PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVAT
LINKITHommage a Silvius Leopold Weiss
Kuvassa on Göran Söllscherin Greensleeves-levy. Törmäsin levyyn ensimmäisen kerran Olarin kirjastossa aikana, jolloin olin todella innostunut kitaran soitosta. Levyn ohjelmisto osui ja upposi, se teki nuoreen kitaristiin lähtemättömän vaikutuksen. Otin levystä kopion C-kasetille ja palautin levyn kirjastoon. Tulevaisuus näytti valoisalta.
Kävi kuitenkin niin ikävästi, että kasetti oli pian kuunneltu puhki. Ja vielä ikävämmin kävi kun kyselin levyä kirjastosta josta olin sen lainannut. Levy oli merkitty hävinneeksi. Muiden kirjastojen valikoimissa sitä ei ole koskaan edes ollut. Sama mollivoittoinen sävelkulku toistui, kun kysyin levyä eri musiikkiliikkeistä: Levy oli poistettu DG:n katalogista ja sitä ei saanut enää mistään.
Noista vastoinkäymisistä on nyt kulunut pitkästi toistakymmentä vuotta. Vuosien aikana olen muutaman kerran palannut keskenjääneiden etsintöjen pariin, mutta tulokset ovat olleet laihoja. Hajanaisia viitteitä netissä, ei muuta.
Deutsche Grammophonin verkkokaupan auettua ajattelin että nyt tai ei koskaan, sillä verkkokaupassa kerrottiin olevan myynnissä paljon levyjä, jotka on poistettu valikoimista. Pikainen vilkaisu kaupan puolelle paljasti kuitenkin toivon turhaksi, Söllscherin levyjä löytyi kyllä kasapäin, mutta ei kaipaamaani levyä.
Tulin kuitenkin samalla vilkaisseeksi olisiko nettiin ilmaantunut uusia viitteitä levystä. Ja olihan niitä. Joku tekijänoikeuksia halveksiva rikollinen oli laittanut sivulleen koko levyn ladattavaksi. Pyrin yleensä kunnioittamaan tekijänoikeuksia, mutta edellä kuvattuun tilanteeseen vedoten otin ja latasin levyn itselleni. Jälleennäkemisen riemu on suunnaton, tuntuu kuin olisin nuori jälleen.
Pitkän ja viipyilevän johdannon jälkeen lienee syytä mennä itse asiaan.
Kirjoituksen otsikko on vapaasti suomennettuna kunnianosoitus Silvius Leopold Weissille. Weiss oli Bachin aikalainen (ja käsitykseni mukaan myös Bachin ystävä), luutisti ja säveltäjä. Kitaristeille Weissin tuotanto tulee yleensä ainakin jossain määrin tutuksi, mutta suurelle yleisölle Weiss ei juuri näyttäydy. Se on harmi, sillä Weissin luuttumusiikki on sanoinkuvaamattoman kaunista.
Söllscherin Greensleeves-levy sai minut aikanaan innostumaan Weissin musiikista Nyt kun levy on uudestaan käsissäni, ymmärrän miksi. Kuuntele seuraava kappale niin ymmärrät ehkä sinäkin.
Silvius Leopold Weiss: Fantasia
Tästä tekijänoikeuksien uhmaamisesta näyttää tulleen tapa…
30.11.2007 klo 11:53
topias kommentoi:
Hei, musiikin jakaminen ystäville on ihan laillista nykysäädösten mukaan… ja eihän tätä blogia muut lue :)
No, kuitenkin, kaveri (siis Söllscher) kitaroineen näyttää tuolta: http://en.wikipedia.org/wiki/Image:Sollscher.jpg
Aika hienon näköinen kapistus. Ei ihme että ulosantikin on ihan kuuntelukelpoista ;)
30.11.2007 klo 12:05
Samuli Sorvari kommentoi:
Topias: Söllscher soittaa pääasiassa ihan normaalia kuusikielistä kitaraa, mutta esimerkiksi mainitsemani levy on tehty kuvanmukaisella 11-kielisellä versiolla.
