Oon töissä niin kun kellonajastakin voi päätellä. Yksi mahavaivainen pieni kiukkupussi keikkuu polvien päällä ja pitää kätilön hereillä. Mikäs siinä, mukavahan se on, kun on lämmikettä. Taidan laittaa kantoliinaan niin pääsen keittelemään tuttipulloja. Pienen sairaalan etuja on, että tehdään huoltotyöt itse. Sanon etuja, sillä satun tykkäämään pullojen keittelystä..;) Vaasaan jo kosivat alkuviikosta töihin, mutta en vielä luvannut jättää tätä pullonkeittelypaikkaa. Kuka tietää, jos siellä on vaikka toimiva välinehuolto..

Toinen yö perään ja sitten onkin talviloma. Lähden pyörittelemään Johanneksen poikia (3kpl) Saloon ja Lindan tyttöjä (2kpl) Kouvolaan ja aionpa ehtiä vielä huvittelemaan Helsinkiinkin jossakin välissä. Parasta huvitusta on kyllä noiden lasten kanssa oleminen, sattuvat meinaan olemaan aika erinomaisia yksilöitä kaikki. Täti saa varmaan rauhassa kehua ilman, että kuulostaa kerskailulta? Ja jutuista päätellen sielläkin päässä on harvinaisen erinomaisia tyyppejä. Sukuvika lienee?

Mukavia talvipäiviä ja ilmoitelkaahan jos oikeasti haluatte kamerasta eroon. En puhu hyvään kotiin pääsemisestä mitään, sillä kuten sanottu, edelliselle kävi huonosti. Ja jos on muita halukkaita, pistetään tänne huutonetin sivupiste pystyyn..

Ja hyvää laskiaista! Menimme laskemaan työväentalolle (tai siihen viereen) mäkeä. Ronja haukkui –>Martta heräsi –>Emppu hermostui –>Sohvi vaikeutui –>Leevi ei saanut tulla pulkkaan ja itki –> Koko konkkaronkka lähti kolmen laskun jälkeen kotiin –>Hyvä lopputulos: Emännällä hiki ja lapsilla nälkä.

No, kyllä se siitä kun saatiin mahat täyteen nauravia nakkeja ja perunaa ja rupesimme leipomaan –>ks. kommentin alku –>

Eeva-Maijan aiempaan ja tähänkin viitaten voisin kertoa, miten lasten kanssa sattuu ja tapahtuu (Ja kuulemma kun vanhaksi elää, enää vain sattuu).

Neljävuotias lauloi erästä hengellistä laulua, kun satuin paikalle. Sanat menivät aika lailla nappiin, mutta ikävä sanoa, ettei sinne päinkään.

“Varjele herran laumasta, sieltä mä olen turvassa”

Samainen heebo sai Ruunebergin torttua. Luovuin omastani hänen tähden, ja yllätyin iloisesti, kun siinä puolenvälin paikkeilla hän tarjosi sitä minulle. Varmistelin, että hän varmasti haluaa antaa sen minulle (Lue: En ollut hihkumassa sitä samalla sekuntilla itselleni). “Haluathan toki, lapsi varmisti. Tuli sellainen olo, että hän oli valmiina kuulemaan tuon ‘toki’ -sanan suustani, ja kun en sellaista sanonut enkä muutenkaan ollut heti hyökkäämässä tortun kimppuun, hänen piti sanoa sana itse. Näin ajattelin asian, en tiedä, mikä on totuus.

Tortusta vielä.
Aloin syödä sitä. Ihan hyvää, vaikka neljävuotiaan jäljiltä ei voi olettaakaan siinä enää olevan hilloa tai sokeria päällä. Soin hitaasti, ehkä mietteissänikin. Mantelimuruset tuntuivat suussa, ja lasittunein katsein yritin jäystää niitä tunnollisesti tahnaksi. Taas nelivuotias kysyi, touhuani katseltuaan.
“Tuntuuko sustakin, että siinä on murusia”.
Selvisipäs sekin syy, miksi sain tortun syödäkseni.

Mantelista vielä.
Leivoin riisipuuroa. En löytänyt manteleita kokonaisena, mutta onneksi maustekaapissa oli mantelilastuja. Kaadoin sekaan.
Neljävuotias ei halunnut syödä puuroa loppuun.

Hyvää Ruunebergin päivää, joka siis alkaa meille pullamössösukupolven nuorille kiteytyä tähän ym. Frederika Runebergin hengentuotteeseen.

Siis hyvä hankinta.