Tuottaako vieraskielisen tekstin suomentaminen ongelmia? Jos vastasit kyllä, niin kohota kanssani hurraa-huuto. Yksinkertainen riittää, sillä vaikka ymmärtäväinen ja automaattinen kielenkääntäjä on loistava apuväline, niin kolminkertainen huuto kohotetaan vasta kun pienet tekniset hienosäädöt on säädetty. Vai mitä tuumaat esimerkiksi seuraavasta automaattisesta käännöksestä:

Aava kajahtaa tekniikka lähtökohta polveutua sanakirja käännös jotta keinotekoinen henkevyys ja statistinen analyysi on käytetty ajaksi kääntävä.

Oletko muuten huomannut, että monien vierasmaalaisten tuotteiden mukana seuraa ohjekirjanen, joka on mitä ilmeisimmin suomennettu tämänkaltaisella kielenkääntäjällä.

Käytiin eilen illalla kurkkaamassa erään ystäväperheen Untuvaa, eli suloista, muutaman viikon ikäistä poikavauvaa. Kyläreissu ja sitä edeltänyt illallinen kynttilänvalossa toivat kipeästi kaivattua vaihtelua kovin harmaansävyiseen arkeen. Ennen nukahtamista ajattelin jo, että ehkä tämä tästä. Luulo oli turha, alakuloista tämä on vaikka kuinka yrittäisi.

Olen kuitenkin kuluneina päivinä ottanut pieniä ja haparoivia askelia itsetutkistelun vaikealla tiellä ja onnistunut kenties paikantamaan masennuksen syyn. Ainakin luulen niin.

On nimittäin ihmeellistä, miten minä löydän itseni kirjoittamasta tällaista. Hyvästi neljännesvuosisata on kulunut ja kaikki on ollut niin selvää, suoraa ja yksinkertaista. Olen toki aina tiennyt, että maailmassa on epäkohtia, mutta ne eivät ole koskeneet minua. Jostain syystä, tai siis oletettavasti erään läheisen armeliaasta myötävaikutuksesta, edellämainitut epäkohdat ovat nyt kuitenkin alkaneet kuluttaa yhä suurempaa osaa ajatuskapasiteetista (Jota voisi näiden kokemuksien pohjalta luonnehtia varsin rajalliseksi).

Osansa on myös ehkä tällä päiväkirjalla. Alkuperäinen tarkoitus oli käyttää tätä varaventtiilinä, mutta tämä taisikin vain sulkea pääilmanvaihtoventtiilit.

Lasten kasvaminenkin on saattanut tuoda omia huolia mukanaan, eikä raskas syksy töissä ole ainakaan helpottanut tilanetta.

Etäältä tarkasteltuna tilanne ei kuitenkaan ole ihan valoton. Joku voisi ehkä kutsua tätä jopa henkisen kasvun paikaksi. Itse en ole ihan niin optimistinen, mutta ei maailmanlaajuisesti vakavien ja vaikeiden asioiden (kuten nyt esimerkiksi ilmaston lämpeneminen tai maapallon luonnonvarojen tuhlaaminen ja siihen liittyvä kierrätys) läpikäyminen välttämättä ihan hukkaanheitettyä aikaa ole. Luottamus tulevaisuuteen tulisi kuitenkin säilyttää. Muuten ajatusprosessin tulos lähestyy nollaa.

Vaikuttaa kaukaa haetulta. Tarkemmin ajateltuna en usko teoriaani itsekään. Mutta jotain piti yrittää…

Siskoni soitti Unkarista. Ei kun siskonpoikani Eelis. Vastasin puhelimeen ja sanon nimeni, mutta toisesta päästä ei kuulunut oikein mitään. “Kuka siellä”, kysyin ja taas oli aika hiljaista, kunnes kuului pikkuinen “haloo”. Kysyin taas, että kuka soittaa ja kohta kuului vastaus että Els. No selvisihän se, meidän pieni Eelis oli halunnut soittaa. Eeliksen kanssa oli kiva puhua, mutta - tiedättehän - ei tässä maailmassa saa mitään tehdä rauhassa - Eeliksen äiti halusi välttämättä puhua myös. Ja pitäähän se antaa se puhelin sille äidillekin. Venkun kans juteltiin kaikkea kivaa angiinasta aina lumen olemassaoloon. Venlaa kiinnosti, onko täällä lunta. No eihän täällä ole, juuri ollenkaan. Pikkuisen valkoista. Mutta eihän se haittaa, eihän? Tulkaa sitten maanantaina kuitenkin!
Puhelu piristi, mutta epäonnistumistani kaikilla elämän saroilla se ei poistanut. Lumenkin olen päästänyt sulamaan! Lampaat on keritty vain päällisin puolin, talo on sen näköinen vain sen verran kuin sitä huvittaa olla minkään näköinen. Pahin epäsorto on kuitenkin pääni sisällä. Olen niin lopen uupunut, että huumorintajua ei ole enää kuin aika paljon (ennen sitä oli tosi paljon), itkukynnystäkään ei juuri voi mitata ainakaan tavallisella kouluviivottimella, niin matala se on. Hartiat on jumissa ja niin eespäin.

Heinäkuussa luin +28:ssa celsiusasteessa (viime lomallani) John Grishamin Joulua pakoon. Nyt se on tullut mieleeni joka kerta kun nousen milloin minkäkin asian takia noita meidän kellertäväksi kellastuneita mäntyportaita yläkertaan. Puolivälin keskipaikkeilla yhden porrasaskelman nurkassa on villakoirien ynnä muitten tympeyksien muodostama yhdyskunta. Yritin kerran epätoivoisesti kurkotella imurin suutinta tuota “kultaista” kaupunnia kohti mutta en yltänyt. Annoin olla. Into ja voimat eivät riittäneet. Tuleepahan mieleen vastakin ne katoille asennettavat jättilumiukot ja muut Grishamin kammoamat joulutempaukset.

Mitäs jos itsekin tempaisisi ja lähtisi joulua pakoon? Ei tekis niin mitään. Mietin tänään asiaa tosissaan, mutta lasten ja muiden verukkeiden vuoksi päädyin siihen, että jätän tekemättä ainoastaan joulutortut. En tykkää niistä erityisemmin. Sohvi kylläkin mainosti, että jos annan vain taikinaa ja hilloa niin hän voi tehdä niitä! Okei okei. Tehdään siis joulutorttuja. Mutta eri asia milloin. Ei ainakaan tänään eikä huomenna. Jouluenkelien siivistä ja kynttilöistä ja paimensauvoista ja kaikesta on tullut ylivoimaisia vuoria, joiden yli pääsee vain ajan kanssa, eli sunnuntaina, kun lasten joulujuhla on ohi. Sitä ennen on työlästä paneutua mihinkään täällä kotona. Kunhan vain möngertelen lasten kanssa eteenpäin, sentti kerrallaan.

Jos satutte eksymään meille lähiaikoina, muistakaa, ettette katso mihinkään muuhun kuin keittiön maustekaappiin. Sen olen sentään saanut siivottua!