Syviä syysmietteitä

Syksy on upea vuodenaika. Paras aika ulkoiluun. Luonto on täynnä ruokaa, jonka voisi kerätä talteen, säilöä talven varalle.

Kevät on tietenkin myös upea, ja kesä, talvikin, silloin kun paistaa aurinko. Mutta syksy jää vähän taustalle, muiden asioiden varjoon, häämöttämään kauniina ja vaatimattomana. Kun on niin paljon kaikkea muuta. Ihmiset touhuavat ja porisevat sisätiloissa, ryhmäytyvät, reipastuvat, suunnittelevat, innostuvat. Auton ikkunasta aamuruuhkassa näkyy vihreää, keltaista, ruskeaa ja hohtavanpunaista, pihlajanmarjat nimittäin, ja vaahterat. Pihlajanmarjasyksy. Palavanpunainen väri huikkaa tien varresta: hei, minä olen täällä, nyt on syksy, taivas on sininen ja minä punaisenoranssi, eikö passaakin hyvin yhteen? Tule sinäkin tänne, sadonkorjuujuhliin! Puolukoita poimimaan!

Mutta en ehdi, en, aika menee kaikkeen. Työhön, joka on mukavaa vaihtelua, sitten vielä toiseen työhön, joka on kutsumus, sitten vielä kotitöihin, nekin ovat kutsumus, vaikka usein ne eivät innosta. Seison ja istun kokouksessa ihmisten keskellä, joille kaikki se on arkipäiväinen pala elämää, tuttua, kotoista ja turvallista. Ihmisten keskellä ujous valtaa minut, en saa sanaa suustani, keskityn ilmeisiini: etten vain hymyile liikaa, etten ole tylsistyneen näköinen enkä väsyneen enkä tylyn, vaan ihan sopivan, huomaamattoman. Arvioin jälkeenpäin vastaustani puoli tuntia, kun joku kysyy, miten on alkanut töissä. Työyhteisö, ajattelen ja katselen ihmisiä pitkän pöydän ääressä, minä siinä reunamalla kurkkaamassa ja käymässä. Liikutun jostain syystä niin että meinaan itkeä, mutta onneksi en sentään. En ole tottunut työyhteisöihin.

Olen tottunut soittamaan hautajaisissa. Tällä viikolla on puolentusinaa hautausta. Urkupenkki ja koraalikirjat ovat tuttuja, mustat vaatteet ja kappelin kiviseinät. Pappi joka puhuu lempeästi ja ilma joka on vähän kylmä. Se on työtä, ja siihen olen tottunut. Kuoroharjoituksiin myös. En ujostele kuoron edessä, vaan olen oma itseni, vikoineni ja vahvuuksineni. On oikein hyvä käydä välillä pitämässä kirkkokuoroa. Opettavaista ja rauhoittavaa. (Kirkkokuorolaiset eivät hukkaile nuottejaan niin kuin nuorisokuorolaiset.) Eilen sain yllätysaploditkin (Kirkkomusiikki -lehdessä oli mukava arvostelu kuorojeni levystä). Ja harjoitusten lopuksi sain vielä hyvää palautetta. Se on aina ilahduttavaa ja antaa voimia jatkaa ja kehittää omaa työtä. Kuoroharjoitusten pito on ihmeellistä. Se avaa minussa voimanlähteet! Vaikka olisin kuinka nuutunut ja väsynyt kuoroharjoitusten alla niin että tuntisin melkein ryömiväni janoon kuolevana matona nuottikaapille ja viimeisillä voimillani vetäväni pianon parempaan asentoon ja asentavani nuottitelineen oikealle korkeudelle, niin aina siinä käy näin: kuoroharjoitukset loppuvat  liian aikaisin ja kotiin lähtee nuori ja iloinen ihminen, joka lauleskelee ja hymyilee itsekseen auton ratissa, mieli täynnä värikkäitä ideoita ja ajatuksia kuin kukkapenkki keskikesällä mummolan kuistin vieressä.

