Tsemppiä vaan sinne remontteiluun ja muihin arkiaskareihin (joiden järjestelyssäkin varmasti tarvitaan melkoisia logistisia menetelmiä). boheemi poikamiesosasto kuittaa.

Mut voisko tuota asiaa enää kalliimmin kirkastaa kuin Jonttu teki?

Muistan kun äiti kertoi joskus, että ne asui opiskeluaikana sellasessa talossa, jonka alakerrasta ohjattiin kaikkia Helsingin liikennevaloja. Tarkoittikohan se sittenki kuvainnollisesti, aikaa ennen suurperhettä. Sitä on mukava katsella, kun heillä on ruuhka liikennevaloissa vähenemään päin. Musta tuntuu että me ollaan vasta aamuruuhkassa, vaikka joskus jo tässäkin risteyksessä menee hermot ja töötti pohjassa painetaan oma auto läpi, oli punaset tai vihreet. Siinä voi tulla vähän peltivahinkoja, joita sitten korjaillaan otsa kurtussa. Varmaan jokainen autoa joskus kolhinut tietää, ettei pelti oikene ihan yhtä helposti kuin menee lyttyyn. Meidän (oikeassa) autossa pelti jopa painui takas lommolle kun siihen pikkusen nojasi joskus oikaisun jälkeen.

Onk se muuten kuvaannollisesti vai kuvainnollisesti?

Onko niin, että nykyelämän yltäkylläistä mukavuutta oppii arvostamaan vasta, kun se hetken puuttuu tai sen alttarille joutuu uhraamaan?

Aikoinaan kuulin puhuttavan elämän ruuhkavuosista. Mitä se tarkoittaa? Ruuhkavuosi -sana tuli mieleeni, kun luin Emppu tuota sun juttua. Yhtäkkiä tajusin, että sehän on juuri tuo, kun asioita on jonossa niin paljon, ettei edes nykyperheen monikanavainen tasa-arvotyönjakoteknologia pysty vetämään kaikkia eteenpäin kohtuullisesti. Syntyy asiaruuhka, sumppu, pullonkaula. Asiat joutuvat odottelemaan. Asiat alkavat tööttäillä. Vihamielisyys kanssa-asioita kohtaan kasvaa. Pullonkaula, tämä ruuhkainen tienristeys, jonka valot toimivat aina samalla nopeudella, ei pysty muuttamaan rytmiä nopeammaksi. Eikä 3-vuotiaan tärkeä leikki, joka on risteyksessä poikittain, ymmärrä, että nyt olisi muutakin asiaa menossa risteyksen läpi. Ja kolmivuotias ei vielä muutenkaan liikennevaloista ymmärrä. Voi tulla kolari.

Lohduttavaa ruuhkassa on kuitenkin se, että ajallaan sekin purkautuu. Alamme mekin nukkumaan, jos vaikka yrittäisi liikennevalot aamulla vähän aiemmin töihin.

Ihmisen luontainen touhukkuus yhdistettynä ympäristöön ja sen myötä toinen toistaan onnettomampiin sattumiin vaikuttaa siihen, miten tämä touhukkuus lopulta aktualisoituu.
On äärimmäisen mukavaa ja miehekästä aloittaa virke “Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä…” tietäen samalla että me seisomme kaikki janalla, ja kynnämme suurta merta, jossa ei loosheja ole (Vapaamuurareilla on jotain loosheja, mutta minä en yhtään tiedä, mitä ne oikeasti ovat).

Niinpä sanonkin, että tämän yhden janan toisessa ääripäässä ihminen voi vapautuneena luetella loputtomiin tehtäviään, joita hän päivän/tunnin/minuutin aikana on jättänyt tekemättä. Minä olen ehkä tällainen. Toisaalla joku voi saada loputtoman listan niistä töistä, joita on tehnyt. Minä en siis ole tällainen ihminen. Mutta melko lähellä minua on tällainen, tällaisia ihmisiä.

Yksi heistä huokoili kerran lasten lakanoita silittäessään, että “Voi kauheaa, joudunkohan minä tästäkin joskus luopumaan?” Ajatus sisälsi sen siis, että jos kolmilapsinen perhe tästä vielä kasvaa, jostain hommista mahdollisesti joutuu karsimaan.

Ystäväni kertoi kerran, miten hänen äitinsä heidän ollessa pieniä silitti kaikkien lasten pikkuhousutkin… En ole varma, mutta muistelen luulleeni/saaneeni sellaisen kuvan, että kun lapsia oli alun toistakymmentä, ihan kaikkia pikkuhousuja ei enää silitelty. Mutta en tietenkään ole varma.

Tämä viesti ei sisällä Sorvarin perheelle mitään ohjeistuksia liittyen pikkuhousujen silittämiseen tai mankelointiin. Ajatukset tulivat vain mieleeni Matiaksen vaatimattomuudessa kylpevää tekstiä lukiessani.

Ja mitä Marian tekstiin tulee, olen sanonut Samulille ja Eeva Maijalle (tosin siihen aikaan luulin vielä puhuvani Eeva-Maijalle), että heidän perheessään viehättää juuri sellainen rosoisuus; arkea ei yritetä tehdä yhtään hehkeämmäksi kuin mitä se on. Enkä nyt puhu blogeista vaan normikanssakäymisistämme.

