Olemme ajaneet Nurmeksesta kotiin ja päässeet kimpsuinemme ja kampsuinemme jopa autosta sisälle. Vietimme Nurmeksen Bombassa oikean hiihtoloman, isolla Hoolla. Oli kaikenlaisia aktiviteetteja lapsille joka päivä, ja kolmesti päivässä pääsimme runsaan pitopöydän ääreen nauttimaan maukkaita karjalaisia ruokia. Ja kaiken päälle vielä illalla kylpylään. Valitsin summassa tämän lomapaikan sillä perusteella, että siellä on oltava kylpylä ja varmasti lunta. Oli onni, että satuimme menemään Nurmekseen. Tutustumisen arvoinen matkakohde.

Nurmeksessa on Suomen viidenneksi isoimmat kirkko (paikka 2300 henkilölle) ja järvi (Pielinen, joka kylläkin ulottuu kauas Joensuuhun asti). Se on koivujen kaupunki ja siellä on Porokylän kaupunginosa, joka on saanut nimensä siitä, että se on palanut joskus historiassaan lähes täysin poroksi. Siellä on myös kaunista vanhaa (suojeltua) kaupunkia jäljellä, josta pidän paljon! Nurmes on valitettavasti kuivumassa kokoon, sillä väkiluku vähenee koko ajan. Mielessä kävi, että josko voisin vähentää tätä muuttotappiota ja muuttaa perheineni Nurmekseen. Samuli voisi vaikka kysyä töitä Lehtovaaran ala-asteelta, jonka pihassa on muun muassa P. J. Hannikaisen syntymäkoti yhä kaikessa kauneudessaan.

Lapsilla oli mukavaa tekemistä lomalla lähes koko ajan. (Välillä oli tosin muutaman minuutin, jopa tunninkin taukoja, joista ei oltu varoitettu etukäteen, jolloin meinasimme joutua pulaan.) Leikkihuone, kylpylä, hiihtäminen, poroajelu ja pilkkiminen pääsivät varmasti lasten top10-listalle. Meidän aikuisten listalla sen sijaan komeilivat pitopöytä, lasten ilo ja  oma ihana toimettomuus. Kerrankin palaamme reissusta kotiin niin ettei tarvitse palautua matkan vaivoista koko seuraavaa viikkoa!

Ja vaikka erään siskoni ratsastushehkutukset ovat välillä kasvaneet aika suuriin mittakaavoihin, niin täytyy taas myöntää, että on se ratsastus  niin siistiä! Suomenhevosella 60-senttisessä lumihangessa, välillä 50 asteen nousua ja vielä jyrkempää laskua. Ja niin vauhdikasta laukkaa, ettei ole kentällä koskaan sellaista ehtinyt kokeilla. Jännitys kuului kuvaan ilman muuta. Kun olimme hangessa emmekä enää laukanneet liukkaalla tiellä kengättömällä hevosella (jollainen minun polleni oli), rupesivat kanssaratsastajat kehuskelemaan susi- ja karhuhavainnoilla, joita alueella oli tehty. Siinä sitä sitten oltiin ja nautittiin erämaasta täysin siemauksin.

PS. Kuvia löytyy flickeristä

…lauloi nimeltä mainittu poika juostessaan iltavillissä ympyrää tuvan lattialla. Hyvin ovat tädin lauluopit menneet perille. Ja tottahan se toki on.

Asiasta sukellusveneeseen: Istuin eilen reilun viisituntisen auton etujousten vaihtoa odotellen. Välillä istuin Linnanmaan Prisman penkillä, välillä Raxissa, mutta suurimman osan tuosta ikuisuudesta istuin kuitenkin autokorjaamon kovalla penkillä. Kaksituntiseksi luvattu toimenpide venyi mystisesti, edes korjaaja itse ei oikein tiennyt miksi. Laskutti silti vain kahdesta tunnista. Siksi uskallankin edelleen suositella Linnanmaan autohuoltoa kaikille. Työn jälki on ollut aina hyvää ja palvelu pelaa.

Äh, nyt kyllä rönsyilee, pitäisi päästä jo asiaan. Siispä ilman aasinsiltojen etsiskelyä.

Prisman penkillä istuskellessani sattui hassusti. Viereeni istahti noin viisikymppinen nainen, puuskutti ja rauhottui sitten. Lepäili selvästi, ojenteli jalkojaan. Hetken oli vasta istunut, kun paikalle porhalsi toinen nainen, ehkä nelikymppinen. Työnsi ostoskärryjä. Ajoi ensin ohi meitä penkillä olijoita vilkaisten, mutta jarrutti sitten yht’ äkkiä, peruutti takaisin kohdallemme ja aloitti keskustelun vierustoverini kanssa.

- No mutta Leila (nimi muutettu). Siitä on jo niin pitkä aika, totesi nuorempi.
- Öö, sanoi  puhuteltu.
- Kuule mitä kuuluu? Miten oot jaksanu? Ootko pysynyt terveenä? kyseli nuorempi.
- Ääh, vastasi vanhempi.
- Kuule en mitenkään halua tunkeilla, mutta selviskö se teijän avioerojuttu siististi? jatkoi nuorempi kyselemistä.
- Ööh, tuota ei…, aloitti vanhempi vastaamaan.
- No minä arvasin. Se mies oli kyllä just sellanen sika, että siltä saattokin odottaa tollasta. On se, kertakaikkiaa, puhisi nuorempi.
- Ööh, ääh, tuota en nyt oikein tiedä mistä te puhutte. Olettekohan erehtynyt henkilöstä? ihmetteli vanhempi.
- Ai etkös sinä olekkaan Leila? hämmästeli nuorempi.
- Ei, en ole. En edes tunne ketään Leilaa, vastasi vanhempi.
- No jo on kumma, minä olisin voinut vaikka vannoa, että sinä olet Leila. No mutta anteeksi kun häiritsin, pahoitteli nuorempi, sipaisi hiukset korvan taakse ja jatkoi matkaansa yhtä kiireisen näköisenä kuin paikalle saapuessaan.