Joudun tunnustamaan, että rakastan arkistointia. Sairaalloista kenties, mutta nautin, kun pääsen järjestelemään asioita loogiseen järjestykseen tai luokittelemaan niitä tiettyjen sääntöjen mukaan. iTunes musiikkikirjaston ja Flickerin valokuva-albumin järjestämisessä tämä pedantti luonteenpiirre näyttäytyy parhaassa loistossaan, mutta sama pätee myös esimerkiksi lasten kirjahyllyn järjestämisessä tai lasten kanssa lego-palikoilla rakennellessa. (Espoossa olisi kirjastonhoitajan toimi auki, taidan jättää hakemuksen…)

Kenties edellämainitusta luonteenpiirteistä johtuen en oikein osaa sietää epäjärjestystä ja tekemättömiä töitä ympärilläni. Tai siis en osannut. Viimeaikoina edellä mainitut ominaisuudet ovat kuitenkin pakon edessä kehittyneet huimasti. Tämänhetkinen elämä lasten, Eeva Maijan opiskelujen, oman työn ja siihen liittyvien lisätehtävien, vanhan talon ja liiallisten harrastuksien keskellä on sen verran kaaottista ja kiireistä, että aina ei ihan kaikki matot ole suorassa. Päivittäin suunnitellaan asioita, jotka tehdään sitten kun on aikaa. Monet niistä unohtuvat omia aikojaan, mutta monet ovat myös jääneet erinäisille rästilistoille roikkumaan. Kovin harvoin pääsee yliviivaamaan listalta sinne päätyneitä töitä. Siivoukset ovat yleensä pikaisia ja väsyneenä tehtyjä, perusteellista järjestämistä ei jaksa tehdä ja epäjärjestys kasvaa koko ajan.

Tiedän, että pitäisi elää tätä hetkeä ja nauttia joka päivästä, mutta en mahda sille mitään, että odotan yhä enemmän sitä päivää, jolloin Eeva Maija saa opintonsa päätökseen ja jää lasten kanssa kotiin. En ole sovinisti, mutta silti toivon sitä. Uskon, tai ainakin uskottelen itselleni, että sen jälkeen elämä rauhoittuu.

Tämä itkuvirsi olkoon samalla kiitoslaulu viikon mittaiselle syyslomalle.

Martta on opiskellut kuluvan syksyn Oamk:n kulttuurialan yksikössä kirkkomusiikkia pääaineena urut ja sivuaineina laulu sekä musiikin aikuispedagogiikka. Menestys on ollut hyvä ja suosio opiskelukavereiden keskuudessa suuri. Äitinsäkin on päässyt osalliseksi suosiosta, jopa siivoojat ja ravintolatyöntekijät juttelevat ja tervehtivät ihan eri tavalla kuin vuosi sitten. Urut ovat unettava soitin, ja siinä onkin mukava nukkua urkuluokan nurkassa kunnes äitillä alkaa tulla liikaa virheitä. Silloin on aika herätä ja näyttää mallia, Martta on jo oppinut miten saa aikaan hienoja klustereita ja muita moderniuksia. Laulutunnilla ei tuo nukkuminen aina onnistu yhtä hyvin. Onneksi pianon ääressä on usein Alasaarelan Kaisa-kummi, joka pitää sylissä ja antaa välillä harjoitella pianokosketustakin.

Tänään oli musiikin aikuispedagogiikkaa ja äidin oli määrä pitää pieni pedagoginen esitelmä, jota valmisteltiin viime tipassa kirjastossa ennen tunnin alkua. Jouduttiin etupenkkiin, kun tultiin myöhässä. Martta käsitti heti että nyt on sen esitelmän vuoro ja rupesi erittäin selkeällä äänellä jokeltamaan, nauramaan ja kiljahtelemaan pitäen hyvän katsekontaktin kaikkiin kuulijoihin. Nissilän Katjan samanaikainen esitys ehkä hieman häiriintyi, mutta ei koko ajan, sillä äiti yritti jostain syystä sulloa tuttia hyväntuulisen pikku opiskelijan suuhun vähän väliä. “Miksi ihmeessä, eihän tässä olla nukkumaan menossa?”, ajatteli Martta ja pullautti tutin aina vilkkaasti pois. Se esitelmä sujui hyvin (mitä nyt äitin sohellus tutin kanssa vähän häiritsi), palaute oli iloista ja positiivista. Äidin esitelmä Harald Andersenista sai vähän kriittisempää palautetta. Hieman vajavaiseksi jäänyt valmistelu kuulsi sen verran läpi, että yksi kuulija siitä jopa mainitsi. No, tämä oli äidin viimeinen esitelmä tässä opinahjossa. Kohta sitä ollaan kuin öö aapisen laidassa kun ollaan ulkona Cadenzasta ja kaikesta muusta opiskeluun liittyvästä. Siitä aapisen laidasta on sitten vissiin hyvä jatkaa eteenpäin.

Törmäsin eilen Oulunsalon kirjastossa vastajulkistettuun Varjakan saaren pienoismalliin. Teos oli upea, siinä oli kuvattuna 1920-luvun sahasaari täydessä loistossaan. Varjakan saha ja sahan työntekijöiden asunnot olivat täynnä elämää ja työn touhua. Sahan piiput tupruttivat savua, uittoalueelle liukui tukki toisensa jälkeen ja rahtilaivat partioivat saaren rantavesillä kuormaansa odotellen.

Olen usein saarella käydessämme miettinyt minkälaisia suunnitelmia saaren omistajalla, eli Oulunsalon kunnalla on saaren tulevaisuuden varalle. Saari on kohtuullisen iso (noin 2 kilometriä pitkä ja 700 metriä leveä), sijainniltaan hyvässä paikassa ja ympäristöltään upea. Se tarjoaisi mahdollisuuksia vaikka mihin. Tällä hetkellä saari on kuitenkin valtaosin luonnontilassa ja saarella vielä olevat sahan aikaiset rakennukset lahoavat kunnostamattomina. Ainoastaan Varjakan kartano ja Varjakan Vene ry:n ylläpitämä sauna ovat elossa.

Luin joitain päiviä sitten lehdestä, että Oulunsalon kunnalla on kehitteillä suunnitelmia saaren ja siellä olevien rakennusten varalle. Luvassa taisi olla ainakin rakennusten kunnostusta. En tarkalleen muista miten pitkälle hankkeen suunnittelu on edennyt, enkä netistäkään löytänyt lisätietoa asiasta, mutta ainakin Oulunsalon kunta on esitellyt Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskukselle hankeidean Varjakan saaren sahayhdyskunnan rakennusten peruskorjauksesta. Liekö tavoitteena saada kunnostushankkeelle EU-rahaa.

On mielenkiintoista seurata, miten suunnitelmat etenevät ja millä aikataululla niitä ruvetaan toteuttamaan käytännössä. Kaikenkaikkiaan saaren tulevaisuus näyttää nyt hieman valoisammalta kuin ennen. Historiallisesti arvokkaille rakennuksille ja miljöölle on toivottavasti luvassa arvonsa mukaista kohtelua.

Korjaus: Tosiasiassa Varjakan kartanohan ei sijaitse Varjakan saaressa, vaan mantereen puolella. Sekoitin saaressa sijaitsevan kunnostetun konttuurirakennuksen kartanoon.