkissa on paljon mukavampi raataa ;D En tiedä, mutta kyllä meillä ainakin ollaan monta isoa kiitosta velkaa mummille ja papalle!
21.10.2008 klo 21:28
Anna-Maija -mummi kommentoi:
Kiitos viimeisestä, teille kaikille! Kyllä se, Emppu, on niin, että “sä oot huippu” joka tapauksessa, eikä haittaa tippaakaan, että joku pyykkikoneellinen jää sairastaessa pesemättä, muutama roska pihalta haravoimatta. Mun oli pakko haravoida, kun muuten olis tullut liian kylymä…
On se niinkin, että sitä niin mielellään auttais lastensa perheitä silloin kun niillä on opiskeluja, remontteja, rakennuksia, lapsia, työkiireitä, risaleikkauksia, vauvoja, maalattavaa, pihahommia, siivottavaa… Mutta kun te asutte niin kaukana, niin pitää vähässä ajassa yrittää paikata sitä vajetta, joka jää kun niin harvoin käydään. Mutta ei me oikeesti juuri mitään aikaan saatu, vähän pyykkiä pestiin, ja nekin jäi viikattuna kyllä kaappiin laittamatta. Lautakasaakin vain vähän reunasta raivattiin.
Mutta ehkä sain lauantaina enemmän tehtyä, kun mun ei tarvinnut siivota, hoitaa kanttorin hommia, käydä kaupassa, ruokkia ja hoitaa lampaita, miettiä seuraavan päivän töitä, potea risoja, ruokkia kissaa, kuskata lapsia, auttaa miestä remontissa, ym, ym.
Se on vaan kumma, että ne kehut ja kannustus tahtoo jäädä sanomatta, vaikka jokainen meistä tietää, miten mukavalta tuntuu sitä saada.
Ja vaikkei mitään mainittavaa saiskaan joku päivä aikaiseksi, niin yhtä huippu silti on.
22.10.2008 klo 9:25
S. Vähäinen kommentoi:
Mitä kehuihin tulee, niin podinpa vain eräänä päivänä, miten paljon tässä maailmassa jää hyviä asioita sanomatta, sieviä sanoja singahtamatta, kehuja kelpoja kuulematta. Siis niitä, jotka platonisena ideana ovat oikeasti olemassa jonkun korvanlehtien välissä. Ja sitten niitä ei sanotakaan.
Mutta mitä uutteruuteen tulee, niin toisille sitä ominaisuutta on annettu ja toisille vähemmän. Itse samaistun jossain mielessä muuaniin Armas Einar Leopold Lönnbohmiin, joka kerran kirjoitti seuraavat pienet säkeet.
Minä se olen se laulajapoika
ja kaiutan kangasmaita.
On aikani nuorena iloita
ja vanhana olla saita.
Ei sillä etteikö tällainen elämän henkisyydestä ammentava (vrt. elämän konkreettisuudesta ja toimellisuudesta[odottavista töistä] ammentava) haahuilijakin lopulta voisi isona tuoda iloa lastenlapsille, jos sellaisia annetaan. Joku ehkä voi ajatella, että huithapelit eivät ansaitse mitään hyvää, mutta minä elän kuitenkin toivossa.
Niin, jos siis joskus olen vanha, niin unelmanani on, kuten näyttää muillakin olevan, että viivyn pitkiä aikoja lastenlasteni luona (jos niitä siis on). 1990-luvulta käynnistynyt laadukkaiden lautapelien voittokulku on minun ollessa eläkkeellä varmasti saavuttanut jo upeat mittasuhteet, ja niihin tutustellen ja syventyen vietän arvokkaan vanhuuden. Kotona oleminenkin tulee ehkä olemaan kivaa, vaikka toisaalta siisteyskäsitykseni poiketessa muiden perheenjäsenten vastaavasta saattaa aiheuttaa dissonanssia. Toisaalta taas, dissonanssihan se on, joka musiikista tekee makoisaa. Tai siis niitten dissonanssien purkautuminen ja sen jälkeen tuleva auvo.
Terveisiä lampaillekin.
22.10.2008 klo 14:24
Emppu kommentoi:
Hymyilin S. Vähäinen lukiessani kommenttiasi.
Minun täytyy selvyyden vuoksi vielä täsmentää, että appivanhempani eivät ole vielä tokikaan “vanhoja”, siis vanhuksia. Eikä ikäihmisiksikään voi kutsua.
Olen ajatellut tätä toimekkuus-asiaa viime aikoina, sen jälkeen kun kysyin eräältä tuttavalta, mitä he ovat pitäneet lastenhoitajastaan. “Ihan tyytyväisiä ollaan pääpiirteissään oltu, mutta ei hän mikään toimen ihminen ole”, oli vastaus. Se sai minut kovastikin pohtimaan, olenko minä toimen ihminen. Sen verran olen sentään rehellinen itselleni, että pakko oli myöntää, ettei minuakaan voi toimen ihmiseksi kutsua. Tietysti aloin puolustella kovastikin itselleni itseäni ja muistin, että reipashan osaan olla useinkin, ahkerakin ajoittain. Ja en ole laiska ainakaan ajatustyössä. Huomaan usein, että läheiseni eivät koskaan ole tulleet ajatelleeksikaan asiaa, minkä parissa minä olen askaroinut (mielessäni siis) jo hyvän aikaa. Mitä laiskuutta! :P
Kerran yritin avata keskustelua mieheni kanssa tästä asiasta. Sanoin jotakin, en muista tarkkaan, mutta kuitenkin jotakin siihen suuntaan että hän on kyllä toimen mies. Mieheni käytännöllisten puuhailujensa lomassa ei kerennyt kuuntelemaan kovin tarkkaan, mutta kohta kuitenkin hän havahtui ja kysyi: “Mitä? Mikä? Toinen mies?”
