Huhupuheiden mukaan en ole suvussa ainoa, jonka päässä kehkeytyy joskus mainioita liikeideoita. Minun päässäni niitä ei tosin kehity mitään ennätysmääriä (kuten ehkä jonkun oikein bisnesmiehen jossain pappilan pellon laitamilla), sillä olen luonteeltani pessimisti. Tuo pessimistiys näkyy silloin tällöin puhuttaessa luonnon tulevaisuudesta tai nuorison hyvinvoinnista jne., tutut tietää.

Mutta koska olen kuitenkin aika optimistinen pessimisti, niin mielessäni kehkeytyi oiva  idea, kun olin Citymarketissa pakastealtaiden kohdalla etsimässä Gorv-Göranin kebabia pakastepussissa á 2,99 €. Kodin pakasteessa kehkeytyi samaan aikaan nimittäin osittain kaksittain karitsaa, Plättää ja Lakua. Fileet ja paistit ovat kolutut ihan kiitettävästi, mutta vielä oli jäljellä epämääräisempiä pusseja, jossa oli jotakin punavalkoista. Eikös kebab ole tehty alunperin lampaanlihasta ja -rasvasta? Jonakin päivänä sitä on kokeiltava, päätin, kun heitin kaksi kevyttä pussia (kuusi euroa) jäisiä kebablastuja ostoskärryyn.

Torstaina koitti sitten se päivä, että möntit olivat sulaneet ja oli voimia (aikaa ei ole koskaan) laittaa lihamylly valmiustilaan ja ruveta jauhamaan ja vaivaamaan ja paistamaan niitä kohti herkullisia kebab-annoksia. Tein ohjeiden mukaan, laitoin hirvittävän määrän pippureita ja suolaakin ja lisäksi muita mausteita. Illalla seitsemän aikaan pötkö oli maisteltavissa, ja optimisti minussa riemuitsi kun totesin että hyvää. Nam. Täytyi pyytää Topsy ja Mirkku lapsineen meille kebabille, sillä ehdolla että he toisivat venäjät. Kiusaus oli ilmeisesti liian suuri, kun venäjät saapuivat kera Topsyn ja Mirkun. Nautimme runsaasti tuosta ateriasta (1,5 kilon pötköstä meni puolet) ja illalla nukkumaan mennessäni mieleen tuli liikeidea. Aitoa lammaskebabia erilaisten venäjien kera. Samalla rahalla saisi käydä katsomassa kymmentä lammasta tarhassa. Vaan eikö olisikin muuten hyvä idea? Aitokebab Sorvarin Pajukosta.

P.S. Karitsat muuten voivat oikein hyvin kaikki, opettelevat hurjaa vauhtia uusia asioita. Esimerkiksi kiinteän ruoan syömistä, juomista, puskemista, takaa-ajoa, korkeushyppyjä emonsa selän päälle ja kaikkea muuta tärkeää mitä elämässä tarvitaan. Siinä vierähtää helposti tovi tädillä (huom! ei sukulaistädillä, vaan tädillä muuten vain vrt. kaupantäti) kun katselee niiden hulvatonta menoa. Ja kaikki pessimistin ajatukset siirtyvät kuin taikaiskusta taka-alalle, tuo kebab-ajatuskin etunenässä. (Nyt olen ihan solmussa. Olikos se sitten pessimistinen vai optimistinen tämä kebab-liikeidea?)

Saas nähdä, miten Lululle käy. Eräs täti on illan mittaan ollut seuraamassa avautumisvaihetta, ja jänskäähän se on. Lulu raukka makaa karsinassaan, hengittää pintapuolisesti ja narskuttaa hampaitaan supistuksen aikana. Täti osaa eläytyä synnyttäjän rooliin aika hyvin, eihän Martankaan syntymästä ole kuin reilu 11 kuukautta.

Lulun hermoja varmaan rassaa viereisen karsinan kersat, jotka hyppivät ja puskevat toisiaan tyhjänpäiväisesti ja ärsyttävän kevytmielisesti, ja uskaltavatpa vielä työntää kauniit turpansa Lulun puolelle uskomattoman röyhkeästi. On se tuo nykyajan nuoriso! Eivät ymmärrä tilanteen vakavuutta. Mutta mihinpä Lulu kiusaajiaan pääsee pienessä karsinassa, ei auta muu kuin sulkea silmät ja narskuttaa hampaita vaan. Onneksi tulee yö (vaikka valo on päällä) ja pienetkin rauhoittuvat nukkumaan - vasta monen monen komentamisen jälkeen, niin kuin Nelli-emosta tuntuu.

Karsinan toisella puolella seisoo tätskä kädet taskussa, nojaa karsinan aitaan hammasta purren, täristen ja lihakset jäykkänä. Hengitys pysähtyy aina kun Lulullakin. Tätiä vessattaa, mutta kun tämä menee sisään muka nukkumaan “pariksi toviksi”, on hän niin häselissä ettei malta istahtaa hetkeksi, edes pöntölle. Ja taas kohta on täti kalisuttamassa hampaitaan olkapäät korvissa ja naama kalpeana tuohon iänikuiseen aitaan nojaten. Parantumaton. Sillä on opuksiakin ja se lukee niitä samasta kohdasta uudestaan ja uudestaan, mutta sillä ei jää mitään päähän, hätä ja huoli vain kasvavat. Jos sillä on hypokalsemia. Tai ketoosi. Tai synnytystiet ovat jääneet tukkoon. Pitäisi “ruuvata” se sormella auki. Hui. Kenelleköhän soittaisi. Täti ottaa puhelimen käteen ja katsoo sitä ja laittaa kohta takaisin taskuun. Kello on 23.44.

Tarina jatkuu ensi numerossa. (ps. olettehan käyneet Flickrissä katsomassa uudet kuvat. Arvaatte varmaan, mikä niistä on tätskän suosikki?)

Iloinen perhetapahtuma: Nellin kolme suloista karitsaa (yksi pässi ja kaksi uuhta) näki tänään päivänvalon. Eeva Maija on sen verran häsessä, että kertonee jännittävistä vaiheista tuonnempana :)