Ylläpidon toistuvista uhkailuista huolimatta uskallan sananvapauteen vedoten kirjoittaa edelleen tästä opiskelija-äidin ja lapsiensa ja lampaittensa (ja tietenki Viirun!) arjesta. Isommat nukkuu. Ja Viiru myös. Mutta ei Martta. Ei ole nukkunut sitten viime uniensa.

Olohuoneen lattialla lojuvat sohvatyynyt, lampaantaljat, filtit, kirjaston Tompat, Mintut, Pepit ja Töpöhännät. Pallovalot loistavat katossa, ja kaikki lojuvat ei ainakaan paikoillaan onnellisen tyytyväisinä. Yhtä tyynenä kuin vaikka muutama tunti sitten karanneet lampaat ikään. (Satakerta täynnä pioneja ja puolikypsiä tomaatteja, suussa mukava märepala.) Lapset ovat tänä iltana onneksi paikoillaan sängyssä, jalat tyynyllä tai jossain siellä. Märkä kirjopyykkilastillinen pesukoneessa. Leevin lappu, puurolautaset ja mukit keittiön pöydällä lähes tyhjinä ja onnellisen rähjäisinä. Lapiosalmelle lähtevä laukku tyhjänä ja läjässä vaatehuoneen hyllyssä, retkivaatteet, vauvan vaipat, peseytymisvälineet, liinavaatteet ja muut mukaan lähtijät autuaan tietämättöminä omilla paikoillaan hyllyissään. Lampaiden juomaämpärissä on paljon muutakin kuin hookaksoota.

Mitä tekee äiti, jonka pitäisi olla seuraavana aamuna kello 8.30 opiskelukaverin kyydissä matkalla Posiolle Martta mukanaan, kun tämä nimenomainen vauva lopulta hiljenee? EI AInakaan järjestä sohvatyynyjä, kirjoja tms. paikalleen. EIKÄ laita pyykkejä kuivumaan. EIKÄ pakkaa. EIKÄ pyyhi, tiskaa ja siivoa.

Mitä se sitten tekee? On väsynyt, pääkipuinen ja niskat jumissa. Ensin se istuu tietskan ääreen ja lukee niitä näitä, mitä milloinkin maailman turhuuksia. Sitten se ei jaksa ryhtyä hommiin. Kello raksuttaa. Sitten se jaksaa raahautua vessaan (vähän pakko.) Sitten kun olo jo vähän reipastuu käsiä pestessä, kuuluu Martan tutti hukassa! -parkaisu. Se ei jaksa. Ei ainakaan heti. Siis mennä yläkertaan hoitaan sitä ka.. ei ku Marttaa. Se tuoijottaa peiliin ja tekee erilaisia ilmeitä. Ensiksi ihan tavallinen. Ei miellytä. (Samuli sanoi muuten eilen että näytän vähän viisaammalta (vanhemmalta) kuin ennen). Martta etsii yhä tuttia, äiti tekee kyllästyneen ilmeen. Ei ole tarpeeksi tympeä. Pistää silmäluomet puolitankoon ja tärisyttää niitä, ikään kuin jossain viirais. Martta ei löydä tuttia. Levittää suun niin leveään virneeseen kuin saa, silmät edelleen viiraten. Työntää leukaa eteenpäin. Ei riitä edelleenkään, Martta huutaa jo. Lopulta näyttää kieltä peilikuvalle ja rahjustaa yläkertaan. Tunteettomana laittaa vain tutin pienelle suuhun ja odottaa, että hiljaisuus alkaa taas, ja onnea oi verratonta, se alkaa. Martta muuttuu yhtäkkiä suloiseksi Luojan luomaksi ihmeeksi. Siinä se nukkuu äidin tyynyllä. Raukka pieni. Kun on saanut noin väsyneen äidin.

Kello raksuttaa taas. Se kirjoittaa jotain juttua, missä ei ole järkeä nimeksikään. Täytyy lopettaa ja reipastua. Loppuun vielä tämän päivän mietteitä: Miksi ihmiset valittavat paikallislehdissä asioista, millä ei ole mitään tekemistä onnen ja elämän mielekkyyden kanssa? Kuten koirankakoista ja sairaanhoitajien ja laitoshuoltajien palkoista? Onko jonkun elämän onni riippuvainen tienvarren koirankakasta? Ympärillämme on yhä enemmän ihmisiä, joita on petetty, jotka on hylätty ja jätetty yksin. Yhä useampi lapsi on median pelottavien ja lapsuutta turmelevien asioiden kanssa tekemisissä. Yhä useampi nuori on masentunut. Yhä enemmän on ihmisiä, jotka voivat pahoin. Miksi puheenaiheemme koskevat yhä useammin vain lastenhuoneen sisustusta ja milloin mitäkin powershotteja ja ipodeja? Miksi valitammemme koirankakasta ja naarmusta auton kyljessä? Suoraan sanottuna, miksi ihmeessä emme mene asiaan?