Tämä laulu hyräili mieleeni, kun laitoin pyykkejä kuivumaan tuvan kaakkoisnurkassa. Tulin nimittäin katsoneeksi samalla vanhalla pölyttyneellä pöydällä eläviä orkideoitani. Kuukausi sitten olen suvainnut muistaa ne viimeksi. Nyt tuli kummalliseen mieleeni ajatus, että hei, nythän on kesä, ja joka kesä joku orkideoistani on kukkinut. Tiirasin kaikista vanhinta yksilöä, sitä, minkä äiti on antanut minulle silloin kuin Sohvi syntyi. Se ei ole kukkinut, pahainen vanhus, ainakaan kahteen kesään. Ilmajuuria se on tehnyt sitäkin topakammin. Mutta kas kummaa, yllätyin iloisesti, kun huomasin, että uuden kukkavarren alku puski ulos oikein terhakkaasti! Ilahduin välittömästi, ja tarkastelin sitten seuraavaksi vanhinta kasvattiani. Siinähän piti olla alku, niinhän me Mirkun kanssa kesän alussa totesimme. (Mirkku on uskollinen tukijani ja rohkaisijani tässä pitkäjänteisessä ja hajamielisyyttä sietävässä harrastuksessani.) Mutta enää en löytänyt sitä varren alkua, pyörittelin ja pyörittelin kukkaa hankalasti pitäen samalla käsissäni Leevin pelastusrengaspikkareita ja Martan ruutumekkoa. (Olen äärettömän laiska laskemaan tavaroita käsistäni väliaikaisesti, Samuli sen todistakoon.) Yhtäkkiäni joku kuitenkin melkein tökkäsi minua silmään. Arvaatte tietysti, että se oli kolmekymmentä senttiä pitkä kukkavarsi, joka oli kasvanut lähes vaakasuoraan yrittäessään kurkottaa kohti valoa nuottiavainkynttilänjalan ja yhden tuntemattoman huonekasvin takaa. Iloni oli aitoa, vaikka näköjään kovin montaa kukkaa siihen ei tulekaan. Harmi sinänsä, olenhan kastellut kukkia aina silloin tällöin, viimeksi Tuovin rippijuhlien jälkeen ennen nukkumaanmenoa. Orkideavauvaani, siihen, jonka olen kasvattanut tyhjästä ja siirtänyt omaan ruukkuun, ei ole tulossa edelleenkään varsia. Mutta ei sitä saa moittia, se on elänyt kovan lapsuuden ja kasvattanut tosi reippaasti ilmajuuria. Ehkä ensi kesänä sitten!

Palaan kuitenkin tuohon em. kauniiseen ja lauluun ja sen sanomaan vielä toviksi. Rakas laulu! Onnellinen olkoon hän, joka sen laulun lohdutusta ei useinkaan kaipaa. Mutta me, jotka tunnemme välistä elämämme olevan joka puolelta puristavaa, ahdistavaa ja maahan painavaa, saamme olla sillä hetkellä täynnä lohtua kun kuulemme (tai laulamme tai soitamme) tuon laulun. Kun äsken tein tuon iloisen löydön kukkapöydältäni, ajattelin, ettei niin pahaa etteikö jotain hyvääkin! Paljonhan minulla on toki ilon aihetta, mutta että tällaiset aivan odottamattomat kukkavarret puskevat ilahduttamaan! Monessa olen epäonnistunut, mutta orkideani ainakin muistavat minua lämmöllä.  Ne kiittävät emäntäänsä, joka on aina joskus jaksanut lorottaa tuoretta kraanavettä sääntöjen vastaisesti niiden päälle. Ne eivät ole vaativaisia eivätkä hankalia. Ne vain ovat ja kukkivat vain emäntänsä iloksi. Nict so traurig, Eeva Maija!

