Ei ole ollut aikaa kirjoittaa, on ollut remonttia ja kaikkea. Sitäpaitsi rakas, hyryististä suuntausta edustava vaimoni pisti kynnyksen niin korkealle, että kolautan pottuvarpaan siihen takuulla. Siis kynnykseen.

Mutta kirjoitan silti, kaiken uhallakin. Muistaakseni joku on sanonut, että kipu valaisee. Sitäpaitsi vastuuhan on lukijan.

On surullista seurata, miten valtion osittain omistama metsäyhtiö Stora Enso irtisanoo satoja työntekijöitä, eikä hallitus tee mitään. En todellakaan tiedä mitä sen pitäisi tehdä, mutta jotain olisin odottanut. On melko ristiriitaista, että työllisyyden parantaminen on ollut hallituksen kärkitavoitteita jo vuosia, mutta tällaisessa tilanteessa seistään tumput suorina. Ymmärrän, että kynnys puuttumiseen on korkea, mutta nyt siihen olisi ollut aihetta. Tulee väkisin mieleen, että…

Äh, ei minusta nyt ole maailmanparantajaksi. Jatkakoon joku muu.

Meillä on ollut koulussa uintiviikko. Melkoisen topakka uimaopettaja yritti opettaa erästä kehnonpuoleista uimaria sillä tuloksella, että pieni uimari pillahti itkuun. Uimaope totesi ykskantaan, että älä hyvä mies itke, itkemiseen käytetty aika on pois vapaa-ajasta. Vaikka tiedän, että kyseisen oppilaan itkukynnys ei ole järin korkea, ihmettelen silti uimaopettajan toimintaa. Mutta niin se vain taitaa olla, että lahjat on monet. Toisaalta tuossa lausahduksessa on tiettyä syvällisyyttä. En siis itke tämän enempää, vaan lähden Leevin ja Martan kanssa viettämään vapaa-aikaa.

No sen verran vielä, että remontti on edistynyt. Joka päivä mennään vähän eteenpäin. Mukavaa hommaa se on.

Kävelin Ronjan kanssa jäistä märkää Ervastinkylänraittia pitkin. Ervastinkyläntie kahdeksassa valot olivan yläkerrassa sammuneet. Siellä ne minun neljä lastani nukkua tuhisevat, ajattelin. Martta tuossa meidän huoneessa, jonka ikkuna on pieni ja pimeä. Tie on liukas ja Ronjalla häntä pystyssä. On tämä koira hyvä, sellainen henkireikä, kun pitää käydä sen kanssa lenkillä. Kunto kohenee, kun aamulla käyt Vattulan postilaatikoilla, päivällä Porkonkarin risteyksessä ja illalla Ervastinkyläntien lenkki tai sitten pitempi tuolta Kelanmutkasta ja sieltä Helasentielle. Sunnuntaina kävin siellä Helasentiellä ensimmäistä kertaa, ja ajattelin siellä, että minähän tiedän tästä Salonpäästä vain pienen luipareen, sen, mikä on Hailuodontien näkyvissä. Mutta kun työväentalon ohi kävelee ja jatkaa luistelukaukalon ohi, tulee sieltä pajukkojen takaa vielä peltoja ja ihanaa maaseutunäkymää. Pieni vanha maatilakin tuon kujan päässä, keskellä peltoja. Rakastan peltoja ja punaisia taloja ja koivukujia. Ne ovat minun henkireikiä nekin, sellaisia salapaikkoja, voin leikisti olla maalla ennen vanhaan, kun ei ollut internettejä eikä kamerakännyköitä. Oli mieluummin pelakuita ikkunalaudalla ja aitan päätyssä hirsinen sauna.

Jäistä tietä kävellessäni mietin taas sitä punaista haalaria. Se siintää hehkuvan punaisena ja villaisen lämpöisenä ja pehmeänä mielessäni joka päivä, sisällä ja ulkona. Mietin rahoja, jotka menevät mäkdonalsin kassaan ja prisman leluosastolle ja parmesanjuustoihin. Mietin rahoja, jotka menisivät tuohon haalariin, jos menisin ja ostaisin sen. Heti kun karstamyllyn kuva haaleni haaveissani, uiskenteli sinne punainen haalari. Miksi ostaisin, miksi en, mietin, aivan kuin se olisi suuri askel suuntaan tai toiseen. Ovat nuo aiemmat vauvat pärjänneet ilman. Mutta Martta olisi niin suloinen kirkkaanpunaisessa haalarissaan, istuisi tuossa tuvan reunalla ja kolistaisi Ronjan puruluuta Fisher Pricen kassakoneeseen. Ja kauppareissulle riittäisi se ja peitto. Pehmeä ja mukava. Mutta en silti vielä osta, kun en raaski heittää pois sitä ihanaa haavetta mielestäni. Se on vielä illalla mielessäni kun makaan Martan vieressä ja katselen nauravaa suuta ja kolmea hammasta. Huomaan, että haaveet ovat melkein yhtä suloisia kuin nuo silmät ja posket ja suu. Ei se ostettu haalari sille vetäisi vertoja kumminkaan, tiedä häntä. Jospa minä sen joku päivä käyn hakemassa, ja samalla käyn kahvilassa. (Olisin leikisti vaikka tuntemattomassa kaupungissa ennen vanhaan, joku taiteilija vaikka jonka mielessä ei ole koskaan käynytkään vesirokkoiset lapset tai eskarilainen joka on saanut kännykän tai liian täysi Biolan lämpökompostori joka on kylmettynyt talven mittaan.)

No niin, yritin ottaa Nikolauksen ja Samppa-serkun vihjailuista vaarin ja jättää turhat jorinoinnit väliin, mutta taisin epäonnistua pahemman kerran.

Äiti luki meille Rasmus ja kulkuri kirjan. Rasmus oli aluksi lastenkodissa. Sitten se karkasi sieltä. Se löysi kulkurin jonka nimi oli Oskari ja sitten se Oskari joutu poliisin putkaan. Rasmus löysi rouva Heedberkin ikkunan verhon takaa rosvot joitten nimi oli Lif ja Liander. Ne oli tehny Sandöön ryöstön ja ottanu rouva Heedbergiltä kaulaketjut. Aika lopussa nimismies otti Lifin ja Lianderin kiinni. Lopussa Rasmus pääsi ikiomaan kotiin joka oli Oskarin ja Martinan koti. Ja Rasmuksen.

Se oli tosi kiva kirja ja tosi jännittävä. Tekin voitte lukea sen. Kirjan tekijä on Astrid Lindgren.

Toimituksen huomautus: Sivuseikka toivottaa uuden kirjoittajan lämpimästi tervetulleeksi mukaan joukkoon.