30.11.2007 klo 13:28
matti kommentoi:
Ilmeisesti minulla on kiittäminen sinua siitä, että ko. levy kuuluu vahvasti myös omiin nuoruudenmuistoihini. Tosin vasta nyt sain tietää kuka soittaa ja mitä. Ilmeisesti Heka on aikanaan kopioinut ko. C-kasetin sinulta, koskapa kuuntelin sitä itse kotona aina piirtäessäni ja maalatessani. Siitä ajasta on jääny hyvät muistot. Kasetin kohtalosta sittemmin ei oo tietoa.
Kasetti toimi myös mun innoittajana kitara- ja luuttumusiikin kauniiseen maailmaan. Erityisesti Bachin klassinen chaconne on löytänyt oman vakiopaikkansa sydämessä. Viimeaikoina oon kuunnellu paljon Dowlandia, varsinki aiemmin mainostamasi Naxosin musiikkipalvelun kautta. Sieltä löytyy mm. Jakob Lindbergin BISille levyttämänä koko Dowlandin luuttutuotanto. Myös Konrad Junghänelin Europäische Lautenmusik on kestäny kovaa kulutusta, samoin kuin Hopkinson Smithin luuttuesitys Bachin viulupartitoista. Niitä ei taida löytyä Naxosin palvelusta
Luuttumusiikki on siitä harvinaista, että sitä voi kuunnella taustamusiikkina ilman että se häiritsee työhön keskittymistä, ja kuitenkin sitä kuuntelee mielellään myös ajatuksen kanssa.
Mitä muita levyjä tai artisteja suosittelet?
30.11.2007 klo 14:21
Emppu kommentoi:
Haa, meillä on Sampan kans ollu keskustelua musiikin kuuntelusta. Kuunnellaanko aktiivisesti vai passiivisesti (taustamusiikki) siis. Itse en tykkää taustamusiikkikäytännöstä, ehkä siksi, että se vain antaa oman ironisen lisänsä lapsiperheen kovaan ja moninaiseen äänimaisemaan. Mutta vaikka taustamusiikkia ei kuuntelisikaan, niin musiikkia voi kuunnella silti monella tavalla. Voi keskittyä musiikkiin “musiikkikeskeisesti”, tai voi keskittyä siihen kuunteluhetkeen ja tunnelmaan. Sitten voi vain heittäytyä, antautua musiikin vietäväksi ilman minkäänmoista tietoista keskittymistä. Ja sitten voi käyttää tolleen suggestopedisesti, että se musiikki vaikuttaa alitajunnassa, tietoisuus tekee jotain muuta. Vai voikohan noita sittenkään erottaa toisistaan? Tiedä häntä.
Symppikset rillit tolla kaverilla on ainaki ollu, mihinköhän hukannut.
Niin ja täytyy myöntää, kaunista musiikkia. Tulee seurusteluajat mieleen. Harvoin tässä talossa enää livekitara soi. Nyyh…
(Viimeisen lauseen saa halutessaan yhdistää allekirjoittaneen iipottivastaisuuteen.)
30.11.2007 klo 22:53
Samuli V. kommentoi:
Minä olen hyväksynyt jo aikaa sitten (,noin viime perjantaina), että ihminen ei voi tietää kaikkea edes niin mitättömän suppeasta käsitteestä kuin klassinen musiikki. Niinpä olen priorisoinut (ja visioinut, strategioinut ja dementioinut) asiat niin, että sen ajan joka olisi pitänyt käyttää luuttumusiikin suggestopediseen analyysäämiseen, olen vedellyt sikeitä, hakannut halkoja tai kuorinut appelsiinia. En tosin itselleni ja tätä nykyä niitä tulee kuorittua yhä harvemmin myös muille, sillä eräs arvostamani ihminen sanoi, että sitrushedelmät (sitruuna poislukien) tuhoavat limakalvoja. Tämä ei tietystikään ole sopusoinnussa koululääketieteen kanssa (tai mistäpä tiedän vaikka olisikin; eivät vain kerro minulle) mutta eipä ole sekään, että yks heppu Oulussa tietää aina, mikä sieltä mahasta löytyy, tyttö vai poika. “Minulle tulee vain sellainen olo”, se heppu sanoi, kun kysyin, että mistä se voi tietää. Komiasti keski-ikäinen, eikä vielä ole erehtynyt.