Katkeruus on jännä juttu. Sitä muistaa kärsimäänsä pahaa, tai no ei nyt ihan niin pahaakaan, sanotaanko esmes että kärsimäänsä ei mitään aina jonkun tovin, vaikka ei haluaisikaan. Ajattelee sitten, että minähän en katkeroidu, se pilaannuttaa minut, ja yrittää heittää ajatukset syrjään. Ja sitten huomaa harmikseen taas vähän perästä, että tässä sitä taas repostellaan niillä ei millään. Mutta onneksi useimmiten se ei mitään unohtuu pian kokonaan. Kun laitoin Marttaa sänkyyn ja katsoin ikkunan läpi kolmea isoa lammastani, ajattelin, että eläin on siitä hyvä, että se ei muista pahalla. Siis ainakaan lammas ei muista pahalla. Jos niitä ei aina kohtele tasapuolisesti, niin ei ne sitä laske eikä ne urputa. Ne mussuttavat kaikki seuraavana päivänä tasapuolisen tyytyväisenä heinää tai kauraa, huolimatta siitä, että yhdellä on kyljessään käsikeritsimisten jäljiltä nätihkö palkeenkieli. Mitä se yksi palkeenkielikaveri siitä hyötyisikään, jos jättäisi syömättä ruokansa muutamana päivänä ja kyräilisi ja laihtuisi tarhan nurkassa silmät viiruina hautoen katkeria ajatuksia emännästään. Samalla muut syödä mussuttaisivat senkin heinät ja nauttisivat onnestaan kaksin verroin. Yksinkertaista mutta totta. En palaa tässä enää ihmettelemään inhimillisiä heikkouksiamme, ne ovat niin luvattoman monimutkaista.

Remonttirintamalta kuuluu hyvää. Samuli on nauttinut tekemisestä täysin siemauksin, tällä viikolla ensimmäistä kertaa yksin. Aamu-unet ovat venähtäneet vaivattomasti tuonne kymmeneenkin, kun ei ole Tane tai Jasu kaverina. On vain kolme viiva viisi kaveria vieressä tuhisemassa, niin mikäpä siinä on nukkuessa. Mutta tiedän kuitenkin, että Samppa on nauttinut rempasta. Sen tiedän siitä, että pelipöksyt ovat pysyneet aika ehjinä. Yllättävänkin ehjinä, huomioon ottaen sen seikan, että vaimo voi iltaisin nukkumaan mentäessä urputtaa vähäsen. Kun ei enää jaksa ilman pyykkikonetta ja suihkua ja miestä ja lasten isää. Mutta tuo tämän jutun otsake sopii remontin tämänhetkiseen vaiheeseenkin myös oikein mainiosti. Nimittäin pian, ehkä jo tällä viikolla, saan laittaa pörisemään meidän Mielen tuolla keskeneräisessä kodarissa ja silloin voin hyvästikin sanoa että pyykkään Mielelläni.

Kiitokset kaikille ystäville ja sukulaisille avusta ja tuesta, sitä tarvitaan vielä. Tosi iso kiitos mummulalle Saunan löylyistä ja pyykkikoneen lainasta ja erityisesti kiitos Jaakolle talkooavusta! Pakko on kehua*, että hän uhrasi kolmen viikon kesälomastaan kokonaisen viikon auttaen veljensä perhettä remontoinnissa. Urhoollinen mies, jossa on kyllä sankariainesta, koska kesti murtumatta seitsemän päivää näissä oloissa vakaasti ja varmasti, eikä hätkähtänyt edes veljensä vaimon ajoittaista kiekumista eikä lasten lannistumattomia kiintymyksenosoituksia. Ilmankos hän on Sampalle sukua, sanoisi tähän Äitini ja niin sanon minäkin. Sunnuntaina ennen Jaakon kotiin lähtöä käytimme häntä vielä Rossossa syömässä lasten kanssa. Illalla kävimme sitten omalla perheellä Eedenissä peseytymässä ja uimassa. Kotiinpaluumatkalla Sohvi kysyi että milloin mennään taas Eedemiin ja Leevi kysyi että onko Jaakko jo Helsimmissä. Näin meillä.

*Viittaus siihen seikkaan, jos jotakuta kiinnostaa, että Jaakko on käsittääkseni vapaa mies.