PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVAT
LINKITDepressiivisiä ajatuksia
Käytiin eilen illalla kurkkaamassa erään ystäväperheen Untuvaa, eli suloista, muutaman viikon ikäistä poikavauvaa. Kyläreissu ja sitä edeltänyt illallinen kynttilänvalossa toivat kipeästi kaivattua vaihtelua kovin harmaansävyiseen arkeen. Ennen nukahtamista ajattelin jo, että ehkä tämä tästä. Luulo oli turha, alakuloista tämä on vaikka kuinka yrittäisi.
Olen kuitenkin kuluneina päivinä ottanut pieniä ja haparoivia askelia itsetutkistelun vaikealla tiellä ja onnistunut kenties paikantamaan masennuksen syyn. Ainakin luulen niin.
On nimittäin ihmeellistä, miten minä löydän itseni kirjoittamasta tällaista. Hyvästi neljännesvuosisata on kulunut ja kaikki on ollut niin selvää, suoraa ja yksinkertaista. Olen toki aina tiennyt, että maailmassa on epäkohtia, mutta ne eivät ole koskeneet minua. Jostain syystä, tai siis oletettavasti erään läheisen armeliaasta myötävaikutuksesta, edellämainitut epäkohdat ovat nyt kuitenkin alkaneet kuluttaa yhä suurempaa osaa ajatuskapasiteetista (Jota voisi näiden kokemuksien pohjalta luonnehtia varsin rajalliseksi).
Osansa on myös ehkä tällä päiväkirjalla. Alkuperäinen tarkoitus oli käyttää tätä varaventtiilinä, mutta tämä taisikin vain sulkea pääilmanvaihtoventtiilit.
Lasten kasvaminenkin on saattanut tuoda omia huolia mukanaan, eikä raskas syksy töissä ole ainakaan helpottanut tilanetta.
Etäältä tarkasteltuna tilanne ei kuitenkaan ole ihan valoton. Joku voisi ehkä kutsua tätä jopa henkisen kasvun paikaksi. Itse en ole ihan niin optimistinen, mutta ei maailmanlaajuisesti vakavien ja vaikeiden asioiden (kuten nyt esimerkiksi ilmaston lämpeneminen tai maapallon luonnonvarojen tuhlaaminen ja siihen liittyvä kierrätys) läpikäyminen välttämättä ihan hukkaanheitettyä aikaa ole. Luottamus tulevaisuuteen tulisi kuitenkin säilyttää. Muuten ajatusprosessin tulos lähestyy nollaa.
Vaikuttaa kaukaa haetulta. Tarkemmin ajateltuna en usko teoriaani itsekään. Mutta jotain piti yrittää…
18.12.2007 klo 17:27
Nikolaus kommentoi:
Hah, jotenkin niin tuttua. Itse olen sitä mieltä, että tämä pohjoisen kaamos ajaa ihmisen sellaiseen alakulotilaan, että ei kovin iloisia asioita voi mieleen edes tulla. Pimeys on kuin musta surma joka vie toivon paremmasta huomisesta. Sitten kun kevään ensimmäiset auringonsäteet alkavat paistaa, niin huolet tuntuvat unohtuvan kuin itsestään. Ja kannattaa muistaa, että vaikka maailmassa monet asiat ovat huonosti, niin optimismi ei tee asioista ainakaan pahempia.
18.12.2007 klo 19:38
Emppu kommentoi:
Nikla on oikeassa. Minäkään en usko, että syynä varsinaisesti on kaiken maailman murheet. Kun saa vähän joululomaa, suklaata ja mukavia lukukokemuksia, niin kyllä se siitä taas alkaa suttaamaan, Samppaseni!
18.12.2007 klo 20:03
anoppi kommentoi:
Niin, ja ajattele, että jo muutaman päivän kuluttua päivät alkavat jälleen pidentyä ja olemme matkalla kohti kesää!
Kannattaa ehkä käydä joskus mummulassa, siis meillä. Tämän kaaoksen keskeltä kun lähtee, saattaa oma koti ja sen elämä näyttää aivan autuaalliselta paikalta. Kotiliedessä muuten Tuula-Liina Varis mainitsi, että joulunpyhät voi huoletta pitää vapaata kaikista maailman murheista, kuten ilmaston lämpenemisestä ja maailman köyhistä. Olen samaa mieltä, mutta uskosta ei kannata pitää lomaa, sehän antaa meille tulevaisuuden ja toivon :)
Se, että on selvästi ilmastonmuutosjoulu tulossa, varmaan tekee vieläkin raskaammaksi askeleet ja synkemmäksi mielen.
Saimme muuten ystäviltämme Raimolta ja Ullalta kivan ja pitkän Raimon sepittämän joulurunon: “Hyvää joulua kaikille opettaville ja lukunsa hetkeksi lopettaville…” En ole varma , saako sitä levittää, mutta riimittely oli osuvaa ja sopisi hyvin myös kaamokseen väsyneille.
19.12.2007 klo 10:39
Samuli Sorvari kommentoi:
Kiitos kannustavista kommenteista. Uskon, että tämä tästä iloksi vielä muuttuu. Olen vain ymmälläni siitä, että alakuloinen vire on jatkunut jo useamman päivän. Se ei ole minulle tyypillistä. Olen varmaan tulossa vanhaksi tai jotain.
