Mtä Lipasti edellä, sitä meikämanne perässä. Töissä lukuvuotta suunniteltaessa tuijotin monta kertaa kalenteria ja erityisesti tätä päivää, 12.8 ja tunsin alitajuisesti että jotenkin tuo päivämäärä on merkityksellinen ja niin tutun oloinen. Äsken sitten hampaita harjatessa Eeva Maija aloitti varovasti: Ajattele, tasan kahdeksan vuotta sitten… Pidemmälle ei ehtinyt. Päivämäärä oli siis todella jotenkin tuttu ja myös merkityksellinen. Oivallus oli kuitenkin auttamattomasti myöhässä.

Roope Lipastilla on muitakin mainioita juttuja.

Kovasti uhottu työmatkapyöräily sai muuten melko nolon alun, kun kaiken valmistelun ja psyykkaamisen jälkeen ponnistin ensimmäiselle todelliselle eko-työmatkalle vain todetakseni, että takakumi on tussuna. Soitin pyöräliikkeeseen ja kaveri sanoi, ettei pistosuojattua kumia niin vaan saa rikki, pyysi tuomaan pyörän kiireen vilkkaa takaisin. Ja minä vein. Takakumi oli saumasta revennyt, valmistusvirhe kuulemma, takuun piikkiin meni.

Huomenna uusi yritys.

Kesäloma on ohi, takana on jo muutama “työpäivä” ja huomenna tulevat oppilaat. Vaikka työpaikka ja oppilaat ovat tuttuja jo kahden vuoden takaa, sitä tiettyä jännitystä on ilmassa. Oli mukava järjestellä luokkaa ja suunnitella tulevaa lukuvuotta. Nähtäväksi jää miten raskaan kesän jälkeen jaksaa motivoitua opetustyöhön, joka (vaikka muuta ehkä voisi kuvitella) on myös raskasta. No, ainakin remonttihommat ovat olleet todellista vaihtelua opetustyöhön :) Vaikka kesä meni käytännössä alusta loppuun remonttia tehdessä, mahtui siihen muutamia oikein mukavia perheen yhteisiä hetkiä. Esimerkiksi lomareissu Kokkolaan ja Vaasaan ikimuistoisine karaoke-iltoineen (ei, emme olleet esiintymässä, pakon edessä kuulijoina kyllä) ja pärinäpoikineen oli kaikista koettelemuksista huolimatta mukava. Wasalandia oli lapsiperheelle oikein sopiva lomakohde. Mukavaa oli, vai voiko kuvasta päätellä jotain muuta?

Remonttirintamalla tilanne on se, että kodinhoitohuone ja pesuhuone ovat kalusteita vaille valmiina. Saattaa kuulostaa siltä, että tilanne on siis ihan hyvä. Valitettavasti asia ei kuitenkaan ole niin. Päätettiin nimittäin jo kesän alussa kalustefirmojen tarjouksia tarkastellessa, että tehdään kalusteet itse. Ensi viikolla pitäisi Ranualaiselta liimapuutehtaalta tulla lähetys, joka sisältää julmetun kasan liimapuulevyä. Ja siitä sitten vain rakentelemaan. Vessaan tein jo yhden kaapiston (kuvassa) harjoituskappaleeksi. Malli on yksinkertainen ja toteutuksessa on pyritty kunnioittamaan perinteisiä puusepän työmenetelmiä. Pinnassa on peittävä valkoinen puuvaha, jota ei kuitenkaan Eeva Maijan toivomuksesta saanut laittaa ihan peittäväksi. Tyyliin sopivat vetimet ovat vielä hakusessa.

Kattoremonttikin lähestyy uhkaavasti, mutta se onkin jo ihan eri juttu.

Kesän aikana päivittäiset kahvihetket Eeva Maijan ja muun perheen kanssa ovat osoittautuneet päivän parhaiksi hetkiksi. Kahvin kittaamisen ohessa on aina vaihdettu kuulumisia, suunniteltu tai muuten vaan parannettu maailmaa. Eräänä päivänä ihmeteltiin, miten ihmeessä selvitään syksystä noin niin kuin logistisesti. Yksi kulkee Kaakkuriin töihin, toinen Oulunsaloon ja päivän aikana kenties Kempeleeseenkin, kolme pitäisi kuskata päiväkotiin ja jonkun pitäisi vielä huolehtia yhden kouluunlähdöstä ja kotiinpaluusta. Yhtälö vaikutti mahdottomalta, kunnes Eeva Maija kysyi, että enkö minä voisi ruveta kulkemaan työmatkaani pyörällä. Ehdotuksessa oli paljon hyvää. Tulevan syksyn liikunnallinen anti näytti olevan hyvin lähellä nollaa ja yhdellä autolla selviäminen vaikutti mahdottomalta. Niin ja sitten on tietenkin se ekologinen näkökulma…

Nyt tilanne on se, että ensimmäiset työmatkat pyörällä on tehty. Matkaa töihin on pikkuisen vajaa 15 kilometriä, keskinopeus n. 26 kilometriä tunnissa ja matka-aika sillä noin 35 minuuttia. Laskeskelin varovasti, että kun poljen työmatkat vuoden ajan, on työmatkoja varten hankittu pyörä maksanut itsensä takaisin. Lohdullista vai mitä?