Pakko kuitenkin myöntää, että olen kovasti riippuvainen näistä toimen ihmisistä lähelläni. Hekin ovat kyllä monilla eri tavoilla toimen ihmisiä. Ja kaikkia heitä tarvitaan.
22.10.2008 klo 18:28
mummu kommentoi:
Minulla tulisi, Emppu mieleen yksi Bo Carpelanin runo: “Vain vähän kipeä”
En muista tarkkaan, miten se meni, mutta kuitenkin sen perusajatus on se, että olisipa joskus vain vähän kipeä. Olisi niin kipeä, että on pakko maata sängyssä, mutta kuitenkin niin terveenä, että voisi syödä herkkuja, joita eteen kannetaan ja voisi lukea romaania!! Tällaista en juurikaan ole itse kokenut, mutta aina olen sellaisesta haaveillut.(Oppilaani kuulemma myös :)) Aina, kun itse olen vähän kipeä, raahustelen marttyyrinä ympäriinsä, enkä uskalla yhtään levätä ja valittelen vaan kaikille raihnasta oloani. Ketään ei kiinnosta. Ihan hirveän kipeä olen tosi harvoin, mutta sen verran usein on angiinakin ollut, että olen nyt kyllä ihmetellyt, miten se minun pieni tyttöseni voi jaksaa risoineen ja kaikkineen sen porukan ja lampaiden ja muiden kanssa. Onneksi on auttavaa sukua (Family -in-law!)Nauti heistä!
Vaihtoehtona on, että he tulisivat istumaan keinustuolissa ja odottamaan palveluksia ja kauhistelemaan, kuinka paljon teillä on vielä tehtävää ja kuinka he itse aina vastaavissa tilanteissa ovat onnistuneet saamaan kaiken valmiiksi ajoissa ja samalla koti on aina ollut mallikelpoisessa kunnossa ja lapsilla nenät niistettyinä ja tukat sievästi.
Pysy petissä ja parane kunnolla, niin sitten tuntuu mukavalta olla edes vähän terve!
Kotiäidin työ on sellaista, ettei se aina näy samanlaisina suoritteina kuin perheenisien näyttävät projektit.
-Vastahan siivosin koko talon, mistä tämä sekasotku on voinut ilmestyä?
-Vastahan ruokin perheeni, miten niin muka kaikilla on nälkä?
-Miten kummassa kaikki paidat ovat likaisia, vastahan ne pyykkäsin ja silitin?? jne. jne…
Minulla on kyllä ratkaisematta se mysteeriö, että jotkut ihmiset onnistuvat tässä ihan noin vain, ei ikinä näytä, että he tekisivät kotitöitä, mutta silti kaikki näyttää aina tehdyltä ja valmiilta!
Kuulostaako samalta: Vastahan pellitin koko katon, ja nyt sen huomaa jokainen ohiajava!
23.10.2008 klo 17:18
tuutikki kommentoi:
OLipas niin ansiokas kirjoitus taas että ihan pisti naurattamaan.
Ja nämä kommentit tässä teidän blokissa on parasta antia kun täällä oikeasti keskustelu jatkuu blokin puolella.
Koenpa niin samaistuvani Eeva-Maija sinuun. Minäkin olen vähemmän toimennainen. Saanhan minäki toki asioita toimiteltua kun oikein pahalle päälle satun, mutta minun pitää oikeasti sattua sille pahalle päälle että kunnolla tapahtuu. Muuten tapahtuu vain hyvin vähän. Vain ehdottomasti toimintaa vaativat toimenpiteet. (tosin teidän blokia luettuani en ole ollenkaan samaa mieltä kanssasi, ettetkö olisi toimennainen sinä, Eeva-Maija!)
Mutta tuossa ajatuspuolessa olen täysin samoilla linjoilla kanssasi. Millaista saamattomuutta muilta kanssaihmisiltä olla ajattelematta asioita ajallaan (ja ennenmuuta ennenaikojaan!) ;) “Hyvin ajateltu on puoliksi tehty”
Mummun kommentit kuulostavat niin lohdullisen tutulta meidänkin perheessä.
Miten voi olla tälläinen sekasotku talossa kun minä eilen siivosin ja sen jälkeen menimme nukkumaan ja aamulla heräsimme vain lähteäksemme töihin/ hoitopaikkaan ja juuri ja juuri olemme sieltä kotiutuneet?
Ja tuo mysteeriö, se ken ratkaisee kertokoon siitä kaikelle kansalle, minäkin haluan tietää!
