Nyt kun asiaa on muutaman päivän sulatellut, voi sen hyvällä mielellä kuuluttaa koko maailmalle (tai siis ainakin niille, jotka tätä arkista päiväkirjaamme lukee): Katto on nyt sitten valmis. Räystään alusia pitää vielä naputella ja rännit asentaa, mutta katto itsessään on valmis.

Otsikko on hieman harhaanjohtava. Ei niin, että olisin erityisen huonollakaan tuulella, vaan tarkoitan tällä kertaa ihan noita oikeita tuulia. Niitä, jotka repivät kattopressuja irti, riepottelevat kellastuvia lehtiä ja ulisevat savupiipussa ja tuuletushormeissa. Niitä tarkoitan. Eräs niistä oli nimittäin tänään erityisen suotuinen ja puhalteli kotimatkalla vinhasti selän takaa. Syntyi oma ennätys. Keskinopeus rapiat 30 kilometriä tunnissa ja matka-aika alitti muutamalla sekunnilla puolen tunnin maagisen rajan. Yksi merkkipaalu hienolla uralla. En paremmin sano.

Remonttirintamallakin puhaltavat ihan suosiolliset tuulet. Peltimiehet aloittivat eilen aamulla hommat ja nyt keskiviikkoiltana kaksi kolmasosaa katosta on pellitetty. Työn jälki näyttää hyvältä, mutta ennenkaikkea katto näyttää hyvältä. Olin pakahtua ylpeydestä, kun peltimies sanoi, että on mukava tehdä kattoa näin erinomaiselle pohjalle. (Oheinen kuva on tiistailta)

Saatiin tänään hinattua hyvin palvellut sitikkamme romut.. eikun siis korjaamolle. Hinausmatka oli varsin mieleenpainuva. Kysyin Eeva Maijalta haluaako hän hinata vai olla hinattavana. Valitsi hinauksen ja yksityiskohtaisten ohjeiden saattelemana lähdettiin matkaan. Ensimmäisellä nykäisyllä meinasi niskat nyrjähtää mutta pian kyyti tasoittui ja keskinopeus hakeutui kuudenkympin tuntumaan. Mielessä käväisi, että itse en uskaltaisi ajaa tällä tiellä ilman hinaustakaan näin kovaa, mutta en uskaltanut jatkaa ajatusta pidemmälle. Moottoritiellä mittarin kärki tavoitteli kahdeksaakymppiä ja voin vakuuttaa, että kolmimetrinen hinausköysi näytti kutistuvan silmissä. Viimeisessä risteyksessä kuiskasin Liinalle joka urhoollisesti istui kyydissä, että ehkä tästä selvitään. Samassa räsähti. Köysi katkesi ja siinä sitä jökötettiin ja ihmeteltiin keskellä liikenneympyrää.

Tarinan loppu ei ole ollenkaan mielenkiintoinen, saatiin nimittäin auto korjaamon pihaan. Ja tänään, niinkuin muinakin iltoina mietin, miten yhteen päivään voi mahtua niin paljon kaikenlaista. Vaikka päivä menee nopeasti, aamusta tuntuu olevan ikuisuus.

On olemassa aikoja, jolloin tapahtuu kaikkea samaan aikaan. Niin kuin elämä olisi kattilallinen makarooneja, josta pitää kaataa keittovesi altaaseen nätisti. Ja yhtäkkiä pääsee lipsahtamaan altaaseen makarooneja -humps, sieltähän lipsahtaa heti kokonainen liukas pataljoona. Yleensähän sieltä ei tietenkään livahda yhtään, mutta sitten kun livahtaa, niin livahtaa porukalla. Niin kuin jotkut laumaeläimet. Niin, kukapa tietää, jos sattumukset ja kaikenlaiset häppeningit ovatkin laumatyyppejä niin kuin ihmiset ja lampaatkin? Jos ne kerta kaikkiaan haluavat ilmaantua joukolla, etteivät vain tunne oloaan yksinäiseksi?

