Pakko myöntää, että kesä on kuollut pois ja syksy on saapunut. Sen huomaa siitä, että aamulla on niin kylmä ettei viitsisi nousta peiton alta. Töihin lähtiessä auto on aamukasteen peitossa ja ensimmäiset kilometrit tärisen kuin horkassa ennenkuin auto on lämmennyt. Kesä vaihtuu syksyksi vähitellen, mutta silti se yllättää aina. Yhtäkkiä sitä vain havahtuu huomaamaan että nyt on syksy.

Heräsin aamulla viideltä järjestelemään kesän valokuvia ja valmistautumaan päivän koitoksiin. Aikanen herätys ei johtunut siitä, etteikö unta olisi riittänyt vaan herätyksen hoiti herätyskello. Tällä hetkellä on vaan niin paljon  hommaa, että tällainen järjestely oli tarpeen (kiitos Eevamaija ehdotuksesta). Ja taas tuli käytännössä osoitettua, että iltauni on paljon tehokkaampaa kuin aamu-uni. Jos olisin nipistänyt nuo kaksi tuntia eilisillasta, niin olisin varmasti väsyneempi. Siispä aikaisin nukkumaan ja aikaisin ylös. Siinä tavoitetta.

Latasin kesän valokuvia flickeriin. Vielä pitää kirjoitella kuvatekstejä ja nimetä kuvia, mutta kuvat itsessään löytyvät jo. Samalla tuli päivitettyä vähän muitakin albumeita. Esimerkiksi lasten albumit saivat tuoretta sisältöä.

Tiistai on toisaalta viikon paras päivä, mutta toisaalta taas kauhein. Parhaaksi päiväksi sen tekee se, että tiistaille ajoittuu niin mieskuoron harjoitukset kuin myös sählypelit. Kauhea se on samasta syystä. Jotenkin kummallisesti tiistaille on kasaantunut lähes kaikki viikon aktiviteetit. Koulussa on pitkä päivä ja iltapäivälle on merkitty opettajien yt-aika, eli luvassa on opettajien kokous, koulutus tai jokin muu yhtä tärkeä tilaisuus. Sitä riittää neljään, joskus jopa puoli viiteen. Koulusta kiireesti kotiin ja Liinaa viemään kuvikseen joka alkaa viideltä. Siinä välissä yleensä mutka kaupassa ja kotona ja sitten suoraan mieskuoroon. Ja pisteenä iin päälle kuorosta suoraan Nallikariin sählyä pelaamaan. Illalla tuntee itsensä nuutuneeksi.

Puhelin on ollut jo pitkästi kolmatta viikkoa Viestimaan huollossa. Eivät osaa kertoa milloin mahdollisesti valmistuu. Jos aiot viedä puhelimen huoltoon, niin vie jonnekkin muualle.

Muistutuksena itselle: Kesän valokuvat pitäisi saada järjestettyä. Samoin kuorolaisten kuvat Iso-Britannian reissulta pitäisi koota ja tehdä kuvalevyksi. Toivottavasti loppuviikosta ehtii.

Koulussa oli ahdistava päivä. Oikeastaan mikään ei poikennut tavallisuudesta, mutta silti jäi paha maku suuhun. Pedagogiset oivallukset jäivät jostain syystä syntymättä ja huonosti suunnitellut tunnit menivät tavallistakin huonommin. Omassa luokassa kahden oppilaan ongelmat työllistävät enemmän kuin kaksikymmentä muuta yhteensä. Heidän tilanteensa on surullinen, varsinkin kun lapset itse ovat suurimmaksi osaksi syyttömiä tilanteeseen jossa he joutuvat elämään. Toisen elämäntilanne on niin vakava, että suoraan sanoen pelottaa miten asiat siinä perheessä etenevät.

Koulussa on ollut usein puhetta lasten tietokoneen käytöstä ja siihen liittyvästä univelasta. Viimeviikolla asiasta taas keskustellessamme koin huikaisevan oivalluksen tunteen kun tajusin, miten aikuiset voidaan jakaa noin karkeasti ottaen kahteen eri leiriin. Tarkastellessani kehittämääni teoriaa huomasin, että se sopii varsin moneen asiaan. Tässä yksi esimerkki:

Ensinnäkin on ihmisiä, jotka ideoivat, kehittävät, myyvät ja mainostavat tietokonepelejä. He tekevät sitä työkseen ja tähtäävät aina vain parempiin myyntituloksiin ja he saavat työstään palkkaa (useimmiten kai hyvää sellaista). Heidän kannaltaan on sitä parempi, mitä useampi lapsi jää heidän toteuttamaansa peliin koukkuun.

Toiseksi on ihmisiä, jotka yrittävät monin tavoin auttaa lapsia, jotka ovat joutuneet tietokonepelien lumoihin. Olkoon sitten kyseessä lapsen vanhempi, opettaja tai sitten jo ihan lastenpsykologi tai terapeutti, tavoite on sama: lapsi pitäisi saada koukusta pois. Nämäkin henkilöt saavat työstään palkkaa (no ei vanhemmat toki, mutta muut). Heidän työnsä on siis vapauttaa mahdollisimman monta tietokonepelin orjaa orjuudesta.

Ristiriita on siis varsin selvä. Oudoksi tilanteen tekee kuitenkin se, että nämä kaksi leiriä eivät oikein voi taistella suoraan toisiaan vastaan, vaan kiistakapulana (sallittakoon ilmaus) toimii lapsi, jota molemmat leirit tavoittelevat.

Toeriani mukaan tämä samainen kahtiajakautuminen sopii myös esimerkiksi makeistehtailijoiden ja hammaslääkärien taisteluun, virvoitusjuomatehtailijoihin ja painonvartijoihin… listaa voisi jatkaa pitkästi. Mielestäni tilanne on suorastaan traagisen koominen. Yhteiskunnallisesti ajateltuna sillä on tosin varsin työllistävä vaikutus. En edes uskalla ajatella mitä tapahtuisi, jos tätä herkkää systeemiä ruvettaisiin purkamaan. Ainakin siinä jäisivät tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ilman työtä.

Oleellista lienee kuitenkin lopuksi kysyä, kummassa leirissä sinä seisot?