Voimia, lämpimiä ajatuksia ja tsemppiä!
Paljon olette saaneet aikaan – ja mikä ihana paikka teidän lapsilla on kasvaa! :)

Tämä on ihan avoin ploki, ja saa ilman muuta kuka vain kommentoida.

Ja ilman muuta meillä saa käydä viisastelemassa livenäkin, täältä löytyy varmasti riittävästi asioita, joista voi keksiä pari valittua sanaa.

Mutta nyt menen keritsemään viimeisen lampaan (jes!), ja antamaan Martalle lisää vauhtia keinuun. (hui!)

tällainen leikkiperheellinen ei voi kuin nostaa hattua Todellisille Arjen Sankareille. jos yhden lapsen ja puolentoista opiskelijan talouden pyörittäminen tuntuu joskus raskaalta, niin täytynee vaatia melkoista superhessu-mustanaamio-tex willer-teräsmies-spiderman-äiti teresa -yhdistelmää, että selviää usean pikkulapsen, remontin ja töitten keskellä hengissä. en liene tehnyt kuukaudessa niin paljon askareita kuin emppu näyttää tehneen yhden aamupäivän aikana.

mutta ajatelkaa: tämä lienee ainoa aika elämässänne, jolloin noin paljon toimitettavia asioita sattuu samaan ajankohtaan. lisäksi joidenkin tutkijoiden mukaan (tötterström ja möttönen 2009) lapsista on myös sitä enemmän apua, mitä vanhemmaksi he kasvavat. oman arvioni mukaan ainoa keino pitää elämä pitkässä juoksussa mielekkäänä on jatkuvasti laittaa asioita jonoon ja funtsia, mikä on oikeasti tärkeää.

mietin, että kannattaako tällaista soopaa julkaista, mutta menköön nyt. kaikkihan te tiedätte kuitenkin, että olen parantumaton viisastelija ja mulla on ihan älyttömästi kaikkeja “hyvejä” ajatuksia. vielä kun joku auttaisi löytämään sen viisasten kiven, että ne ajatukset kantaisivat hedelmää omassa elämässä ihan siinä arjen tasolla.

tsemppiä teille! niinhän se lauluntekijäkin kauniisti sanoo, että väliaikaista kaikki on vaan. olis kiva joskus käydä viisastelemassa ihan livenäkin. ja se kolmenkympin kriisi menee ihan varmasti ajan myötä ohi. olisihan absurdia väittää, että 35-vuotias kärsii kolmenkympin kriisistä. =)

Esimerkiksi näin: Tänään sain aikaiseksi kaikenlaista. Heräsin klo 7.30, join aamuteen kaikessa rauhassa mietiskellen samalla tehokkaasti päivän tulevia tehtäviä. Alkajaisiksi viikkasin ja silitin pyykit ja vein ne paikoilleen. Sitten siivosin talon, kävin tyhjäämässä kompostin ja vein veden lampaille. Kirjasin kalenteriin työhön liittyvät tehtävät ja kävin antamassa tyttökaritsoille matolääkkeet. Maksoin laskut ja sen jälkeen lapset heräsivät. Teimme aamutoimet hymyssä suin ja kaikessa rauhassa. Kun syötin maittavaa kaurapuuroa lapsille, työmiehet joivat kello yhdeksän kahviaan tuvan puolella. Pyysin Liinaa työntelemään Marttaa pihalla ja pitämään silmällä Leeviä sillä aikaa kun keritsin näppärästi kaksi viimeistä villaturria. Leikkasin ehtiessäni samalla sorkat kaikilta isoilta lampailta. Lypsin muutaman desin Lulua ja kaadoin maidot muiden maitojen joukkoon, jolloin maitoa tuli yhteensä n. 5 litraa. Laitoin lampaanmaitojuuston valmistusprosessin käyntiin. Kylvin itäneet perunat ruohikon laitamille ja peitin ne ruohonleikkuukatteella. Leikkasin nurmikon loppuun, ja kävin hakemassa naapurista luvatun raparperin kottikärryillä ja istutin sen juuri ihanteelliseen paikkaan. Samalla koko ajan pidin seuraa Liinalle, joka kiltisti viihdytti Marttaa ja antoi Leeville vauhtia kiikussa. Istutin loput orvokit kauniisti pihlajan lähettyville. Kävin jututtamassa työmiehiä ja kysyin, mitä he toivovat ruuaksi. Tein juuri heidän toivomaansa ruokaa ja kohta jo istuimmekin iloisina kauniissa siistissä pirtissä syömässä maukasta ruokaa ja sitä oli riittävästi. Lapset söivät kaiken, niiasivat ja kiittivät ruuasta ja menivät kukin sänkyihinsä pienelle ruokalevolle.

Jatkuu ensi numerossa. (Ette muuten arvaa mitä töitä minulla on rästilistallani?)

Lotta: Tämä voi hyvinkin olla sitä kolmenkympin kriisiä. Jospa se menis muutaman vuoden sisällä ohi?