Kun on kalenteri, aikatauluja, kellonaikoja, suunnitelmia, palavereja, valmistautumista, harjoittelua, kilometrejä sinne ja tänne, tunnen olevani enemmän luonnonlapsi. Kun kokouksen jälkeen lähden kappelille, huomaan taas käveleväni nurmikentän yli, piharatamot ja muut ruohokasvit ovat ystäviäni, samaa maata. Käveleminen elävässä ruohikossa tuntuu hyvältä, ison auton käynnistäminen ei. Liikenne on autotiellä kaupungissa liian nopeaa, mielessä on pakokaasun katku ja taas kerran ajattelen että pitäisi elää sopusoinnussa luonnon kanssa, ei sitä kuluttaen ja saastuttaen. Pitäisi elää vähemmän tuhlaten, ulkoisesti vaatimattomammin, sisäisesti rikkaammin. Muutos lähtisi itsestä. Mutta nyt on mentävä hautaukseen kuitenkin, sille ei mitään voi, ihmiset ovat tottuneet että joku soittaa urkuja, arkku on edessä kukkien keskellä ja lauletaan virsiä. Vaikka vainaja olisi eläessään haukkunut kirkon ja kieltänyt Jumalan ja nauranut virsille, niin kuitenkin. Ja kyllä minä tunnen että ne virret ovat tärkeitä. Elävien vuoksi. On hyvä pysähtyä joskus, olla hiljaa ja kuunnella kun ollaan elämän tärkeimpien asioiden äärellä. Ja siksi haluan soittaa ja laulaa kauniisti, niin että sitä on helppo kuulla ja helppo lähestyä.

Ja on se hyvä saada välillä palkkaakin että voi maksaa laskuja.

Ja niin minä ajella päryyttelen isolla autollani kappelille ja kokoukseen, palaveriin ja kuoroharjoitukseen ja illan hämärtyessä kotiin, ja ajattelen että kun olisi joku täydellisen viisas joka neuvoisi, kertoisi ja ohjaisi tekemään oikeita valintoja. Viisautta, sitä sitä ihminen kaipaa. Syvää kaiken ymmärtävää ja ympäröivää viisautta. Kun osaisi jättää pois kaiken turhan ja kuormittavan.

Viisaus on olemassa kyllä, kunhan sen oppisi näkemään ja siihen paremmin luottamaan. Jonkun palasen siitä sain viime viikonloppuna, kun olimme kahdenkymmenenkolmen naisen voimin leirillä rentoutumassa, tutustumassa, nauramassa, itkemässä ja laulamassa. Yhdessä on niin hyvä olla! Se ilo.

Nyt ymmärrän yhden asian: ilo on viisautta. Siinäpä meille tämän päivän läksytehtävä.

Elokuussa

Aamulla,
kun avaan oven terassille
tuoksuu muutos
joka on käynyt yöllä.
Se on tuttu tuoksu,
kuuluu tähän aikaan
kun lapset menevät kouluihinsa
ruohikko on kostea pidempään
hiljaisuus huoneissa pitkästä aikaa,
kaivattu kyläilijä

Kävelen pihan poikki lipokkailla
portista kasvimaalle lehtikaalta hakemaan
mutta huomaankin marjat vadelmapenkissä:
poimin suuhuni, kerään kourani täyteen punaista.
Kaksi keltaista kurpitsankukkaa!
ne on paistettava pannulla voissa,
vesi herahtaa kielelleni kun asettelen kukat vadelmakourallisen päälle.
Parhaat jutut menevät pilalle herkästi.

Lehtikaalit valtaavat toisen käden,
mutta samalla reissulla
haen kanalasta niiden sekaan vielä
yhden valkoisen munan.
Vain yhden, ajattelen,
saisi heittää hautomasta tuo ruskea.

Näen vielä papupenkit,
herneet ja salaatit,
mutta niitä en nyt saa
ellen tule toiselle kierrokselle,
mutta yksi kierros saa riittää per aamu!
Muuten aamu venähtäisi helposti iltapäivän puolelle
voisiko siinä käydä niin?

Paistan munan ja lehtikaalit
ja lopuksi kurpitsankukat
joille ripautan suolaa ja syön seisaaltaan.
Ja mietin että onkohan maailmassa parempaa makua?

Sitten istun pöydän ääressä
syön haarukalla ja veitsellä
hiljaisuuden vallitessa
juhlallisesti kuin ruhtinatar,
ajattelen ja suoristan selkääni.
Jälkiruokana vadelmia ja jogurttia.

Istun vielä.
Kuuntelen hiljaisuutta
Katselen olohuonetta,
joka sekin näyttää huojentuneelta,
kuin lepäisi pienen tovin ennen seuraavaa hyökkäystä.
Sanon sekasorrolle sisälläni:
se on vain höpöhöpöjuttua kaikki,

on elokuinen aamu
ja asiat ovat hyvin.
Ne ovat oikein hyvin juuri nyt!

Tai ihan kohta,
kunhan vielä saan juoda kupin kahvia
tuossa terassin portailla istuen.

