Kohtapuoliin mieskuoromme tilaama linja-auto starttaa ja kääntää keulansa kohti Suomen Turkua. Kyydissä istun minä, armaan vaimoni kanssa, sekä tietenkin lukematon määrä mieskuorolaisia ja orkesterilaisia. Reissun tähtäimenä on huomisillan konsertti Turun tuomiokirkossa kello 18. Ohjelmisto koostuu pääasiassa wanhoista wirsistä, joita jo keväällä on tallennettu äänilevylle.

Tavataan Turuss…

Menneellä viikolla kaikki mahdollinen harasi vastaan. Remonttihommat etenivät takkuisesti, saatiin aikaiseksi oikein meheviä erimielisyydeksiä lähestulkoon kaikesta mahdollisesta. Jostain kumman syystä pyhäaamun mukana perheeseemme laskeutui kuitenkin seesteinen rauha ja päivä sujui. Miksiköhän se menee niin? Että joku päivä on huono ja toinen hyvä? Omassa kädessä se ei ole, eikä ehkä yhteisestikään sovittavissa. Olisiko tähtien asennossa tai ilmanpaineessa, tiedäpä tuosta.

Mutta kiva, että joskus on kivaa.

Käytiin sunnuntaipyöräilyllä. Pysähdyttiin metsään ja kerättiin muutama puolukka joista sitten laitettiin rahkaa. Alla muutama kuva retkeltä.

Joka kerta kun pitäisi kirjoittaa niin en jaksaisi, koska olen niin uupunut. En saa mitään ihmeellistä kirjoitettua, sanon. Mutta tämähän on vain päiväkirja, niinkuin Samuli sanoo. Kyllähän sitä jaksaa muutaman lauseen kertoa tästä päivästä.

Tämä päivä on ollut sellainen työpäivä, että mitään keikkaa ei ollut. Töitä sen sijaan on ollut, suunnittelua, vihkosten tekemistä ja ilmoitusasioita. Ja olipa tuossa illalla kuorojenpitokin. Aamulla silti ajattelin salaa mielessäni, että “haa, vähän vapaata, vähän vapaata, voi jee”, kun puin Martalle välikausihaalaria päälle vaikka Martta ei olisi halunnut. (Yksi Tahkokankaan asukas on käyttänyt tuota “voi jee!” -huudahdusta ja minusta se on niin söötti että käytän sitä joskus ajatuksissani.)

Kun lopulta sain karistettua kannoiltani kaikki perheenjäsenet, kenet minnekin, ajattelin että menen tekemään reippaasti töitä vähäksi aikaa, niin sitten on kiva käyttää sitä vapaa-aikaa. Mutta valitettavasti minulle kävi kuten aina, aika meni liian nopeasti ja lopulta huomasin että vapaata on sellainen reilu puolitoistatuntinen. Lähdin kuitenkin tunnollisesti ensimmäisenä maatalouskauppaan, kun olin kerran aikonut. Jostain syystä minulle taas kävi kuten aina, eli olin unohtanut pukeutua verkkatakkiin ja kuluneisiin farkkuihin, niin kuin mielestäni kunnon Agrimarketin asiakkaan kuuluu. Sen sijaan minulla oli paremman puoleiset kanttorin työvaatteet yllä. Se jos mikä tuntuu hölmöltä. Tänäänkin mietin, että pitäisikö minun teeskennellä olevani autuaan tietämätön Primo ykkösestä (rehu kasvaville naudoille) ja Hertta- nuolukivistä, ja muistaa niiden nimet vasta myyjän avitettua muutaman kerran. Myyjä saisi sellaisen käsityksen että olen vasikankasvattaja -mieheni asialla, joka makaa sairaana sängyssä ja sen tähden olen joutunut  pakon edessä hänen asialleen maatalouskauppaan. Valitettavasti muistin nimet ihan oikein ja selvisi sekin, etten tarvitse minkään sortin allekirjoitettuja kuitteja. Myyjä -parka varmaan oli ihan sekaisin, kun ei osannut päättää minkä sortin karjakko siinä tiskin takana seisoi mustassa takissa ja nahkainen laukku olalla. Ehkäpä hän olisi ehtinyt epäillä jo jotain rikollista salakuljetustoimintaa, jos en olisi puhunut melko hyvää suomea ja jos hän ei olisi nähnyt minun naarmuista nuhruista autoani, ja jos hän ei olisi nostanut rehusäkkejä takakonttiin Sohvin Sousou-nuken viereen.

Kontissa loput vapaa-ajastani kuluivat vielä nopeammin kuin töissä. Keräsin kärryyn kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta, ja tunnin keräilyn jälkeen minulla tuli paha olo, niin kuin aina, ja rupesin palauttelemaan tavaroita takaisin hyllyille ja henkareille. Jotain vielä sentään jäi, ja kun kassalla minua ennen tyylikäs neitonen maksoi kahta löytämäänsä paitaa, jotka näyttivät varsin kivoilta, (toinen oli ihanan vihreä ja toinen ruskea), lähdin vielä yhdelle kierrokselle. Miten ihmeessä tuo oli löytänyt niin kivat vaatteet, ajattelin, ja etsin silmilläni vaatetelineistä vihreää ja ruskeaa, mutta kun en löytänyt, niin minun täytyi palata kassalle ja niin vapaa-aikani olikin jo lopussa.

Minun on pakko vielä mainita, että ostin Kontista takin, jollaisen olen nähnyt H&M:n kuvastossa sinä syksynä kun menimme naimisiin, eli ihan vasta. Olin ihaillut takkia kuvastossa, ja sillä innolla takin ostin nytkin, vaikka se oli minun kokoani piirun verran isompi. Kotona toisen kerran sovitettuani takkia minun oli pakko tunnustaa, että näytin se ylläni joltain jalkaväen korpraalilta talvisodassa vuonna 1939. No, se maksoi vain kuusi euroa ja menipähän rahat hyvään tarkoitukseen.

Lopetan tähän, koska Samppa huusi kymmenen minuuttia sitten sängystä että “meinaatko romskun kirjoittaa.” Hyvät yöt!