“Katoille asennettavat jättilumiukot ja muut Grishamin kammoamat joulutempaukset”
Tämä toi mieleeni sen karmean talvitempauksen, kun vein Petjaa päiväkotiin viime talvena. Sen täytyi olla tammikuuta tai helmikuuta, koska muulloinhan sitä lunta ei täällä ollut.
Aamuhämärässä näin, miten päiväkodin katolle oli pystytetty valtava veistos. Sen muodoista päätellen sen olivat tehneet 12-15 -vuotiaat pojat. Oikeasti se ei ollut kovin valtava, reilun metrin korkuinen tappi. Mutta kun tuon taideteoksen esikuva oli oikeasti niin pieni, niin taideteos järkytti minua. Siinä mielessä se varmaan teki tehtävänsä; eikö nykytaiteen ole tarkoituskin järkyttää?

Yleisten siveys- ja säädyllisyysnormien mukaan lumiveistoksen kaltaisia kuvia ei pitäisi olla yhteiskunnassa näkyvillä, ja kaikkein vähiten päiväkodin katolla…

Ilmeisesti patsas oli järkyttänyt myös päiväkodin henkilökuntaa, kun se iltaan mennessä oli käyty deletoimassa.

(Poika tuolla laulaa nallepuhlaulua “lunta tippuu hiljalleen”, hikkailee välillä, ja toteaa: Hikka pysäyttää laulun.)

On totta, etteivät ihmiset ole minulle leipomuksistaan tilivelvollisia. Silti kolahtaa korvaan, jos jonkun leipomuskarsimuslistamuksen ykkösenä on joulutorttu. Etenkin Myllyn paras -voitaikinasta tehdyt vievät luumuhillon mennessään. Mutta tämä vain vaatimaton mielipiteeni, joille siis olen oppinut osoittamaan niille kuuluvan paikan (noin niinkuin globaalissakin mittakaavassa).

Itse Anna K.:n kanssa olen samassa tilanteessa; menen valmiille. Hänen tavoin minäkin hieman ujostelen tilannetta, kun tässä muutenkin pääsee niin vähällä. Toisaalta tiedän, että ainakin yhtä perheeni jäsentä, (enkä nyt tarkoita itseäni) odotetaan kuin kuuta nousevaa siellä majatalossa, jossa meille on sijaa.

Itse olen koko ikäni välttynyt kaikelta vastenmieliseltä jouluun liittyvältä (ellei nyt joulusiivoamista oteta lukuun; mielenkiintoista muuten, miten siivoaminen tuntuu vastenmieliseltä, vaikkei se ole sen kummempaa tekemistä noin niinkuin vyysisesti kuin mikä tahansa muu lihastyö). Äiti varmaan itkeskeli taakkojensa alla jouluisin, mutta en minä niitä itseeni ottanut. Kuten joku aiemmin jo sanoi, niin äideistä ne joulut ja kestovaipat on usein kiinni, ja hän se meilläkin sai yhtä ja toista mukavaa aikaan.
Minä pidin jo pienempänä ja yhäkin lahjojen laittamisesta. Ei ne häävejä paketteja ollut, pikkuveljelle karkkirasia anttilasta, ja sitten pokalla pyysin niitä tätösiä siinä kassojen takana paketoimaan sen. Yksi niistä pyöritteli kollegalleen päätä, mutta ei lopulta voinut kieltäytyäkään, ilmaiseksi paketointipalveluksi kun kutsuivat itseään ja instituutiotaan!

Nyt tahtoo tuo vaimo olla huolissaan, ehdinkö ostaa hänelle lahjaa ollenkaan, kun lahjanostoon varattu päivä menikin ihmeellisessä kipuflunssakolotuksessa. Mutta aion yllättää hänet niin, että sukat (ne siis jotka sieltä paketista kuoriutuvat) pyörivät jalassa. Elämää ei voi ennustaa, ja joulukin pitäisi pystyä ottamaan vastaan niillä resursseilla, jotka meille itse kullekin on annettu. Näin se vain on. (Mutta tämä on taas minun vaatimaton…)

Parhaan joulumielen sain sinä vuonna kun mieskuoro esitti ensimmäistä kertaa jouluoratorionsa ja pääsin sitä yksin kuuntelemaan ja hiljenemään. Tänä vuonna on jäänyt väliin kaikki tämmöinen, mutta onhan meillä tuo tontunpoikanen sentään omasta takaa.

Onneksi valmiille menemisestä voi salaa nauttia, vaikka päällepäin vähän hävettäiskin. Nimim. Eka oma joulu kolmen mummuloissa vietetyn jälkeen

Joulusta olen oppinut pitämään vasta nyttemmin aikuisena ja perheellisenä. Kun minä olin lapsi, äiti oli ehtinyt jo kyllästyä joulun laittamiseen, ja toi ajatuksensa äänekkäästi jouluisin julki. Sehän ei kyllä silloin lapsena paljon naurattanut, sillä joka joulu sai jännittää tuleeko meille joulu vai eikö, ts. saadaanko äiti kiinnostumaan joulusta. Yllättävän merkittävässä roolissa äidit joulun suhteen.

Joulu nimittäin tulee vain tekemällä, mutta tekemiselläkin on rajansa. Saa nähdä miten tänä vuonna, tuntuu että menemme aika valmiille mummulaan ja vähän hävettääkin.

Mutta kyllä se Aurinko paistaa jo tänne Ervastinkyläänkin, kun illalla tulee vieraita! Mukava puuhata kaikkea valmiiksi, niinku se oliski Pukki joka tulee.

Aviomieheltä kysyttiin, että miksi te vaimonne kanssa riitelette niin paljon? “On se niin suloista sopia”, kuului vastaus. Sovinto on joulunkin sanoman ytimessä.

En tässä kannusta ketään riitelemään, kyllä riita saapuu itsekseen, usein oveen kolkuttamatta.

Jos siivoaminen tuntuu nihkeältä, kannattaa ostaa uus imuri. Kuin itsekseen tuli kämppä pölyistä puhtaaksi kun sai uudella vermeellä huidella menemään! Kontrastilla oli merkitystä, vanha lainaimuri oli melkein huonompi ku kihveli ja harja (joiilla on oma vankka paikkansa siivouksessa). Metelöikin 3 kertaa isommasti. Uutta viitsii käyttää lasten nukkuessakin.

Parasta oli se, että imurin sai alennusten ja etusetelien jälkeen puoleen hintaan ja loput tuli joululahjana anoppilasta.

Jonttu: ei se korruptiokuusi voi tuntua oikealta joulukuuselta. Se pitää hakea itse (naapurin metsästä). Mutta mukava, että lapsille oli järjestetty jouluohjelmaa – sait olla ylpeä isä.

Mitä suurempi kontrasti, sitä suurempi juhla? Eikös se siihen perustu se siivousvimma? Vai onko se sittenkin vain sitä varten, että voi sitten kaksi päivää olla siivoamatta?

Käytiin lasten kanssa hakemassa yhdessä korruptiotilaisuudessa meille Joulukuusi. Oli joulupukkia ja apulaista, glögiä sekä puuroa. Lapsia ja oikeata joulua oli vähän. Me sinne sitten pyrähdämme, ja ihmiset ovat innoissaan. Joulupukkikin sai välillä esittää oikeaa rooliaan. Hämmästyin, koska tunsin, että ihmiset olivat kaiken järjestäneet lapsia varten.