PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVAT
LINKITNuori opiskelija
Martta on opiskellut kuluvan syksyn Oamk:n kulttuurialan yksikössä kirkkomusiikkia pääaineena urut ja sivuaineina laulu sekä musiikin aikuispedagogiikka. Menestys on ollut hyvä ja suosio opiskelukavereiden keskuudessa suuri. Äitinsäkin on päässyt osalliseksi suosiosta, jopa siivoojat ja ravintolatyöntekijät juttelevat ja tervehtivät ihan eri tavalla kuin vuosi sitten. Urut ovat unettava soitin, ja siinä onkin mukava nukkua urkuluokan nurkassa kunnes äitillä alkaa tulla liikaa virheitä. Silloin on aika herätä ja näyttää mallia, Martta on jo oppinut miten saa aikaan hienoja klustereita ja muita moderniuksia. Laulutunnilla ei tuo nukkuminen aina onnistu yhtä hyvin. Onneksi pianon ääressä on usein Alasaarelan Kaisa-kummi, joka pitää sylissä ja antaa välillä harjoitella pianokosketustakin.
Tänään oli musiikin aikuispedagogiikkaa ja äidin oli määrä pitää pieni pedagoginen esitelmä, jota valmisteltiin viime tipassa kirjastossa ennen tunnin alkua. Jouduttiin etupenkkiin, kun tultiin myöhässä. Martta käsitti heti että nyt on sen esitelmän vuoro ja rupesi erittäin selkeällä äänellä jokeltamaan, nauramaan ja kiljahtelemaan pitäen hyvän katsekontaktin kaikkiin kuulijoihin. Nissilän Katjan samanaikainen esitys ehkä hieman häiriintyi, mutta ei koko ajan, sillä äiti yritti jostain syystä sulloa tuttia hyväntuulisen pikku opiskelijan suuhun vähän väliä. “Miksi ihmeessä, eihän tässä olla nukkumaan menossa?”, ajatteli Martta ja pullautti tutin aina vilkkaasti pois. Se esitelmä sujui hyvin (mitä nyt äitin sohellus tutin kanssa vähän häiritsi), palaute oli iloista ja positiivista. Äidin esitelmä Harald Andersenista sai vähän kriittisempää palautetta. Hieman vajavaiseksi jäänyt valmistelu kuulsi sen verran läpi, että yksi kuulija siitä jopa mainitsi. No, tämä oli äidin viimeinen esitelmä tässä opinahjossa. Kohta sitä ollaan kuin öö aapisen laidassa kun ollaan ulkona Cadenzasta ja kaikesta muusta opiskeluun liittyvästä. Siitä aapisen laidasta on sitten vissiin hyvä jatkaa eteenpäin.
20.10.2007 klo 19:18
Samuli V. kommentoi:
Niin, mikä siinä on, että 26-vuotiaan kirkkomuusikkoäidin on helpompaa tuoda hereillä oleva lapsi luennoille ja muihin oppimistilaisuuksiin kuin 23-vuotiaan kauppatieteen opiskelijaisän aikanaan oli?
Muistan, että yhdessä laskuharjoituksessa poikani oli kantokopassa mukana, ja heräsi puolessa välissä tuntia. (Nais)opettaja oli aivan ihmeissään (innoissaan) kun huomasi nyyttini, jota salailin pulpettien takana luokan perällä. Tuskin minua olisi murhattu, vaikka olisin kiikuttanut samaisen kopan vaikkapa Makrotaloudellisen analyysin luennoille, mutta ei. Vaikka minulla on pokkaa ja varmaan sitä it:tä (ilmatorjuntaa) myös, koin sen kulttuuri-ilmaston siinä suhteessa ahtaaksi.
Vieraita tuli, ja ajatus katkesi. Jatkakaamme joskus siitä, mihin jäimme.
20.10.2007 klo 22:47
Emppu kommentoi:
En tiedä mikä siinä tosiaan on, kun en ole yliopistossa opiskellut. Mutta jotakin tietysti tuli mieleen, kuten se, että olen kasvattanut itselleni aika kovan nahkan kyseisen asian suhteen. Onhan siitä jo yli kuusi vuotta, kun aloin kuljettaa ensimmäistä lastani koulun ja kodin väliä. Työläyttä on ollut ja välillä vaikeuksiakin, mutta nyt osaan pääosin nauttia siitä, että saan vielä käydä koulussa ja olla opiskelija muiden joukossa, oli Martta mukana tai ei. Kohtahan tämäkin laulu loppuu, joten menköön miten lystää, kunhan menee vain. Olen ajatellut ja usein toistanut mielessäni, että niin kauan tämä (vauva mukana opiskeleminen) on aivan sallittua ja oikein, kunnes toisin todistetaan. Siksikin osaan työntää rattaita koulun käytävillä aika suoraan.
Tosin täytyy myöntää, että tänä syksynäkin huumorintaju on ollut koetuksella silloin kun Martta ei urkumusiikkia halua kuunnella vaikka urut olisivat käytössäni ja urkutunti ihan nurkan takana. Ja tuolla Kotkantiellä välillä tympäisee olla joka päivä “se emäntä, joka kuskaa sitä kersaa mukana”. Mutta onneksi tympäisee vain välillä. Vauvan suurenmoisuus tavallisen(?) aikuisen rinnalla on kuitenkin sellainen seikka, joka tekee yleensä kaikesta riemukkaampaa ja ihanampaa, myös opiskelusta ja varsinkin kouluruokailusta.
p.s. Viime viikolla vähän huvitti, kun invavessaan mennessäni kuivittamaan Marttaa, sieltä tullut siivooja pahoitteli anteeksipyytävään sävyyn sitä, ettei siellä ole vauvanhoitopöytää. (muuten, sanokaa hyvät ihmiset miten nuo pilkut menee,,,,)
21.10.2007 klo 15:01
Samuli V. kommentoi:
Pilkkusääntöjen opettelu oli muinaisen äidinkielenopettajani Matti Liljan mukaan “välimerkkien lempimistä”. Mutta antaumuksella hän niitäkin opetti. Raitistui kuulemma sitten eläkepäivillään Pikku-Matti, kuten hän itseään nimitti.