Tästä vuodenajasta pidän. Ulkona hämärtyy, mutta on kuitenkin kesä, elokuun tuoksut ja värit, elämä vahvasti nenässä ja varpaissa  ja aurinko on yhä lämmin kun se tunkeutuu pilviverhon läpi. Illat ovat ihmeellisimpiä, niinkuin tämäkin ilta. Söimme pikapizzaa olohuoneessa ja pienessä vanhanaikaisessa kynttilänjalassa paloi kynttilänpätkä, viime talven illoista jäljelle jäänyt. Ensin Leevi puhalsi sen ja minä kylmetin itseni ja luovutin. Sanoin, ettei tänään polteta kynttilää, joskus sitten kun ei ole Leevejä puhaltelemassa. Mutta Liina ei halunnut luovuttaa. Ensin hän sanoi ei ei ei ja syksynväriset pallot pomppivat hänen yöpuvussaan kun hän polki jalkaa. Sitten hän hyppi tasajalkaa ja huusi epätoivoisena, kunnes minä luovutin jälleen mutta toiseen suuntaan ja sytytin kynttilän uudestaan. Pallot asettuivat yöpaidassa ja minä tein uhkaavia ilmeitä Leevin suuntaan, joka katseli kynttilää pidätettynä keuhkot täynnä ilmaa.

Kun kynttilä paloi rauhassa, oli Liina jo sammuttanut sähkövalot ja katseli kynttilää. Aivan niin kuin minä, ajattelin ja nauroin mielessäni. Jos tunnelma katoaa, iltapalakaan ei maistu miltään.  Sillä ei ole mitään arvoa, vaikka se syötäisiinkin. Niin kuin päiväkahvillakin, keksit ovat lautasella ja kupit vastakkain ja pöytä puhtaana kaikesta rojusta. Jos kahvi juodaan seisaaltaan ja keksi kaivetaan pussista suoraan suuhun, niin ne eivät ole päiväkahvit. Jääkööt juomatta mieluummin sitten. Ken tämän ymmärtää, ymmärtää hyvin myös sen, miksi en Pariisissa tullut toista kertaa siihen ylistettyyn Flunchiin syömään. Liinan kuvisopettaja sanoi kerran, että Liinalla tulee olemaan rikas ja raskas elämä. Tässä tunnelmarakkaudessa on jo aimo annos sitä rikkautta ja raskautta.

Samuli on antanut ymmärtää, että korkeintaan yksi kerta riittää. Korkeintaan kerran saa sanoa että ihana hetki, minä rakastan tätä hetkeä. Tänään ylitin  suositukset ja istuin kynttilän hämärässä ja  sanoin että nautin tästä hetkestä tässä, rakastan tätä aikaa vuodesta. Yllyin vielä kehumaan lapsieni suloisuutta ääneen. Siinä kohdassa mieheni jo kiemurteli vaivautuneesti sisäänpäin ja sanoi, että oletko tainnut joskus tuonkin sanoa. Olenpa tainnut, mutta sanoinpa taas. Liina on oppinut tämän sanomisen myös. Kun joskus on hetki, jolloin olemme Liinan kanssa kahdestaan, saan alati kuulla, kuinka hän muistaa tämän hetken kuolemaan asti, kuinka  i h a n a a  meillä on, eikö olekin, äiti?

Milloinkohan opin nauttimaan itsekseni, hiljaa ja kauniisti ilman että teen siitä minkään näköistä selvitystä kenellekään.

On myös mustikka-aika, ja tänään kävin kahden vanhimman lapsen kanssa metsässä. Vaikka muuten olen haavelija ja hidasliikkeinen ihminen, niin marjoja olen saanut poimittua joka elokuu ihan mukavasti. Tänäkin kesänä olen huomannut varsin usein, että Samuli on ahkera ja sinnikäs mies, alati työssä ja toimessa. Ei koskaan haaveile turhia eikä pähkäile syntyjä syviä. Kerrankin saan hykerrellä itsetyytyväisenä, kun huomaan että kyllä täältäkin pesee, jos niin kuin mustikat ja mansikat ja herukat ovat kyseessä. Tytötkin lähtivät mielellään metsään, saivat kokeilla suloisia mini-poimureita, joita en voinut marketissa ohittaa.

Kävimme parilla aika populaarisella paikalla, josta oli ehditty jo poimia suurin osa. Muutama litra tarttui poimuriin, kun muistin että ihmiset kävelevät yleensä pitkälle ja poimivat sieltä. Minä kävelin lähelle ja poimin siitä, mistä oli poimittu kiireessä huolimattomasti. Siinä ajattelin, että ihan niin kuin elämässä. Sitä kiirehtii eteenpäin kuvitellen että ne elämän parhaat apajat ovat siellä tulevassa. Mutta sitten kun ihminen on vanha ja katsoo  taaksepäin, hän huomaa että suurimmat marjat olivat sittenkin siinä alkutaipaleella.