Oikeastaan minä tiedänkin sittenkin sen itse. Kesällä sen huomasin ystäväperheellä vieraillessamme. Heillä oli talo moitteettomassa kunnossa vaikka perheessä oli useampia pieniä ja rouva kulki ison vatsan kanssa. Ja me kun menimme vielä yllätysvierailulle, vain 5min varoajalla keskellä arkipäivää. Siinä keskustellessamme talon isäntäväen kanssa huomasin kuinka talon rouva siinä noinvain vaivihkaa toimitti kotitöitä keskustelun lomassa tekemättä asiasta numeroa. Ihan vain omaksi iloksensa. Tiskit tuli tiskatuksi, kahvit katetuksi, ruokakin meille laitetuksi, pyykkikone pyörähti ja vaattet löysivät tiensä narulle noin vain. Niin minusta näytti! Aina jos minä koitan tehdä kotiaskareita samalla kun meillä on vieraita koen väheksyväni vieraitani ja oloni hyvin teennäiseksi, vaikka ei minulla ollut ollenkaan väheksytty olo tuolloin kesällä…
…mutta minä olenkin ihminen joka inhoaa kotitöitä. Korkeintaan tykkään siivota komeroita kerran vuodessa (jos saan täydellisen työrauhan ja oikein suuren inspiraation). Ehkä se salaisuus piilee siinä, josko ne toiset ihmiset oikeasti nauttivat kotiaskareistaan?
23.10.2008 klo 22:17
Samuli V. kommentoi:
Pakko nyt vielä häiriköidä tällä palstalla.
Nuo kulissithan ovat meillä suomalaisilla aivan armoton taakka. Minunkin emoni sanoi kerran kotona asuessani, että “muistakaa lapset sitten, että mitä tahansa elämässä tapahtuukin, niin tärkeintä on, että kulissit ovat kunnossa”. Ja sitten hän hymyili.
Sain tänään käydä todella vaikuttavassa tilaisuudessa. Vaikuttavassa siitä huolimatta, että puhujana siinä oli julkisuuden ihminen Tommy Hellsten. Moni hänet virtahepoineen ja tietäjineen varmasti tunteekin. Joku saattaa tuntea hänen ajatuksensa päällään, mutta ei vielä sydämellään.
Minä en tiedä, millä tunnen ne, mutta minkä tunnen, sen voimakkaasti tunnen.
Hellsten on käynnistämässä joukkoineen vallankumousta, jossa nykyiselle menolle luodaan vastakulttuuria. Siis ei anneta ihmisyyden kuolla sukupuuttoon. Ajattelisin niin, että kaiken voi tiivistää kahteen sanaan: Läsnä olemiseen.
Missä tahansa ihmiset tapaavat toisensa, siellä olisi suotavaa myös tapahtua ihmisten kohtaaminen. Tämä ihmisyys on kuitenkin vaarassa. Tähän liittyy paljon asioita, mutta yksi näkökulma siihen on elämän pinnallistuminen ja rahan muuttuminen jumalaksi. Kukaan ei mieti niitä “syntyjä syviä”, joita Väinämöinenkin peräsi Joukahaiselta, joka tuli hänelle uhoamaan omalla tietämisellään luetellen vain ulkoa kaikenlaista, lintuja, kaloja ja sen sellaita.
Mutta nyt tällaista välittävien ihmisten verkostoa ollaan rakentamassa. Käykää tutustumassa osoitteessa http://www.ihminentavattavissa.fi. Ja kutka teistä vain Kokkolan lähettyvillä asuvat, hakeutukaa hyvät ihmiset seminaariin kuuntelemaan. Ette tule pettymään, vaikka siviilikuulijalle lippu onkin joltisenkinmoinen investointi. Ei siis uponnut kustannus, vaan investointi. Kannattava sellainen. Tiedä, vaikka saatte kipinän lähteä Ihminen tavattavissa -mentorioppiin. Siitäkin siellä kerrotaan lisää.
24.10.2008 klo 8:11
Emppu kommentoi:
Mikä tahansa miehiään Tämä Tommy Hellsten onkin, niin olen hänelle syvästi kiitollinen tästä kertomastasi, VäliSamppa.
Meillä on muuten moni asia kunnossa, (Samuli-miehenikin eilen sanoi että me ollaan onnellisia), mutta kulissit eivät. Täytyypä yrittää ottaa kummitädin opetuksistakin vaarin ja ruveta kokoilemaan kulisseja. ; )
Tuutikki: Minä en voi sanoa inhoavani kotitöitä. Rakennustöitä ehkä vähän, mutta en välttämättä niitäkään hirveästi. En vain usein saa kovin paljoa aikaiseksi, vaikka tekisinkin. Mutta kun analysoin kirjoituksesi perusteella Sinun toimeliaisuuttasi, niin tuli mieleen että ehkäpä sinut on luotu esimerkiksi ambulanssinaiseksi tai johonkin “äkäistä toimintaa vaativaan” työhön. Onhan se äidinkin työ välillä sitä, mutta joka päivä myös paljon niitä rutiineja.
Muuten, asiasta sukellusveneeseen, minä en tykkää yhtään internetistä. Siksi kun kaikki voivat olla nimettömiä ja puhua mitä sattuu. (Se johtaa yleensä epäkohteliaisuuksiin ym.) En ymmärrä, miksi ihmiset pitävät blogejaankin usein anonyymisti. Kertokaa te, jotka ymmärrätte. Onneksi tällä “palstalla” ei ole epäkohteliaisuuksia näkynyt, ainakaan muiden osalta kuin minun ehkä. Mutta toivon, jos tässä nyt mitään toivoa saa, että kommentoijat kommentoisitte omalla nimellänne. Vaikka sitten etunimellä jos ei halua paljastaa sukuaan. (Samuli V. esim olisi ihanne-esimerkki.)