Mitä muihin välimerkkeihin tulee, niin tuo kysymysmerkki tuon tavallisen aikuisen yhteydessä on erinomaisen hyvin valittu. Sen siis voi tulkita moninaisesti, ja sen voi ajatella myös olevan varaventtiili tai takaportti.
Mitä ilmeisimmin tuossa yhteydessä blogisti ei viittaa itseensä, sillä tiedän tai ainakin uskon hänen ajattelevan, ettei kuulu niihin tavallisiin ihmisiin. Jokainen asiaa syvemmälle pohtinut on myls saanut huomata, että semmoisia “tavallisia ihmisiä” on sitä vähemmän, mitä tarmokkaammin heitä alkaa etsiä ja lokeroida”. Johonkin sitä on itseä kuitenkin verrattava, ja jos ei koe olevansa tavallinen, niin on helppo puhua muista ihmisistä tavallisina. Niin minä ainakin teen.
Sitäpaitsi jos blogistin koulussa päivittäin pyörivien ihmisten yhteydessä puhuu tavallisista ihmisistä, voi siinäkin tulla väärinkäsityksiä. Loistavaa välimerkinkäyttöä siis, Eeva Maija. Miksi muuten nimesi kirjoitetaan täällä systemaattisesti ilman välimerkkiä?
21.10.2007 klo 20:43
Emppu kommentoi:
Niinhän se kirkonkirjoissa lukee, ilman väliviivaa. Ekaluokan opettajani kuitenkin piti tärkeänä, että välimerkki kirjoitetaan, kun kumpikin nimi on kutsumanimessä. Kun ajokortti ja passit ym. tulivat ajankohtaisiksi, asia nousi seinäpaperille ja päätin ruveta kirjoittamaan nimeni niinkuin se virallisesti kuuluu olla.
22.10.2007 klo 9:29
matti kommentoi:
Se on jännä millä varauksella suhtautuu luennolla ne, joilla ei ole oikein ollut kosketusta vauvoihin. Vaikka vauva ois vaan hiljaa ja nukkuu, se saattaa häiritä joidenkin keskittymistä. Kuka nyt huutavan vauvan kanssa edes viitsis luennolle mennä. Ja yhdyn tuohon ajatukseen siitä, et kauppatieteen luennoilla voi olla hankalaa vauvan kanssa. Se ei vain oikein sovi siihen kulttuuriin, ei ainakaan markkinoinnin laitoksella. Siellä onkin ollut sellasia pissiksiä mukana, et välillä mietin oliko kyse yläasteen tunnista vai yliopiston luennosta. Sähköosastolla suhtautuminen vauvaan olis neutraalin hämmentynyt, mutta hyväksytään hiljaisuudella kun ei kehdata ääneen ihmetellä. Humanistipuolella vois kuvitella luentojen olevan avoimia niin aikuisille, vauvoille kuin kissoille ja gerbiileillekin. Ei mulla ennakkoluuloja ole lainkaan. Olipas helppo lokeroida ihmisiä, kun puhutaan noin isoista ryhmistä.
Nimi Ilman Väliviivaa on varsin hyvä.
Välimerkki-Samppa, ois kiva nähdä sua tiistai-illan sählyssä varamiehenä. Sulla on loistava kuti. Kysy Panulta paikkoja.
23.10.2007 klo 23:05
Venla kommentoi:
Voi vara auto mihin tämä suomen kieli menee. En ole ihan oikeasti tiennyt, että sisareni on Eeva Maija eikä Eeva-Maija. Hauska kuulla.
Muistoja opiskeluajoilta: itselläni ei koskaan ollut tarvetta ottaa vauvaa mukaan luennoile, siitä kiitos anopilleni, mutta joillain kurssikavereilla joskus oli. Ja kas kummaa: lääkäriopiskelijat suhtautuivat varsin kielteisesti lapsukaisten mukanaoloon. Suoraan sanottuna vauvat häiritsivät huomattavasti vähemmän kuin “takapenkin pojat”, jotka jostain syystä vaivautuivat luennolle ainoastaan jutellakseen ja häiritäkseen.
23.10.2007 klo 23:06
Venla kommentoi:
niin että mitä ilmeisemmin yliopiston tiede-ilmapiiri ei ole niin suvaitsevainen ja laajakatseinen kuin musiikki-ilmapiiri.
24.10.2007 klo 2:25
Viena kommentoi:
Olin itsekin hyvin järkyttynyt, etten ole tätä ennen tiennyt että sisareni on Eeva Maija. Ihminen voi elää aika pahassakin harhaluulossa..mitä jos saatte yhtäkkiä kuulla, että mun nimi onkin Kyllikki Kaarina?
Ite oon ottanu Saara-Kaislan kerran kouluun mukaan. En tosin tunneille, paitsi sekakuoroon. Musta tuntuis, että opettaja ei tykkäis jos veisin 5-vuotiaan matikantunnille, vaikka se olisi kiltistikin. Mutta jos se on ihan sallittua niin voisi kokeilla.