“Vielä sekin päivä varmaan tulee”, mies totesi nöyränä.
Mutta Shostakovitsin viidennen sinfonian minä tunnen melko hyvin. Pidin sitä suurenmoisen ensisijaisena sinfoniana, jota kuunnella, kunnes erehdyin ottamaan sen mukaan korvalappu-kannettavaCD-kompleksiin (iPod Touché olisi tietysti ollut parempi;) (Ihan oikeasti)) sillä aikaa, kun minua leikattiin. Kyllä, leikkomasalissa, ikeneni aukaistiin. (Eihän lapset lue tätä?)
(Tähän väliin voisimme ottaa tunnelman luomiseksi tai ylläpitämiseksi hieman Hellaakoskea:
“Kivun veitsi kiilsi,
hiljalleen se viilsi,
auki jäsenet”.
En muista tarkkaan enempää.)
Ja sitten asiaan. Minut puudutettiin, tai suuni, ja sitten se suu operoitiin. Ei tietystikään millään kivun veitsellä, mutta harmia siitä koitui, vaikka parhaansa parodontologit tietysti yrittivät. Ei se emdogaini pysynyt siellä ikenen alla, vaikka sen takia minut leikkasivat, että pysyisi. Emdogaini on lääkettä.
No, se oli tappio. Toisella rintamalla tuli niin ikään tappioita. Vaikka leikkaus ei ollut kivulias, se yhdistettynä Sostakovitsin viidennen sinfonian järkyttävän karrikoituihin alkutahteihin jätti sieluuni ikimuistoisen jäljen. Se oli sellainen molotovin koktail, jota en unohda. Sen jälkeen minun on ollut vaikeaa tarttua sinfoniaan, vaikka pidän sitä yhä arvossaan. No, omaa typeryyttäni. Ei voi oikein toisia syyttää.
Mutta onneksi on toisenlaisiakin elämyksiä. En niin ikään unohda niitä korkeakulttuurillisia iltahetkiä, jotka sain viettää Jämsässä kesällä 199X, missä 7 on pienempikuin X on pienempi kuin 9 tai sitten ei. Aiemmin näissä keskusteluissa mainittu miekkonen (minua vanhempi) oli tuolloin Jämsässä opintoleirillä musiikin teorian äärelle herkistyneenä, ja minä sain olla hänen isoveljenään. Nukuimme samassa huoneessa. Ennen kuin nukahdimme, hän soitti kitaraa. Ja voi, miten hän soittikaan. Niin ei kukaan ole minulle koskaan soittanut (aiemmista kommenteista saan ymmärtää, että muille HÄN sen sijaan on samanlaisia elämyksiä tarjonnut). Musiikki oli jotain B:llä alkavan säveltäjän (http://www.naxos.com/composerlist/B.htm) kaunista näppäilyä, ja maestro valisti soittimensa äärestä, kuinka teos oli kaikkein äärimmäisessä kohdassa jopa kolmiääninen. Sen täytyi olla hurjaa rasitusta kitaralle, joka on yleensä tottunut siihen, että yhtä tai tiukassa paikassa kahta kieltä näpäytetään yhdellä kertaa. En minä tiedä, mutta luulen että olettaisin.
No, näin se nyt on, että en minä sitä unohda.
30.11.2007 klo 23:19
Samuli Sorvari kommentoi:
Kaima: Tarinan polveilusta päätellen päässäsi liikkuu paljon ajatuksia. Se on ymmärrettävää ja sallittua kun ottaa huomioon tilanteenne. Onnittelin jo, siksi huudamme tällä kertaa hurraata. Iloinen uutinen oli!
Minullakin tietyt musiikkikatkelmat yhdistyvät joihinkin erityisiin tilanteisiin. On käsittämätöntä miten voimakkaita psykofyysisiä reaktioita musiikin kuuntelu saattaa synnyttää, kun sen on alitajuisesti yhdistänyt johonkin tilanteeseen. Säästän teidät yksityiskohdilta.
Jostain syystä mainitsemasi leiri on jäänyt minunkin mieleeni ihan erityisellä tavalla. Muistan jopa tuon hetken, josta puhut. En vieläkään tiedä, piditkö minua pilkkanasi, kun ihastelit kolmiäänistä fuugaa. Että ihan kolme ääntä :)
Se oli muuten BWV 1000. Tehty säveltäjän toimesta myös uruille. Sostakovitsin suhteen olen täysin aloittelija. Pitää korjata asia.