Mitä kommentointiin tulee, se on oikein mukavaa, ja tänne saavat kommentoida kaikki. Ei tarvitse olla suku- eikä ystävyyssiteitä, ei mitään muutakaan yhdistävää tekijää. Että rohkeasti vain!
24.10.2008 klo 8:44
Piia W. kommentoi:
Kiitos, kommentointikehotuksesta, ryhdyin heti kommentoimaan :)
Minusta te olette tosi ahkeria ja reippaita. Meille nuo kaikki teidän toisella kädellä hoitamat projektit olisivat tosi haasteellisia, vaikka meillä on puolet vähemmän lapsia ja nuorinkin on jo kaksi. Mutta ehkä jos kasvaa suuressa perheessä oppii jotain lastenhoidollisia niksejä, joita me emme osaa – ainakin itseään lohduttaakseen voi näin ajatella ;)
Mutta jos saa olla myös utelias kommentoija, niin miksi sinä Eeva-Maija sitten jäät kotiäidiksi – ideologisesta vai käytännöllisestä syystä?
24.10.2008 klo 10:36
Emppu kommentoi:
Piia W, vastaisin mielelläni että ideologisista syistä. Mutta kyllä täytyy myöntää, että näin yksinkertaisesti ajateltuna syyt ovat kyllä aivan käytännöllisesti selitettävissä.
Ensinnäkin A) kanttorin työajat aiheuttavat useita syitä. Ilta- ja viikonlopputyöt eivät ole mukavimpia lapsiperheen äidille. Sitten vielä työpäivät, jotka ovat la ja su ja kolme muuta päivää arkiviikolta. Ei tee mieli pitää lapsia hoidossa kokopäiväisesti, siis myös vapaapäivinä (jotka ovat minulla olleet ma ja ti.) Kotiin on vaikea saada hoitajaa vain kolmeksi arkipäiväksi. Varmaankin saisi yksityisesti, mutta se maksaisi Oulunsalossa hyvästi enemmän kuin kokopäivähoito kunnallisen hoitotaksan mukaan. Oulunsalon kunta ei nimittäin maksa yksityisen hoidon tuen kuntalisää kotiin otettavalle hoitajalle. Vain jos lapset ovat hoitajan kotona. Tyhmää. (En rupea politikoimaan enempää.) Kolmea lasta on työläs kuljettaa hoitoon ja takaisin. Ja kun kolmeksi päiväksi on vaikea saada perhepäivähoitopaikkaa edes perhepäivähoitajan kotona. Meillä on esimerkiksi tämän syksyn ollut lapset sellaisessa varahoitoyksikkö-päiväkodissa, jossa vaihtuu moni hoitaja ja lapsi päivittäin. Lapset eivät ole sopeutuneet. Ja se lasten stressi: “Onko huomenna hoitopäivä?” -sietämätöntä. Ja Liina, ekaluokkalainen tarvitsisi mielellään iltapäivä -ja aamupäivähoitoa (hänellä alkaa koulu klo 10.00). Koulu järjestää ip-toimintaa, mutta sitä Liina tarvitsisi 1 – 3 kertaa kuussa tunnin pari, ja se maksaa 40 euroa kuukaudessa (kun tarve ei ole joka arkipäivä) ja paikka varataan puoleksi vuodeksi kerrallaan. Aamupäivähoitoa, jota Liina tarvitsisi useammin, ei järjestetä. Onneksi meillä on tämän syksyn ollut naapurin kanssa epävirallinen ap- ja iphoitosopimus.
Toiseksi B) sijaisuuteni loppuu seurakunnassa. Ja kohdassa A mainittavista syistä en ole katsellut ollenkaan töitä tai sijaisuuksia.
Kolmanneksi C) olen niin kuitti ja tilanteemme täällä remontin keskellä on niin sekasortoinen, että minä en yksinkertaisesti jaksa ruveta mihinkään uuteen. Kanttorin työ, kun sen yrittää tehdä hyvin, on, vaikka sen itse sanonkin, mielestäni vaativaa työtä. Tarvitaan niin monia eri taitoja! En rupea luettelemaan, sillä siihen menisi koko päivä. Esimerkkinä sanon että kalenterin hallinta on jo erittäin suuri ja vaativa homma. Minusta ei pitkällä tähtäimellä ole siihen ollenkaan!
Neljänneksi D) Samulilla on sellainen ideologia, että toisen pitäis olla kotona, kun on neljä lasta ja talo ja tontti. Ja vaikka minulla ei tämän suhteen ole enää mitään ideologioita, niin myönnän kuitenkin, että Samuli on oikeassa. Kyllä tässä hommaa riittää vaikka kumpikin olisi kotona töissä.
Viidenneksi E) minullakin on joskus ollut sellainen ideologia, että lapsille on parasta saada kasvaa kotona turvallisessa ympäristössä rakkaittensa keskellä. Tuo ideologia on murtunut osittain, mutta jos kotona on suht. turvallista ja hommat toimii, niin kyllähän tuo ideologiakin toimii. Uskallan arasti toivoa, että se rupeaisi toimimaan meilläkin.
24.10.2008 klo 12:14
Piia W. kommentoi:
Joo tutultahan tuo kuulostaa. Mun ystävä ihmetteli kerran miten 70-luvun äidit jaksoivat käydä töissä, kun äitiysloma oli 3 kuukautta, vaipat harsovaippoja, autoja oli harvalla rouvalla ainakaan, ei kuivausrumpua tai mikroa, ja puolison ei odotettu tekevän juuri mitään kotona. En tiedä, onneksi ei tarvitse kokeilla, tämä nykyinen järjestelykin tuntuu ihan tarpeeksi uuvuttavalta :o. Olenkin ihmetellyt tulisiko töissä käymisestä enää mitään, jos lapsia olisi enemmän – ilmeisesti ei siis tulisi.
