Lapset ovat edelleen sairastelleet. Siitä syystä moinen otsikko. Tänään havahduin ensi kertaa siihen hykerryttävän ihanaan ajatukseen, että olen etuoikeutettu, kun saan olla kotona aamupäivällä, päivällä ja alkuiltapäivällä, kun ulkona on valkoista ja vaaleansinistä ja auringon hopeankultaista hohdetta. Jos olisimme terveitä kaikki, olisimme ulkona. Mutta mikä onni onkaan, kun joudumme olemaan sisällä, kun lapset ovat epätavallisen rauhallisia ja minulla on aikaa kaiken turhan (pyykin laiton, keittiön siivouksen jne.) lisäksi lukea, tarkistaa tulitilanne hellan pesässä ja lukea taas.

Vielä yläasteella muistan vannoneeni, etten mene koskaan naimisiin. Lapsena en pitänyt arkisista vierailuista nuorten lapsiperheiden luona, missä mukit olivat muovisia ja epämiellyttävän värisiä, lapsilla ei välttämättä aina ollut päällään muuta kuin vaippa ja perheen äidit näyttivät väsyneiltä ja hymyttömiltä eivätkä he huomioineet tarpeeksi minua. Heidän asuntonsakin olivat esimerkiksi sellaisissa tympeän okran värisissä rivitaloissa. Oman lapsuudenkotini ikäiset perheet eivät kuitenkaan enää olleet näitä tympeitä nuoria perheitä, joilla ei ollut edes kunnolla sukunimeäkään, kun aina puhuttiin vain Sarista ja Jarista tai Pirkosta ja Tanesta. Oli mukava mennä kylään, jos siellä oli oman ikäisiä kavereita, mutta kaikista suurimman ihailun saivat kodit, joissa ei ollut lapsia lainkaan. Niissä oli erilaista, siistiä, hienoa ja jännittävää. Siellä meitä lapsia huomioitiin usein kuin posliininukkeja ja tarjoamiset olivat sen mukaiset eivätkä kaatuneet muovimotit tai kinastelevat lapset häirinneet sitä autuasta rauhaa. Sen autuuden muodosti hiljaisuus ja ikkunasta tulevissa auringonsäteissä leijailevat pölyhiukkaset.

Niin, tänään, näinä onnellisina päivän rauhallisina hetkinä huomaan, että olen rauhaa ja hiljaisuutta rakastava ihminen. Pidän ystävistäni, mutta vaikkapa vapaan viikonlopun haluan kuluttaa mieluummin rauhassa ja hiljaisuudessa kirjaa lukien, ulkoillen ja takkatulta katsellen kuin kymmenen nuoren perheenäidin kanssa mökillä, missä hauska kälätys ei taukoja tunne.

Pysyäkseni aiheessa palaan siihen vielä. Siis suuri ihmetys onkin meille kaikille se, miten ihmeessä olen mennyt nuorena naimisiin ja olen elänyt täyttä päätä seitsemän ja puoli vuotta elämää, jota nuorempana luulin inhoavani. Useimmiten väsyneenä ja hymyttömänä, opiskelun ja töiden paino hartioilla, lapset sylissä vaippasillaan. Niin. Sitäpä olen tänäänkin miettinyt. Mikä tekee omasta elämästä sen kaikkein ihanimman, näennäisestä “kurjuudesta” huolimatta?

Juttu jatkui vielä ainakin kolmellakymmenellä rivillä, mutta lapset alkoivat kitistä siihen malliin että ajatus sinkoili jo liian pahasti sinne tänne, jotein deletoin loput.

Luin joulun alla Arto Paasilinnan kirjan Tohelo suojelusenkeli. (Kertakaikkiaan mainio ja hauska kirja, joskin välillä huumori meinasi lipsahtaa rienauksen puolelle.) Eilen illalla lukuharrastukseni sai jatkoa, kun luin lapsille iltasaduksi Kaarina Huhtisen lastenkirjan Pikkuenkelin vesikoe. Todella hauska ja humoristinen kirja sekin.

Pikkuenkelin edesottamuksista lukiessani mieleeni hiipi voimakas ‘bon voyage’ -tunne. Tuntui vahvasti siltä, että olen lukenut tämän joskus aikaisemminkin. Ei mutta niinpä tosiaan olenkin, mutta hieman muunneltuna. Tohelossa suojelusenkelissä ja Pikkuenkelin vesikokeessa on niin monta yhteistä piirrettä, että sattuman mahdollisuus epäilyttää.

Pikainen vilkaisu teosten julkaisuvuosilukuihin osoittaa, että Pikkuenkeli on tässä näytelmässä muna (1988) ja Paasilinnan synnyttämä suojelusenkeli puolestaan kana (2004). Sinänsä oikein mielenkiintoinen näytelmä, mutta uskallan silti kysyä: Arvoisa Paasilinnan Arto-veli, onko kyse puhtaasta sattumasta vai saitko idean kirjaasi tuosta mainiosta lastenkirjasta? Voit vastata kommenttiosastossa (mikäli nyt satut tätä blogia lukemaan.)

Lukematta puolestaan jäi John Grishamin uusin, tositapahtumiin perustuva kirja Syytön. Luin sen miltei loppuun, mutta viimeiselle sivulle en yksinkertaisesti jaksanut taistella. Mielestäni kirjan lähtökohtana olleet tapahtumat eivät riittäneet lähellekään hyvän kirjan aineksiin. Juonenkuljetus ontui ja tapahtumat syöksähtelivät minne sattuu uinahtaen aina välillä sitkeään uneliaisuuteen. En suosittele.

Kyllä on uskomattoman sitkeä tauti. Yksi jos toinenkin perheenjäsen on sairastellut, parantunut hieman ja taas sairastellut. On masentavaa olla vankina sisätiloissa kun ulkona on vihdoin talvi. Pakkasta on kymmenisen astetta, aurinko paistaa ja hanget hohtaa. Mutta kunto ei vaan kestä.

Eeva Maija sen sijaan juoksee Ronjan kanssa pitkin metsiä. On onneksi säästynyt taudilta. Ainakin toistaiseksi. Siinä onkin muuten yksi hyvä syy ottaa koira taloon. On pakko lähteä lenkille. Muita hyviä syitä ei sitten olekaan.

Lastenhuoneessa on viikon aikana vähän tasoiteltu seiniä. Puolikuntoisenakin tympeää hommaa. Varsinkin kun ei osaa. Mutta kyllä siitä vielä hyvä tulee, kun vaan jaksaa hieroa. Tapettejakin ollaan jo ruvettu katselemaan sillä silmällä. Duron Gammalsvenska tapeter -mallistossa on hienoja vaihtoehtoja. Sen oikean valitseminen vain on vaikeaa.

Pakko vielä mainostaa, että Felix Mendelssohnin kuoromusiikki on kautta linjan varsin hienoa kuunneltavaa. Mendelssohn ihaili aikanaan suuresti Bachia ja sen kuulee hänen musiikissaan selvästi. Ehkäpä juuri siksi se kuulostaa niin hyvältä.

Niin ja miksei kukaan kertonut, että energiansäästölampuissa on niin valkoinen valo?