Olen viime päivinä lukenut eläimistä kertovia kirjoja. Ne ovat olleet pääosin mukavia ja piristäviä lukukokemuksia. Ensimmäisenä otin käteeni Roger Mugfordin kirjan Koira psykiatrin sohvalla. Se oli mukavaa ja huumorintajuista ja ennen kaikkea inhimillistä luettavaa, niin koiranomistajan kuin koirankin näkökulmasta. Eilen illalla aloitin erään toisen ongelmakoirien ymmärtämiseen keskittyvän kirjan ja innostuin asiasta niin etten meinannut saada unta. On se helppo keskittyä koirien koulutukseen kun lasten kanssa vastaava toiminta on ainakin miljardi kertaa haastavampaa. Koiran koulutuksessa minulla olisi jonkunlaiset mahdollisuudet tuntea onnistumisen riemua!

Mutta tämän kertainen punainen lankani on kuitenkin eräässä toisessa kirjassa, nimittäin Helena Telkänrannan kana-aiheisessa tietokirjassa. Täytyy sanoa, että siinä on kananhoito-opas paikallaan. Kaikki asiat tulevat selviksi, ja kirja tulee luettua kannesta kanteen, kun se on kirjoitettu lämpimällä sydämellä kanoja kohtaan. Huumoria unohtamatta. Jos olet aikeissa tehdä kanalaa esimerkiksi vaatehuoneeseen tai vaikkapa autotallliin, niin lue tämä kirja ensin!

Tämä kanakirja pisti minut miettimään kuitenkin taas tätä elämän jonkinmoista nurinkurisuutta. Tiedämme kyllä, että häkkikanalassa kana ei ole yleensä kovin onnellinen, saati pitkäikäinen (niiden elinikä on hiukan yli vuosi). Mutta jos joutuu tietämään, että kana stressaantuu jos pesintäkolo ei ole tarpeeksi pimeä, tai että kana stressaantuu jos valot ovat päällä yli 16 tuntia, tai että kana stressaantuu jos koirat tai kissat kulkevat liian lähellä, tai että kana stressaantuu jos sen ulkoilutarhassa ei ole pensaistoa tai puustoa tarpeeksi, tai että kana stressaantuu jos orret eivät ole sopivalla korkeudella, tai että kana stressaantuu jos ruokinta-ajat vaihtelevat päivittäin liikaa jne, niin väistämättä tulee mieleen, että kumman stressi on tärkeämpää, kanan vai kanan omistajan?

Mieheni on joskus kertonut (nimettömänä) oppilaistaan, joilla on jonkin asteisia ongelmia. Itsekin olen lukenut uutisia ja tutkimuksia ynnä muita tiedonantoja ihmis-untuvikkojen ja poikasten voinnista, näin yleisellä tasolla. Vanhemmilla on yhä vähemmän aikaa lapsilleen. Perheen yhteistä aikaa arvostetaan, mutta usein sekin käytetään siihen, että vanhemmat istuvat vuorotellen tietokoneella, esimerkiksi blogi-harrastuksissa. Miksi minusta tuntuu, että ihan liian vähän halutaan tietää, kuinka paljon nykyinen rajussa muutoksessa oleva kulttuuri vaikuttaa kasvaviin lapsiin? Ajatellaanpa vaikka esimerkiksi kotiäitiä, joka päiväsaikaan istuu tietokoneen ääressä yhden tunnin. Ja lapset istuvat toisen tunnin. Se tekee vuodessa 730 tuntia. Jos ajattelee, että ilman tietokonetta tuon tuntimäärän kotiäiti kommunikoisi, ulkoilisi, kyläilisi, leipoisi ja muuten aktiivisesti viettäisi aikaa lastensa kanssa, niin olisiko sillä vaikutusta lapsen kasvamiseen ja perheen sisäisiin suhteisiin? Mietitäänpä sitä.

… on uusi lempinimeni, jonka sain tänä aamuna lapsilta. Se on Leevin sovellus eräässä Risto Räppääjässä esiintyvästä Aimo Kuukkelista ja se kuvaa osuvasti viime päivien yleistä olotilaa. Tuntuu siltä, että lapset ovat yrittäneet parhaan taitonsa mukaan täyttää sen hiljaisen tyhjiön joka pääsi sairastelun takia syntymään. Liikettä, meteliä, riitelyä ja tottelemattomuutta on riittänyt vaikka jaettavaksi asti. Ja minä olen kantanut korteni kekoon komentamalla välillä raivokkaasti. No, toivottavasti nyt ollaan kuitenkin matkalla kohti normiperheen arkea.

Piti vielä sanomani, että toteutin perjantaina pitkäaikaisen unelmani ja ostin tällaisen. Veikon Koneen tarjous oli sen verran houkutteleva, että sorruin. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan harmittanut yhtään, kuvaaminen astui aivan uudelle tasolle. Toki tiedän, että kuvaaminen ei ole välineistä kiinni mutta esimerkiksi pimeässä pirtissämme uuden kameran valovoima auttaa paljon. Yllä Eeva Maijan toivomuksesta uudella kameralla otettu kuva Martasta.