Voimia teille syksyyn ja mukavia kotipäiviä! Toivottavasti kurkkusi paranee pian.
24.10.2008 klo 12:53
tuutikki kommentoi:
Muuten hyvä mutta minun toimiliaisuuteni ei toimisi lainkaan ambulanssi-työssä. Ei, minä raukka otan ja pökrään jos verta näen.
Mutta “hektinen” mainostoimistotyö on minua varten, teen töitäni sillä alalla ja tykkään. Paljon erilaisia asiakkaita, erilaisia toimeksiantoja erilaisilla aikatauluilla ja budjeteilla. Kivaa. :)
Ja kun pienten lasten äitinä saan tehdä töitä kolme päivää viikossa ehdin olla välistä myös kotona pällistelemässä lasten kanssa elämää.
Internetin ihmemaassa on monenlaista ominaisuutta ja tämä anonymiteetti on yksi puoli siitä. Minusta on kivaa kun voin kommentoida anonyymisti, tosin ymmärrän että blokistina voi jäädä vaivaamaan kuka onkaan tuo ihminen joka nuin kommentoi. (Jos nyt tunnistatte minut tuon sähköpostiosoiteen avulla, toivon että pidätte henkilöllisyyteni salassa muilta kanssa ihmisiltä.)
Minä itse pidän blokia anonyymisti, minusta on kiva kirjoitella kuulumisiani, lähimmät läheiseni tietävät blokistani että juuri se on minun blokini, mutta en pidä siitä että kuka tahansa voi lukea ajatuksiani ja tietää että se olen juuri minä joka niitä kirjoitan, minulle se lisäisi paineita siitä että mitä kirjoitan ja millä tavalla. En halua että kukatahansa kadulla vastaankävelevä tietää minusta sellaista mitä en tiedä hänen tietävän. Toki kirjoitan juttuni niin että tiedän kenentahansa voivan niitä lukea, mutta silti. Jos voitte käsittää.
24.10.2008 klo 13:06
Emppu kommentoi:
Tuutikki, kiitos perusteluista, ehkä ymmärrän. Ei tarvitse miettiä että kuinkakohan moni noista on katsellut “kulissieni” taakse.
Tosin se ei ole vaivannut minua vielä, mutta voi hyvin olla että tulee vaivaamaan. Silloin meidän täytyy lopettaa sivuseikka tai laittaa salasana tms.
Joka tapauksessa luulen, että se vaikuttaa blogin luonteeseen, kirjoitetaanko anonyymisti vai ei. Mutta tämä oli vain toivomus. Jos tulee hyviä ajatuksia liittyen näihin juttuihin siis ts. liittyen ei kaikkeen, ja nimen laitto on kynnys, niin hypätkää vain sen kynnyksen yli. Mutta kyllähän me seisomme kirjoittamiemme juttujen takana silti henkilökohtaisesti?
(En voi kommentoida enempää, on katsokaas pitänyt kiirettä tällä sairauslomalla. Parhaillaan on menossa Ilkka Remeksen nuortenkirjauutuus Draculan ratsu.)
24.10.2008 klo 20:37
Venla L. kommentoi:
Moneskohan kerta, kun aloitan kommentoinnin tähän kirjoitukseen.
Ensinnäkin en voi olla piikittelemättä: Emppu sanoo kirjoittavansa anopin kehoituksesta, ja sieltähän ilmestyy anoppia ylistävä kirjoitus. Oliko tuo sovittu palkkio viikonlopusta ? :-) Siskoni appivanhemmat tuntevana en kuitenkaan epäile kirjoituksen todenperäisyyttä.
Tuohon toimeliaisuuteen olisi montakin ajatusta. Minä lukeudun toimeliaisiin silloin, kun ei väsytä ja huvittaa. Silloin kun väsyttää tai ei huvita, en tee mitään mikä ei ole ihan välttämätöntä. Onnekas olen siinä mielessä, että yleensä pidän siitä, mitä kulloinkin olen tekemässä. Ajattelepas nyt vaikka paitojen silittämistä, kun siihen oikein paneutuu. Samalla voi kuunnella radiota tai hyräillä ja suunnitella tulevaisuutta. Mukavaa hommaa.
S. Vähäisen kommentista pongahti mieleeni, että on se niin hyvä, että meitä on sekä uutteria että haaveilijoita. Ilman toiminnan ihmisiä asiat jäisivät tekemättä ja ilman niitä ei-niin-toimeliaita monet hauskat hetket, keskustelut, juttelut ja kohtaamiset jäisivät väliin. Molempia tarvitaan.