No, joka tapauksessa meillä on nyt ollut tämmöinen happening-poppoo kylässä. Voisin esitellä kaikki ikäjärjestyksessä, mutta en valitettavasti muista tarkkoja päivämääriä enkä kellonaikoja, niin esittelen ne ihan mielivaltaisesti. Mikä sattuu nyt ensimmäisenä tulemaan mieleen.

Ihan aluksi en kuitenkaan tunnusta, että olemme varanneet perheeseemme yhden jäsenen lisää. Se tulee vasta lokakuun lopussa, niin eihän sitä edes tarvitse mainita. Mutta tässäpä listaa: 1. Olin kaksi päivää työkavereiden kanssa virkistäytymässä Bombassa, Nurmeksessa. 2. Sain siellä ollessani taas angiinan (7. kerta vuoden sisään). 3.  Samuli-solttu on ollut kertausharjoituksissa tämän päivän Kajaanissa. 4. Kertausharjoitus oli vapaaehtoinen ja siellä on saattanut olla jopa mukavaa! 5. Peltikattoukot eivät ole vieläkään tulleet. Tai no ei tuota oteta, koska mitään ei siis ole tapahtunut. Laitetaan tilalle se, että tänä aamuna täällä oli ollut ukkonen ja rankkasade ja vesi tuli tuvan katosta sisään. 6. Autosta on kytkin hajonnut, se on ajokunnoton ainakin ensi torstaihin asti. 7. Erään ekaluokkalaisen ope soitti Sampalle ja sanoi että tämä kyseinen ekaluokkalainen on purrut purkkaa koulussa kolmesti ja leikkinyt koiraa jopa rasittavuuteen asti ja puhuttelussa nielaissut kielensä ja sanonut vain että “wihulha og gihha wiehy kieheng”.

Noita jengiläisiä on kyllä paljon lisää, mutta koska seitsemän on maaginen luku, niin siihen on esittelyt hyvä lopettaa. Jos itseäni ja omaa tilaani vielä esittelisin kuitenkin. Olen aika virkistäytynyt, ja hyvällä mielellä, koska aamulla aloitettu Kefexin -kuuri on jo alkanut tehoamaan. Minusta tuntuu myös että minulla on aika hyvä mies, vaikka itse sanonkin. Hyvä mies, vaikka talo oli tänään kotiin tullessani kuin Gustavin jäljiltä ja keittiössä ei ollut eväkään värähtänyt sitten torstai-aamun. Mies on sentään tehnyt ahkerasti remonttia kaiken liikenevän aikansa. Ei minua ärsytä juurikaan jos Liinan torstai-aamupalan jäljet on vielä pöydässä, sillä nythän on vasta perjantai-ilta. Tietysti mieleen heräsi kysymys, mitä tämä perheeni on torstai-iltana syönyt kun siitä ei ole jäänyt todistusaineistoa. Mutta historia on täynnä ratkaisemattomia arvoituksia. Sen oivalsin reissussakin, kun ihmettelimme, miten Paltaniemen kuvakirkon hautakellarin sadasta vainajasta vain yksi nuoren naisen ruumis on muumioitunut.

Minulla on myöskin ihanat lapset. Olin ensimmäistä kertaa yön yli erossa Martasta. Kun näin hänet taas eron jälkeen, hän tuli syliini niin kuin olisin ollut vieressä koko viikon ja osoitti heti Vienaa ja sanoi: “Katoppatuo.” Leevistä olen ollut erossa aikojen saatossa pitempiäkin aikoja, joten ehkä siksi hän protestoi  karjahtelemalla kuin leijona, joka on erehtynyt ilmoittautumaan häräksi johonkin härkätaisteluun. (Sillä eiväthän aidot härät karju?)  Sohvi protestoi heittelemällä kumppareita ja Liina tunki syliin väkisin vaikka siinä oli ennestään jo kaksi tunkijaa.

Että tämmöistä täältä tällä kertaa. Lukemiin!