Mielikuvituskaverit on hauskoja. Pikkuveljelläni Tiituksella oli tietyssä iässä oma kaveri, jonka nimi oli Peskilän Juho. Juho oli aika vekkuli. Se sai karkkia aina enemmän kuin muut ja joululahjoja Juhon äiti ja isä paketoivat pojalleen ihan runsaalla kädellä. Melkein kaikki suuren lelukirjan pelit ja vehkeet. Peskilän Juho, se se vasta joku oli.

Pojallamme Leevillä (2,5v) on jo jonkin aikaa ollut samanmoinen kaveri, sen nimi on Naklo. Naklo ilmestyi niihin aikoihin, kun meillä kävi erään kerran kylässä Leevin suuresti pelkäämä ja kunnioittama Nikla, enonsa siis. Naklo on aina välillä aika hiljainen ja näkymätön, joskus taas hyvinkin näkyvä ilmestys. Tai siis en minä ole omilla silmilläni Nakloa nähnyt, mutta hänen jälkiään senkin edestä. Kuten eilen, kun Naklo oli antanut Martalle lusikan käteen, missä oli peruna-maissi-sosetta. Aika ajattelematon kaveri tuo Naklo, sillä eihän Martta tajua vielä, että lusikkaa, jossa on ihan reilusti sosetta, ei saa heittää matolle. Mutta sen verran sillä Naklolla oli järkeä että oli tajunnut häipyä paikalta mitä pikimmin. Onneksi Leevi tiesi kertoa, että Naklo oli sitä nykyä ojassa. Sai minun puolestani ollakin.

Niin, noita mielikuvituskavereita on usein lapsilla. Minulla on sellainen käsitys vielä, että niitä on useammin pojilla. Mutta tämä on vain arvelu. Sitä arvelua vahvistaa se, että miehelläni Samulilla on tällainen mielikuvitustuttava, tai siis tuttavat, oikeastaan kokonainen mielikuvitusperhe. Ehkä se reviiri laajenee tälläkin saralla iän myötä. No, oli miten oli, mutta kerronpa vähän tuosta perheestä. Se on perhe Normit. Samuli kutsuu sitä hauskasti Normiperheeksi. Tämä muoto esiintyy vain tästä perheestä puhuttaessa. En esimerkiksi ole monestikaan kuullut että Samuli olisi sanonut: “Lohiperheessähän syödään joka päivä valkosuklaamustikkahyytelötorttua.”

Mutta asiaan, siis Normiperheeseen. Normiperhe on käsittääkseni välillä jonkinlaisen ihailun kohteena. Ei siis minun, vaan Samulin. (Nämä mielikuvitustuttavat muuten esiintyvät Samulin puheenparressa tiuhasti aina niihin aikoihin, kun perheessämme eletään jonkinlaisia “kriisivaiheita”. Ihan luonnollista siis. )Normiperheessä äiti hoitaa yksin lasten joululahjaostokset. Ei siinä perheessä isä joudu paljon niillä päänuppiaan vaivaamaan. Äiti tuossa perheessä on ahkera, pyyteetön ja uhrautuvainen. Hänellä ei ole mitään kummallisia kotkotuksia kuten lampaat tai kestovaipat. Harrastuksena Normiäidillä on leipominen, esimerkiksi. Perheen vaate- ja oikeastaan muutkin hankinnat äiti tekee omalla ajallaan, huomaamattomasti, mutta kuitenkin onnistuneesti. Tuosta omasta ajasta äiti ei pidä mitään meteliä eikä sen suhteen ole vaatimuksia, se otetaan silloin kuin sopivaa on. No, jos se aika on erikseen pakko osoittaa niin vaikkapa ööö… jonakin rauhallisena lauantai-aamuna, kello kuudesta lähtien, siihen asti kunnes lapset heräävät. Normiäiti ei pidä muutenkaan meteliä paljon mistään. Jos sattuu joskus vähän väsyttämään, hän laskelmoi päivänsä niin että päivän toimien lomassa, kun isot lapset ovat ulkona ja pienet (yhtäaikaa) päiväunilla, hän voi ottaa olohuoneen sohvalla pikku nokoset. Normiperheen isällä on päällimmäinen vastuu perheestä. Hän niin kuin valvoo, että kaikki sujuu. Jos ei suju, hän puuttuu siihen ja korjaa epäkohdat. Tämä vastuullinen tehtävä on niin vastuullinen ja vaativa, että harrastuksia ja vapaa-aikaa täytyy olla siinä suhteessa enemmän. Normiperheestä voisin puhua loputtomiin, mutta palstatila on jo reilusti ylitetty. Siispä lopetan tähän.

Lopuksi täytyy vielä kuitenkin paljastaa, että jonakin heikkona hetkenä Sorvariperheen isä saattaa hiljaa kuiskata Sorvariäidin korvaan, että on se sentään hyvä, ettet sinä ole mikään Normiäiti. Silloin Sorvariäiti liikuttuu hyvästä mielestä kyyneliin ja mustasukkaisuus häipyy vähäksi aikaa jonnekin mielikuvitusmaailmaan, siis sinne minne se kuuluu.

p.s. Tämä juttu on lievästi sanottuna yliampuva, myönnetään, myönnetään. Mutta joskus on hauska ampua yli, ihan muuten vain.

Juuri kun keskustelu turhista hankinnoista ja kulutuksesta oli saavuttamassa komean lentoratansa luontevan päätepisteen, tarjoili eräs keskustelijoista linkin, jota ei voi ohittaa. Kyseessä on video, joka kaikkien maailman ihmisten pitäisi katsoa. Siispä osoitteeksi The Story of Stuff with Annie Leonard (www.storyofstuff.com). Puutteellisesta kielitaidosta huolimatta ymmärsin asian ja se sai kyllä ajatuksia liikkeelle. Toivottavasti osaan siirtyä ajatuksista tekoihin.

PS. Aiheeseen liittyvää keskustelua on käyty myös niinjust.netissä ja hiljan vietettiin Älä osta mitään -päivää. Olisiko niin, että ihmiset ovat todella alkaneet ajatella asiaa?

Jeremiakselle kiitos vinkistä.

Arvokkaan koulumme arvokas itsenäisyyspäiväjuhla. Eräs rasittava oppilaani pyörii tuolilla ja metelöi, nauraa väärissä paikoissa ja taputtaa silloin kun ei pitäisi. Välillä seisoo penkillä ja välillä ryömii sen alla. Käyn torumassa, mutta sopimaton käytös vain yltyy. Kuulen selvästi, miten rehtori toteaa vieressä istuvalle apulaisrehtorille: “Tuolla Samulilla ei ole kyllä yhtään luontaista auktoriteettia.” Raivostun oppilaalle silmittömästi ja kannan hänet puoliväkisin pois juhlasta. Käytävän puolella puin nyrkkiäni oppilaan silmien edessä ja voi onnetonta, nyrkki osuu vahingossa oppilasta silmään. Oppilas heittäytyy tuskissaan lattialle vollottamaan ja samalla huomaan rehtorin lähestyvän käytävää pitkin. Kävelee vierestä, puistelee päätään ja mutisee: “Virkavirhe, todella paha virkavirhe…”

Ei tarvita Joosefin unenselittäjän lahjoja tulkitakseen, että tieto kouluumme avautuvista viroista sai aikaan sydämentykytystä.