Piia W:n ajatuksiin töissäkäynnin onnistumisesta verrattuna lapsilukumäärään en voi oikein yhtyä. Usein on niin, että monilapsisissa perheissä käytännön syistä toinen vanhemmista on kotona. Silti homma voi toimia hyvin niinkin, että kumpikin vanhemmista on töissä, lapset hyvässä hoidossa ja kotityötkin tulevat tehtyä, vaikka lapsia olisi useampi. Työhyvinvointi ja perheen hyvinvointi eivät ole ensisijaisesti riippuvaisia lapsilukumäärästä. Itse koen, että jaksan töissä hyvin perheen ansiosta ja kotona on mukava olla iltaisin, kun on vastapainona mukava työ. Lapsilla on hoitaja kotona ja siivousapua saa tarvittaessa palkattua. Kaikki ylimääräinen ja turha (netissä roikkuminen, kaupoissa kiertely) jää vähemmälle ja sehän vain lisää onnellisuutta. 70-luvulla töissäkäynti on voinut olla käytännössä hankalampaa, mutta on silloinkin joku motivaattori saanut perheenäidit jaksamaan, tuskin he ovat olleet sen uupuneempia kuin nykyajan perheenäidit. En ymmärrä sitäkään, miten auton omistaminen voisi helpottaa työssä jaksamista. Itse kuljen töissä pyörällä (no ok, minun ei tarvitse viedä aamuisin lapsia mihinkään kuin satunnaisesti) ja se vain auttaa jaksamaan paremmin.
Tulipas pitkä kommentti. Empulle vielä sen verran, että olen nyt varoitellut tomaatista säännöllisesti, kiitos vinkistä. Ja sinulta unohtui jotain mainitessasi syitä kotiinjäämiselle. Ainakin aikaisemmin puhuit unelmoivaan sävyyn siitä, että saat jäädä kotiin ja hoitaa lasten lisäksi lampaitasi, toteuttaa sisäistä eko-ihmistäsi ja neuloa villapaitaa Leeville Martan pitkien päiväunien aikana, itsekehrätystä oman lampaan villasta tietenkin. :-)
24.10.2008 klo 21:24
Emppu kommentoi:
Venkku: Olipas hyvä että sait nyt kirjoitettua loppuun. Joo, tuli niin pitkä kommentti että epäitsekkäästi jätin kaikki haavekuvat omaan tietooni. Kun eihän ne kuitenkaan toteudu. (Vai toteutuuko? Aion lähettää kehräämöön villoja vielä tänä syksynä, ehkä ens viikolla jos saan kolme köntystä kerittyä!) :P
Niin, ja kyllä tiedän monia suurperheen (eli yli kymmenen lapsen) äitejä jotka ovat opiskelleet ja käyneet töissä, ennen kuin nuorin on päässyt vaipoistaan. Joillakin se sujuu tosi mallikkaasti, joillakin ei ehkä niin hyvin, mutta sujuu kuitenkin.
24.10.2008 klo 21:27
Elina kommentoi:
Hei,
Minäkin kommentoin tavallaan anonyymisti, toivottavasti se ei häiritse.
Jos haluat tietää, kuka sivujasi seuraa, kysy Vuokolta. Hän tietää, kuka on se Salonpäästä muuttanut, aikuisen Martan äiti.
Teidän perheen blogissa minua viehättää tavallisen perheen arki, iloineen ja suruineen. Minä ihailen ja kunnioitan nuoria, jotka haluavat tehdä asioita valtavirrasta poiketen, remontoida, hoitaa lampaita ja pitää omaa perhettä ja lapsia tärkeimpinä asioina.
Onnittelen sinua päätöksestäsi jäädä kotiin. Se ei varmasti ole helppoa tänä materiaa palvovana aikana, eikä varmasti laiskan ihmisen valinta. Usein kuulen äitien sanovan, että he menevät töihin lepäämään.Toivon sydämestäni, että nautit tästä mahdollisuudesta ja aivan varmasti lapsesi nauttivat siitä myös.
Voimia ja enkelin siipien suhinaa. Elina
24.10.2008 klo 21:35
Tarja Lehtola kommentoi:
Teki mieli ottaa kantaa lukiessani Tommy Hellstenistä kirjoittavaa kommentaattoria. Olin vuosi sitten kuuntelemassa täpötäydessä Jyväskylän Paviljongin valtavankokoisessa salissa lähes neljä tuntia ko. herraa. Eikä tehnyt tiukkaakaan. Syy: a)herralla oli taito ottaa kuulijansa otteeseensa, b)tuli tunne, että tämä luennoitsija todella elää kuten opettaa. Hänellä oli sanottavaa ja vielä taito sanoa se. Toki olen lähes kaikki hänen opuksensa lukenut, mutta livenä kuunteleminen ja lukeminen ovat kaksi aivan eri asiaa.
Tein vähän muistiinpanoja hänen luennostaan. Niissä todetaan, että ihmisyys on tullut liian kalliiksi. Ideologiat ja uskonto ovat väistyneet ja markkinamiehet ovat kaapanneet tilan, joka on jäänyt tyhjäksi. Ainoaksi arvoksi on tullut raha. Ja suorittamisesta tärkeämpää kuin ihminen itse. Hellsten puhui myös siitä miten heikkous on ihmisen arvokkain ominaisuus. Heikko voi kuitenkin olla vain siellä missä vallitsee rakkaus. Jos luotamme siihen, että elämä kantaa, elämämme voi muodostua aivan erilaiseksi.
