Juhlistettiin tänään koulussa ystävänpäivää koko koulun voimin. Oli mukavaa katsella, kun oppilaat kiertelivät keräämässä ystäviltään nimiä paperisydämiinsä. Parasta oli se, että tänään kaikilla oli ystäviä ja kaikkien sydämiin kertyi nimiä. Aina se ei suinkaan mene niin.

Opettajillekin oli tehty kahvioon omat sydämet. Niihin sai jokaiselle jättää palautetta. Mieltä lämmitti erityisesti viesti, jonka mukaan olen nuori, mutta sydämestä sivistynyt herrasmies. Toki ymmärrän, että ystävänpäivä saattoi vaikuttaa palautteen luonteeseen, mutta en nyt jaksa välittää siitä. Tuli iloinen mieli ja sillä hyvä. Työpäivän jälkeen oli mukava ajella kotiin, jossa odottivat minulle tärkeimmät ystävät.

Oheisen kuvan myötä toivotan kaikille sivuseikan lukijoille oikein hyvää ystävänpäivää.

Näin on joku sanonut. Kun asiaa rupeaa oikein miettimään, niin tottahan se on. Olen jo nuorena tyttösenä unelmoinut talosta, jossa on vanhat tummat hirsiseinät sisällä ja ulkovuoraus on punamullalla maalattu. Se unelma on toteutunut! (En kylläkään suunnitellut muihin huoneisiin persikanvärisiä laattoja ja tapetteja enkä kylmiä laminaattilattioita.) Olen myös unelmoinut, että saisin aviomiehen, jolla on avara sydän, “pehmeät” arvot jne, eli kaikkea ihanaa ja lämmintä mitä ei voi sanoin kuvailla. Kaikki, uskallan kehua, on toteutunut tämänkin unelman suhteen. (Suunnitelmiin ei kylläkään kuulunut, että lauantai-aamuisin nuo pehmeät arvot tarkoittivat erityistä mieltymystä pysyä pehmeässä sängyssä mahdollisimman pitkään.) No on kyllä minullakin pehmeät arvot tuon asian suhteen. Ja muutenkin.

Eläimistä olen aina haaveillut, mutta suunnitteluasteelle en ole koskaan uskaltautunut, sillä miehelläni on ollut asiaan vähän vähemmän unelmoiva kanta. Mutta kas, tuli päivä jolloin pusikossa käyskenteli kolme lammasta. Siinä vaiheessa mieheni sanoi suunnilleen tähän tapaan: “Sä vaan aina unelmoit, etkä ollenkaan tajua että pitäis järkevästi suunnitella mihin nuo elikot majoittaa ja kuka ne aidat väsää!” Mutta mutta, olenhan oppinut, että tuohon viittaamaani otsikkoon on luottaminen, joten olen jättänyt suosiolla suunnittelut muille, esimerkiksi miehelleni. Onhan hänellä avara sydän, kyllä siihen muutamat lammasaitaukset ja karsinat mahtuvat.

Eilen illalla eräs monivuotinen unelmani toteutui, kun illalla harrastuksista kotiin tullessani Mies oli keittänyt kiisselin! Siis ei mitä tahansa soppaa vaan ihan oikean tuoremarjakiisselin. Vähän litkua se oli, mutta oikein hyvää kuitenkin. (Mitään tällaista en ole osannut toivoa, saati suunnitella.)

Jos nyt Sinulla, hyvä lukija kaikkien näiden lesottamisten (näinhän sitä lapsena Maustetiellä sanottiin) jälkeen meinaa kalat karata vedestä niin annanpa vain sen kalliin ohjeen, että lopeta suunnittelu tykkänään ja rupea kokopäiväiseksi unelmoijaksi. Se on ihanaa! Ja kuinka monin verroin ihanampaa onkaan sitten sinä kauniina päivänä jolloin huomaat, että unelmasi ovat toteutuneet!

Lopuksi tunnustan, että eivät ne unelmat minullakaan hetkessä toteudu. Tälläkin hetkellä minulla on paljon unelmia työn alla. Aamupäivät, jolloin aurinko näyttäytyy ja mittari näyttää ulkona hieman alle nollaa helmikuussa, ovat erityisen hyviä hetkiä unelmointiin. Jos käy niin hyvin, että voi samalla kuunnella Tšaikovskin Vuodenajat-pianosarjaa, niin voin luvata, että unelmointi onnistuu täydellisesti. Tämä musiikki täyttää ajatukset ihanilla unelmilla, haikeudella ja auringolla maustetuilla.

Viikonloppu vierähti suomalaisia yksinlauluja äänitellessä. Minä hoitelin äänityspuolta, musiikista vastasi kaksi nuorta musiikin ammattilaista. Upeaa jälkeä heiltä, oma suoritus on vielä vähän kysymysmerkki. Kun aikansa mikrofonien kanssa säätää, korvat turtuvat ja kaikki kuulostaa hyvältä. Sitäpaitsi flyygelin mikitys on erittäin haastavaa. Toivottavasti jälki on kuitenkin kelvollista. Saanette itse arvioida sitten joskus.

Musiikin äänittäminen on mielenkiintoista hommaa. Jotta hommaa pystyy tekemään, on tekninen puoli hallittava. Pitää tuntea ainakin karkeasti lainalaisuudet, jotka liittyvät ääneen ja sen tallentamiseen. (Mikä ei ole vallan vähän) Silti onnistunut lopputulos kysyy enemmänkin taiteellista näkemystä ja korvia. Hyvin harvoin äänitystila on täydellinen ja musiikki kaikilta osin niin virheetöntä, että sitä ei tarvitsisi äänitysteknisesti “korjailla”. Äänittäjä ei siis ole pelkkä tekniikasta vastaava henkilö, vaan taiteilija siinä missä muusikotkin. Tokihan hyvää äänikuvaa haetaan yhdessä muusikoiden kanssa, mutta äänittäjä on silti monessa kohdassa avainasemassa.

Tajusin viikonloppuna, että valokuvauksessa ja äänityksessä on hyvin paljon yhteisiä piirteitä. Kuten äänityksessä, myös valokuvauksessa kameran tekniikka täytyy hallita jotta saisi kuvasta sellaisen kuin haluaa. Hyvään kuvaan ei kuitenkaan tekninen osaaminen riitä, vaan tarvitaan myös taiteellista näkemystä.

Niin ja molempien taiteenlajien tuotoksia arvioitaessa on kyse aika pitkälle makuasioista…