Linkittämäsi video on pätkä samasta videosta jota aikanaan katsottiin. Jutussa mainitun Greensleeves-levyn ohella se on toinen kitaraopintoihini ja ehkä elämäänikin suuresti vaikuttanut tekijä. Yritin jopa matkia Williamsin konemaista soittoa. Ilme ei värähdä edes vaikeimmissa virtuoosisissa kohdissa. Muistaakseni onnistuin siinä huonosti.

Jos hyvää kitaralevyä etsit, niin juuri tuo kyseinen Williamsin Seville Concert on loistava levy. Myös Alexander-Sergei Ramirezin Confesion-levy on hyvä. Se sisältää yksipuolisesti Agustin Barrios Mangoren musiikkia, mutta se on kyllä siltäkin puolelta tutustumisen arvoinen, hieno musiikkia.

Niin ja olipa mukava kun kommentoit. Olen surkea pitämään yhteyttä ihmisiin, jospa tämä edes osittain korvaisi sitä.

Ja tämän jälkeen tuli mieleen että pitäis taas hommata joku hyvä kitara-cd. Ja niinpä samanaikaisesti Matti vinkkasi minulle tästä viimeisimmästä kirjoituksesta blogissasi ja kun kuuntelin ton Fantasian niin kyllä siitä elävästi tuli mieleen ne alakerran kuuntelu ja soittokerrat, ensin tsekattiin videolta ja sitten sain kuulla livenä. Sitä en kyllä muistanut että olin kopioinut musaa kasetillekin ja että se ajautui Matinkin käsiin…

Jostain syystä tulee mieleeni myös se, kun Samppa innostuit jossain myöhemmässä vaiheessa Pachelbelin Kaanonista ja mun mielestä se oli tylsin kappale mitä on. Silti soittelit sitä paljon ja meitsi oli ihan kypsänä. Dowland, Weiss, Albeniz, Rodrigo, ne vasta oli jotakin.

Rissulle rakkaita terveisiä ja Ruusuja! (Risuja ei vissiin enää tarvita, vai mitä sanoo Oululehden toimittaja ;))

Minullakin tietyt musiikkikatkelmat yhdistyvät joihinkin erityisiin tilanteisiin. On käsittämätöntä miten voimakkaita psykofyysisiä reaktioita musiikin kuuntelu saattaa synnyttää, kun sen on alitajuisesti yhdistänyt johonkin tilanteeseen. Säästän teidät yksityiskohdilta.

Jostain syystä mainitsemasi leiri on jäänyt minunkin mieleeni ihan erityisellä tavalla. Muistan jopa tuon hetken, josta puhut. En vieläkään tiedä, piditkö minua pilkkanasi, kun ihastelit kolmiäänistä fuugaa. Että ihan kolme ääntä :)

Se oli muuten BWV 1000. Tehty säveltäjän toimesta myös uruille. Sostakovitsin suhteen olen täysin aloittelija. Pitää korjata asia.

Mutta Shostakovitsin viidennen sinfonian minä tunnen melko hyvin. Pidin sitä suurenmoisen ensisijaisena sinfoniana, jota kuunnella, kunnes erehdyin ottamaan sen mukaan korvalappu-kannettavaCD-kompleksiin (iPod Touché olisi tietysti ollut parempi;) (Ihan oikeasti)) sillä aikaa, kun minua leikattiin. Kyllä, leikkomasalissa, ikeneni aukaistiin. (Eihän lapset lue tätä?)

(Tähän väliin voisimme ottaa tunnelman luomiseksi tai ylläpitämiseksi hieman Hellaakoskea:
“Kivun veitsi kiilsi,
hiljalleen se viilsi,
auki jäsenet”.

En muista tarkkaan enempää.)

Ja sitten asiaan. Minut puudutettiin, tai suuni, ja sitten se suu operoitiin. Ei tietystikään millään kivun veitsellä, mutta harmia siitä koitui, vaikka parhaansa parodontologit tietysti yrittivät. Ei se emdogaini pysynyt siellä ikenen alla, vaikka sen takia minut leikkasivat, että pysyisi. Emdogaini on lääkettä.
No, se oli tappio. Toisella rintamalla tuli niin ikään tappioita. Vaikka leikkaus ei ollut kivulias, se yhdistettynä Sostakovitsin viidennen sinfonian järkyttävän karrikoituihin alkutahteihin jätti sieluuni ikimuistoisen jäljen. Se oli sellainen molotovin koktail, jota en unohda. Sen jälkeen minun on ollut vaikeaa tarttua sinfoniaan, vaikka pidän sitä yhä arvossaan. No, omaa typeryyttäni. Ei voi oikein toisia syyttää.

Mutta onneksi on toisenlaisiakin elämyksiä. En niin ikään unohda niitä korkeakulttuurillisia iltahetkiä, jotka sain viettää Jämsässä kesällä 199X, missä 7 on pienempikuin X on pienempi kuin 9 tai sitten ei. Aiemmin näissä keskusteluissa mainittu miekkonen (minua vanhempi) oli tuolloin Jämsässä opintoleirillä musiikin teorian äärelle herkistyneenä, ja minä sain olla hänen isoveljenään. Nukuimme samassa huoneessa. Ennen kuin nukahdimme, hän soitti kitaraa. Ja voi, miten hän soittikaan. Niin ei kukaan ole minulle koskaan soittanut (aiemmista kommenteista saan ymmärtää, että muille HÄN sen sijaan on samanlaisia elämyksiä tarjonnut). Musiikki oli jotain B:llä alkavan säveltäjän (http://www.naxos.com/composerlist/B.htm) kaunista näppäilyä, ja maestro valisti soittimensa äärestä, kuinka teos oli kaikkein äärimmäisessä kohdassa jopa kolmiääninen. Sen täytyi olla hurjaa rasitusta kitaralle, joka on yleensä tottunut siihen, että yhtä tai tiukassa paikassa kahta kieltä näpäytetään yhdellä kertaa. En minä tiedä, mutta luulen että olettaisin.

No, näin se nyt on, että en minä sitä unohda.

(Viimeisen lauseen saa halutessaan yhdistää allekirjoittaneen iipottivastaisuuteen.)

Kasetti toimi myös mun innoittajana kitara- ja luuttumusiikin kauniiseen maailmaan. Erityisesti Bachin klassinen chaconne on löytänyt oman vakiopaikkansa sydämessä. Viimeaikoina oon kuunnellu paljon Dowlandia, varsinki aiemmin mainostamasi Naxosin musiikkipalvelun kautta. Sieltä löytyy mm. Jakob Lindbergin BISille levyttämänä koko Dowlandin luuttutuotanto. Myös Konrad Junghänelin Europäische Lautenmusik on kestäny kovaa kulutusta, samoin kuin Hopkinson Smithin luuttuesitys Bachin viulupartitoista. Niitä ei taida löytyä Naxosin palvelusta

Luuttumusiikki on siitä harvinaista, että sitä voi kuunnella taustamusiikkina ilman että se häiritsee työhön keskittymistä, ja kuitenkin sitä kuuntelee mielellään myös ajatuksen kanssa.

Mitä muita levyjä tai artisteja suosittelet?

No, kuitenkin, kaveri (siis Söllscher) kitaroineen näyttää tuolta: http://en.wikipedia.org/wiki/Image:Sollscher.jpg

Aika hienon näköinen kapistus. Ei ihme että ulosantikin on ihan kuuntelukelpoista ;)