30.11.2007 klo 23:53
Emppu kommentoi:
Välkkärit! Onneksi Olkoon! Ihana uutinen, jonka tuo mun mies kertoi vasta hiljattain, jonain alitajuisena kostona menneestä…hmmm? Noniin, minulla on Prisman paperikassillinen hienoa karstattua Lulun villaa. Mitä ihmettä minä sille pikku-Setille keksin niistä villoista? (Setti Samulinpoika, eikö oiski kiva? Eilen Sorvisampan kans hiffattiin se nimi :-))
Rissulle rakkaita terveisiä ja Ruusuja! (Risuja ei vissiin enää tarvita, vai mitä sanoo Oululehden toimittaja ;))
2.12.2007 klo 15:26
Heka kommentoi:
Pakko kommentoida tänne tätä AJANKOHTAISTA asiaa. Nimittäin kaks päivää sitten tuli jostain syystä mieleen John Williams ja video, jota katselimme usein erään herran kodin alakerrassa. Niinpä menin youtubeen ja löysin sieltä ko. videon, tosin en oo varma onko kyseessä täysin sama taltiointi, mutta kuvausympäristö ja kappale oli ainakin tuttu. Samppa, onko tuttua?http://www.youtube.com/watch?v=oEfFbuT3I6A
Ja tämän jälkeen tuli mieleen että pitäis taas hommata joku hyvä kitara-cd. Ja niinpä samanaikaisesti Matti vinkkasi minulle tästä viimeisimmästä kirjoituksesta blogissasi ja kun kuuntelin ton Fantasian niin kyllä siitä elävästi tuli mieleen ne alakerran kuuntelu ja soittokerrat, ensin tsekattiin videolta ja sitten sain kuulla livenä. Sitä en kyllä muistanut että olin kopioinut musaa kasetillekin ja että se ajautui Matinkin käsiin…
Jostain syystä tulee mieleeni myös se, kun Samppa innostuit jossain myöhemmässä vaiheessa Pachelbelin Kaanonista ja mun mielestä se oli tylsin kappale mitä on. Silti soittelit sitä paljon ja meitsi oli ihan kypsänä. Dowland, Weiss, Albeniz, Rodrigo, ne vasta oli jotakin.
2.12.2007 klo 15:52
Samuli Sorvari kommentoi:
Heka: En kyllä myönnä, että olisin innostunut Pachelbelin Kaanonista, eihän se voi olla mitenkään mahdollista. No ei, kitaraopettajani pyysi minua kerran tekemään siitä sovituksen neljälle kitaralle ja ehkä sen johdosta sitä tuli kuunneltua. Sovituksenkin tein, ja se esitettiin jossain matineassa. Se onkin tähänastisen elämäni ensimmäinen ja viimeinen sovitus jonka olen tehnyt :) (Saattaa olla, että Kaanonin kuuntelemiseen oli muitakin, nuoren miehen mielentilaan liittyviä syitä. Mutta niitä nyt ei kehtaa tässä ruveta luettelemaan…)
Linkittämäsi video on pätkä samasta videosta jota aikanaan katsottiin. Jutussa mainitun Greensleeves-levyn ohella se on toinen kitaraopintoihini ja ehkä elämäänikin suuresti vaikuttanut tekijä. Yritin jopa matkia Williamsin konemaista soittoa. Ilme ei värähdä edes vaikeimmissa virtuoosisissa kohdissa. Muistaakseni onnistuin siinä huonosti.
Jos hyvää kitaralevyä etsit, niin juuri tuo kyseinen Williamsin Seville Concert on loistava levy. Myös Alexander-Sergei Ramirezin Confesion-levy on hyvä. Se sisältää yksipuolisesti Agustin Barrios Mangoren musiikkia, mutta se on kyllä siltäkin puolelta tutustumisen arvoinen, hieno musiikkia.
Niin ja olipa mukava kun kommentoit. Olen surkea pitämään yhteyttä ihmisiin, jospa tämä edes osittain korvaisi sitä.