Lapset ovat edelleen sairastelleet. Siitä syystä moinen otsikko. Tänään havahduin ensi kertaa siihen hykerryttävän ihanaan ajatukseen, että olen etuoikeutettu, kun saan olla kotona aamupäivällä, päivällä ja alkuiltapäivällä, kun ulkona on valkoista ja vaaleansinistä ja auringon hopeankultaista hohdetta. Jos olisimme terveitä kaikki, olisimme ulkona. Mutta mikä onni onkaan, kun joudumme olemaan sisällä, kun lapset ovat epätavallisen rauhallisia ja minulla on aikaa kaiken turhan (pyykin laiton, keittiön siivouksen jne.) lisäksi lukea, tarkistaa tulitilanne hellan pesässä ja lukea taas.

Vielä yläasteella muistan vannoneeni, etten mene koskaan naimisiin. Lapsena en pitänyt arkisista vierailuista nuorten lapsiperheiden luona, missä mukit olivat muovisia ja epämiellyttävän värisiä, lapsilla ei välttämättä aina ollut päällään muuta kuin vaippa ja perheen äidit näyttivät väsyneiltä ja hymyttömiltä eivätkä he huomioineet tarpeeksi minua. Heidän asuntonsakin olivat esimerkiksi sellaisissa tympeän okran värisissä rivitaloissa. Oman lapsuudenkotini ikäiset perheet eivät kuitenkaan enää olleet näitä tympeitä nuoria perheitä, joilla ei ollut edes kunnolla sukunimeäkään, kun aina puhuttiin vain Sarista ja Jarista tai Pirkosta ja Tanesta. Oli mukava mennä kylään, jos siellä oli oman ikäisiä kavereita, mutta kaikista suurimman ihailun saivat kodit, joissa ei ollut lapsia lainkaan. Niissä oli erilaista, siistiä, hienoa ja jännittävää. Siellä meitä lapsia huomioitiin usein kuin posliininukkeja ja tarjoamiset olivat sen mukaiset eivätkä kaatuneet muovimotit tai kinastelevat lapset häirinneet sitä autuasta rauhaa. Sen autuuden muodosti hiljaisuus ja ikkunasta tulevissa auringonsäteissä leijailevat pölyhiukkaset.

Niin, tänään, näinä onnellisina päivän rauhallisina hetkinä huomaan, että olen rauhaa ja hiljaisuutta rakastava ihminen. Pidän ystävistäni, mutta vaikkapa vapaan viikonlopun haluan kuluttaa mieluummin rauhassa ja hiljaisuudessa kirjaa lukien, ulkoillen ja takkatulta katsellen kuin kymmenen nuoren perheenäidin kanssa mökillä, missä hauska kälätys ei taukoja tunne.

Pysyäkseni aiheessa palaan siihen vielä. Siis suuri ihmetys onkin meille kaikille se, miten ihmeessä olen mennyt nuorena naimisiin ja olen elänyt täyttä päätä seitsemän ja puoli vuotta elämää, jota nuorempana luulin inhoavani. Useimmiten väsyneenä ja hymyttömänä, opiskelun ja töiden paino hartioilla, lapset sylissä vaippasillaan. Niin. Sitäpä olen tänäänkin miettinyt. Mikä tekee omasta elämästä sen kaikkein ihanimman, näennäisestä “kurjuudesta” huolimatta?

Juttu jatkui vielä ainakin kolmellakymmenellä rivillä, mutta lapset alkoivat kitistä siihen malliin että ajatus sinkoili jo liian pahasti sinne tänne, jotein deletoin loput.