Jouluvieraat ja työkiireiden hellittäminen tosin ovat jo tuoneet valoa elämään. Joten edelleen kiitos kannustuksesta.
19.12.2007 klo 16:43
matti kommentoi:
Hyvä hyvä, ja vielä olo paranee lisää kun koristelee ympäristön kotona ja muualla joulutunnelmaan.
Blogin voi kans koristella, täältä löytyy ilmasia jouluhenkisiä kuvakkeita aina RSS-logosta lähtien! :)
20.12.2007 klo 15:23
Anna K. kommentoi:
Sillä aikaa kun mietin, mitä kannustavaa kommentoisin Samulin depressiivisiin ajatuksiin, hiipi depressio tännekin. Se ei tarttunut tästä blogista, se tuli muualta. Ukkoparka sairastui ja itse jouduin työn raskaan uuvuttamaksi kun vain yhdet käsivarret ovat käytössä päivin ja öin. Kuvittelin jo miten pahin tapahtuu: sairastumme kaikki vauvaa myöten ja ramppaamme joulupyhät sairaalassa. Koska suunniteltu joulu valmiilla jää väliin, vietämme hernekeittojoulun, eihän kukaan ehdi eikä jaksa sairaana pikaisesti valmistella joulua extempore. Fiilis sänkyjenpohjilla on mitä ankein.
Sain kuitenkin tilaisuuden pieniin päiväuniin, joiden jälkeen uhkaavasti lähestyvä joulu näyttäytyy hieman valoisampana. Saa nähdä mitä oikeasti tapahtuu. Pessimisti kuulemma pettyy aina.
Samuli: ei teidän joulu ainakaan näytä sängynpohjajoululta. En tiedä mikä auvoisen mielen itse kullekin lopulta tuo, mutta se voi olla pienestä kiinni. Jos voi itse vaikuttaa sen tulemiseen, kannattaa tehdä voitavansa. Jos tuntee olevansa voimaton, ei voi kun odottaa sitä pientä “ihmettä”, luultavasti se ennen joulua kuitenkin saapuu. Ja vaikkei alkuperäinen blogimerkintä ilmeisesti pelkän joulumielen puuttumista valitellut, niin joulu on onneksi olemassa keskellä monessa mielessä synkintä aikaa, jotta voisi nostaa ihmisiä heidän alakuloistaan. Maailman suurista ongelmista saa huoletta lomailla loppiaiseen asti, suklaata syöden ja joululahjoista nauttien (olipa sitten kuinka luonnonvaroja kuluttava lahja tahansa kääritty pakettiin, sillä ostettu mikä ostettu).
Parempaa valoa pimeyteen sinne sun tänne!
20.12.2007 klo 17:48
Samuli V. kommentoi:
En tiedä (vilpittömästi), voinko puhua kokemuksen äänellä, mutta ainakin voin kuvitella, miten nuoruuden meneminen ja elämän aivan tavallinen kuluminen voi saada kamelin selän katkeamaan, kulunutta ilmaisua käyttääkseni.
Nuoriahan kaikki alle kolmekymppiset ovat, paitsi ne todella SUURET suomalaiset, jotka väsyneenä synnyttivät Suomea huoatakseen sitten aikuisena “Minä lapsena vanhaksi vanhenin, en nuor’ ole koskaan ollut” taikka vielä syyttävämmin, V.A.Koskenniemen kysellessä kotikaupungiltaan Oululta: “Miks yksin laulussa saat loistos vasta, ja missä, missä on mun nuoruutein?”
Taide on siitä hienoa, että ihmiset voivat samastua siihen. Musiikkiinkin voi, vaikka sanan taide on varmaan kaikkein lähimpänä minua. Vaikka mitä se teille kuuluu…
ps. tietyillä foorumeilla (www.lautapeliseura.fi/foorumi ; esmes) on kisaa siitä, kuka ehtii toitottaa ko. alan uutisen ensimmäisenä muiden tietoisuuteen. Tämän blogistipariskunnan (Nisti ku nisti, totesi Juice Leskinen kuulemma joskus[ei siis gisti]) lähipiiri saattaakin olla tietoinen siitä, että muutamia Weljien levyttämiä sovituksia muutamista lastenlauluista on nyt levytetty eräässä lounaissuomen murrekielestään tutuksi tulleessa kaupungissa erään pienen yhdistyksen kerätessä varoja toimintaansa. Niin tai näin, kerron sen vielä. Kerron myös, että niitä on ihan kiva kuunnella, huolimatta siitä, että ne ovat erilaisia, ehkäpä juuri siitä syystä, kuten sillä yhdellä rehtorilla on kuulemma tapana sanoa. (Ei sillä Sampan “erittäin paha virkavirhe -rehtorilla”).
20.12.2007 klo 20:15
Samuli Sorvari kommentoi:
Edelleen kiitos kannustuksesta, se lämmittää. Joulumielestä tässä ei ole kysymys. Jotenkin uupumuksen keskellä ajattelen, että jos joulu toisi mukanaan vähän rauhaa ja lepoa tähän elämään niin se riittäköön minulle.
Samuli, kerroppas kuka on laulanut sovituksiamme? Eihän vain olisi tapahtunut luvaton haltuunotto? Nehän tiettävästi on meidän omaisuuttamme. En suinkaan ole nihilisti, mutta tekijänoikeuksia tulisi kunnioittaa ja luvat kysyä, oli tarkoitus mikä hyvänsä :)