Hellsten puhui myös työtä ja ilosta. Tässäkin bloggauksessa ja kommenteissa on puhuttu työn tekemisestä. Huippua, että Venla kertoi pitävänsä kaikesta mitä tekee, silloin kun tekee. Allekirjoittanut inhoaa yli kaiken pyykin käsittelyä, silittämistä ym. Ja AINA. Hellsten totesi, että ilo on ihmisen luonnollinen olotila ja työssä koettu ilo Jumalan lahja. Hän totesi, että tämän päivän ihminen helposti ajattelee, jos elämä on ilotonta että hänen pitää saada enemmän viihteellisiä elämyksiä ja muuta vastaavaa ulkoapäin tulevaa ärsykettä. Ilon etsiminen pinnallisista asioista johtaa kuitenkin vain pahan olon lisääntymiseen. Luovuuden seuralaisena on Hellstenin mielestä aina elämänilo. Kun meidän kylän poika Matti Nykänen on todennut että elämä on ihmisen parasta aikaa, niin Hellstenin variantti ajatuksesta oli jotenkin tähän tapaan, että milloin ihminen eläisi, jos ei silloin kun hän on hengissä.
Hyvää jatkoa sinne entisille kotikulmille! Äläkä edes leikilläsi puhu kulissien rakentamisesta! Se on kamalinta mitä tiedän… Että ilo pintaan vaikka sydän märkänis.
25.10.2008 klo 17:04
mummu kommentoi:
Vielä vähän tuosta äitien selviämisestä ja jaksamisesta eri kymmenluvuilla. Kyllä se äitien arki ja työpäivä on kummasti täyttynyt kaikkina vuosikymmeninä. Mutta ensimmäiset lapseni 70-luvulla saaneena voin kertoa, että jo silloin oli pitkät äitiyslomat, ja edelliseltä polvelta kyllä kuultiin, kuinka helppoa meillä oli, kun oli niin pitkät äitiyslomat, 50- 60-luvulla lomaa ei ollut ja sitten kun tuli, alkoi 2 viikosta jne. Kaksi asiaa selitti sen, että homma pyöri: Yhteisverotus ja eriarvoisuus palkoissa. Akateemisesti koulutetun äidin palkalla saattoi hyvin palkata vaikka kaksi kotiapulaista, ja itsellekin jäi jotakin. Yhteisverotus varmisti sen, että äidin oli toisaalta taloudellista jäädä kotiin. Nykyäänhän yhden veronmaksajan perheissä maksetaan monin kerroin se veromäärä, mitä kahden veronmaksajan yhteensä yhtä suurilla tuloilla…Toisaalta kaikki pääsevät nykyään päiväkotiin, jos siihen rumbaan haluavat.
Olen aina kunnioittanut silti aiempien sukupolvien äitejä, en ole mitenkään kuvitellut, että ylisummaan olisi ollut helpompaa. Mutta ei käy tippaakaan kateeksi nykyajan nuoret perheet, äidit eivätkä isät. Monenlaisien paineiden, niin taloudellisten, fyysisten kuin henkistenkin alla painitaan, eikä lasten kasvatus ole varmasti koskaan ollut niin vaikeaa kuin nykyään. Joten yhdyn taidekoulun Elinan toivotuksiin teille ja kaikille muillekin nuorille perheille!
26.10.2008 klo 0:56
Viena kommentoi:
Vähän offtopic, mutta Empun kommenttiin liittyen: Sorvareihin voi aina luottaa uusimpien Remeksien suhteen.
26.10.2008 klo 9:02
Samuli Sorvari kommentoi:
Viena: Äläpä yleistä. Eeva Maija ei todellakaan ole luotettava niiden suhteen, mutta minä vastaan kyllä siitä, että uusin Remes löytyy. Tosin olen ruukannut nuo nuortenkirjat vain lainata.
27.10.2008 klo 9:18
Piia W. kommentoi:
Venla L:lle pikakommentti: auton omistaminen voi lyhentää työmatkaa olennaisesti. En tiedä missä asut, mutta täällä pk-seudulla on ihan tavallista, että julkisilla työmatkaan menee esim. 1 h 20 min ja omalla autolla vastaavan matkan taittaa 35 minuutissa. Täällä ei myöskään voi pyöräillä noiden suurten kehäteiden varsilla mistä hyvänsä minne hyvänsä vaikka välimatka ei sinänsä olisi kovin pitkä. Ja autolla voi myös kuljettaa pari kolme alle kouluikäistä kotiin päivähoidosta. Tähän loppuun voinkin sitten todeta, että en ole mikään autoilun kannattaja, ja käyn itse julkisilla töissä, vaikka selviäisinkin samasta matkasta autolla nopeammin. Ja käyn töissä vaikka absoluuttista taloudellista pakkoa ei olekaan, koska koen itse kuitenkin jaksavani paremmin näin.
En muuten tunne täältä ketään, jolla olisi lastenhoitaja kotona. Lastenhoitajalle pitäisi maksaa varmaan 1600 e/kk brutto enkä tiedä saisiko silläkään summalla ketään, koska päiväkodeissakin on pula väestä (ja siellä työkavereita yms. sillä tavalla hoitajalle hauskempaa varmasti). Jos tuohon lisää vielä työnantajan sosiaaliturvakulut olisivat palkkakulut melkein 2200 e. Minua stressaisi myös tuossa kuviossa se, että hoitaja soittaisi aamulla olevansa sairaana enkä voisi ottaa lapsia mukaan töihinkään. Miten olette sitten ratkaisseet nämä tilanteet, jos saa kysyä? Pähkäilimme nimittäin itsekin tuota, mutta totesimme että se tulee sekä älyttömän kalliiksi (vaikka lapsiin toki käyttääkin mielellään rahaa) että hoitajan sairaspäivät aiheuttaisivat lisää stressiä. Meidän isommalle ei myöskään oikein löytyisi päivisin puistoista tai muualta kavereita, koska hänen ikäisensä ovat yleensä jo päivähoidossa.
Tämä on kirjoitettu hirveässä kiireessä, jos sävy on kärkäs niin ei ole tarkoitus, en ehdi nyt muotoilla paremmin. Ja anteeksi, jos häiriköin palstallanne liikaa, tämä oli vaan niin mielenkiintoinen aihe. Ja minua kiinnostaa ihan oikeasti miten tuollaisen isomman perheen kanssa voi järjestellä asioita. Lisäksi tätä on kiva lukea, koska Eeva-Maija kirjoittaa hyvin ja teidän elämänne siellä lampaineen ja luontokuvineen vaikuttaa kuitenkin jotenkin tosi idylliseltä.
27.10.2008 klo 13:00
Venla L. kommentoi:
Piia W:
Kyllä tällä palstalla keskustelu on käsittääkseni ihan sallittua, hyvässä hengessä tietenkin. Ai te asutte pääkaupunkiseudulla! Sehän selittää monta asiaa.
Me asumme Kemissä. Minulla on työmatkaa 4,6 km. Pyöräilen päivittäin merenrannan kautta, aikaa kuluu n. 13 minuuttia ja nautin työmatkoistani, ilman ruuhkia.
Meillä on kotona kaupungin järjestämä perhepäivähoitaja. Jos hoitaja on sairaana tai lomalla, varahoitopaikka on 500 m päässä sijaitsevassa kaupungin päiväkodissa. Hoitomaksu on täsmälleen sama kuin olisi päiväkodissa. Ainoastaan ruoat tulee itse ostaa kaupasta, hoitaja onneksi on niin reipas, että tekee ruoat mielellään ja tarvittaessa laittaa iltapäiväruoankin valmiiksi. Ryhmässä ei ole muita lapsia omien kolmen lisäksi, kun ei ollut kuulemma tarvetta täällä päin. Lähellä on seurakunnan päiväkerho, jossa käyvät 2-3 kertaa viikossa tapaamassa muita lapsia ja hoitajakin saa aikuisseuraa.
Tiedän, että kaikissa kunnissa tilanne ei ole näin hyvä. Tuos yksityisen hoitajan palkkaaminen on mielestäni liian iso riski ja liian kallista perheille verrattuna kunnan järjestämään, kun pitää itselle ottaa kokonaan vastuu sairastelusta. (Mutta eikös pääkaupunkiseudulla oo tosi hyvät yksityisen hoidon tuet?) Itsellä oli kuitenkin töihinmenon edellytys, että lapsille saadaan kotiin hoitaja. Saavat jäädä aamulla nukkumaan, tauteja ei tule niin paljon, saa tulla suoran töistä kotiin ja ehtii usein siinä käydä ruokaostoksetkin lähikaupasta. Huonona puolena tässä järjestelyssä on se, että miehelläni ei ole samalla paikkakunnalla töitä ja hän ajaa lähes päivittäin 120 km yhteen suuntaan. (Siihen menee se 1 h 20 min…)
Niin että jotain hyvää Kemissäkin.
Minustakin on mukava lukea tätä plokia!
28.10.2008 klo 11:23
Anna K. kommentoi:
Kylläpä täällä on keskusteltu, ja vielä ilman minua! Tilausta taitaa olla. Toimeliaisuudesta, mikä näyttää olevan täällä yhtenä teemana, omia sisäisiä tuntemuksiani: Yhtenä hetkenä saatan kaivata, että olisin toimelias, sillä en ole, ja asiat meillä tapahtuvat hitaalaisesti. Mutta suurimmaksi osaksi olen onnellinen hitaudesta, enkä vaihtaisi sitä mihinkään tarmoon ja tapahtuvuuteen. Hitaus saa minut etsimään elämältäni yksinkertaisuutta ja rauhaa. Mitä vähemmän, sen parempi. Hitaus olkoon yksi vastavoima tähän järjettömään toimeliaisuutta korostavaan maailmankuvaamme (älköön luontaisesti toimeliaat nyt loukkaantuko, sillä tämä ei ole piikki teitä vastaan). Uskonpa jopa, että mitä hitaammin kiiruhdamme, sitä paremmat mahdollisuudet on oppia tuntemaan itsensä, eikä se ole ollenkaan merkityksetöntä onnen löytämisen kannaltakaan.
Miksi siis pitäisi toimen ihminen olla?
28.10.2008 klo 11:34
Anna K. kommentoi:
Ja oletan, että kaikki tietävät kuka olen. Saa tulla kysymään jos ei tiedä. :) Pidän mielelläni nimenä tuota Anna Koota kuitenkin.
28.10.2008 klo 12:14
Piia W. kommentoi:
Venlalle: juu no pienemmillä paikkakunnilla on näköjään leppoisampi meininki (paitsi että miehelläsi on kyllä hurja työmatka!). Täällä Helsingissä ei kyllä tuollaista kunnallista hoitoa tunneta ollenkaan, ajatuskin tuntuisi ihan utopistiselta. Joitakin kolmiperhepäivähoitajia on, mutta siinä hoitaja pitää jakaa kahden tai kolmen perheen kanssa vuoroviikoin ja takuulla huolehtia itse ruuista ja siivouksista. Joten olkaa te siellä Kemissä vaan tyytyväisiä :)