Kesä ihmemaassa

Tämä kesä on ollut vaikea. Yllätys yllätys, sanotte varmaan hiljaa mielessänne, tuo se osaa tehdä kaikesta vaikeaa ja valittaa siihen päälle. No, ette te ehkä noin rumasti sano sentään kun kerran tätä luette. Mutta myönnetään, onhan sitä tullut valitettua! Ja on ollut aihettakin, voin sanoa. On ollut tiukkaa monesta asiasta. Voimista, ajasta, rahasta, yöunista, rauhasta, rakkaudesta, avusta, kärsivällisyydestä, yhteisymmärryksestä, onnistumisesta, sovusta, järjestyksestä, siisteydestä. Karun kuuloista, vai mitä? Mutta uskallan tuon kirjoittaa, sillä kenties tätä lukee joku joka tuntee edes vähän samoin. Niin jos ei suorastaan lohduta niin voi ainakin ajatella että enpähän ole ainoa!

Mutta nyt en kuitenkaan aio tätä kirjoitustani tuhrata valitteluun tämän enempää. Tämä juttu on varattu ihan päinvastaisille asioille, nimittäin niille jotka ovat ihania, kauniita ja ihmeellisiä. Ja jotka ovat vieläpä aivan totta!

Sillä tämä kesä on ollut ihmeellinen.

Kevään taittuessa kesäksi nuorin lapseni oppi kävelemään. Siitä alkoi pikkuruisen ihmisenalun jännittävä seikkailu kesän ihmemaassa.  Hänen pienet jalkapohjansa tunnustelevat sopivan viileää nurmikkoa allaan, jalat iloitsevat siitä että osaavat kävellä. Ja ne kävelevät, kävelevät. Ensin kukkapenkille orvokkien luo. Sormet ottavat orvokin ja pieni nyrkki puristaa siniset terälehdet kasaan. Sitten käsi ojentuu kohti äitiä joka istuu terassilla ja jalat tepsuttavat ojentamaan kukan äidille. ”Kukku”.

Tyttö on suloinen, silmissä taivaan sini, kasvoilla auringon ilo ja ihmetys. Hän on täynnä rakkautta ja hellyyttä, iloa ja ihastusta. Hänen valonsäteensä tarttuu väsyneisiin vanhempiin, kinasteleviin isosisaruksiin, kapinoiviin murrosikäisiin. Hän kävelee suuren kiipeilypuun alle, se on valtava ja pelottava, sen runko harmaa, sileä ja rypyläinen,  eikä sitä pitkin voi kävellä ylös oksistoon. Hiekkalaatikko on aarreaitta jossa voi istua vaikka tunnin tutkimassa hiekan liikkeitä ja harjoittelemassa lapion käyttöä.

Kesä kuluu ja maailma avartuu, tyttö pääsee isän syliin ruohonleikkurin kyytiin, riippumattoon siskosten kanssa, pihakeinuun räiskäleitä syömään, trampoliinille pomppimaan. Askeleet varmistuvat, nopeutuvat, pihan perällä kypsyvät marjat pensaissa. Elokuun alussa tytön löytää monta kertaa marjapensaan luota suu ja kädet täynnä marjoja, raakoja ja kypsiä. Marjat ovat ihania! Pienet pohjoisen kirsikat, saskatoonit, vadelmat, karviaiset, herukat, mustikat. Mansikat ovat parhaita, niitä saa mummulassa mahansa täyteen. Tyttö tykkää myös matkustaa. Aina valmiina automatkalle, mihin vain, sama se! ”Prrrm prrm”.

Sitten koulut alkavat ja päivät rauhoittuvat ja tyttö kävelee huoneissa ja ihmettelee missä kaikki ovat. Iltapäivällä hän menee suoraan koulusta palaavan syliin, jokaisen vuorollaan. Ensimmäisenä, itseoikeutetusti ja itsestäänselvästi. Hän on rakastettu, ja sylejä on joka päivä seitsemän erilaista, vähintään!

Istun badenbadenilla (niissä on jo neljännet päälliset menossa) terassilla, katselen pihaamme, lapsia kiipeilypuumme oksistossa, nuorinta maassa plasto-mopon käyttöä harjoittelemassa, kukkapenkkiäni joka on kukoistanut upeasti, vaikkakin siitä pitäisi kitkeä rikkaruohoja taas. Siinä istuessa mieleeni juolahtaa, että vaikka on surua ja huolia, niin ehkä on sallittua olla myös iloinen ja kiitollinen. Siis yhtä aikaa, lomittain, päällekäin. Ehkä se on jopa suotavaa, ellei välttämätöntä? Että jaksaa elää. Vähän niin kuin nuo kauniit kukat tuossa penkissä, että osaa nauttia niiden kauneudesta ja väriloistoista huolimatta rikkaruohoista joita sinne sekaan on tunkeutunut. Kitkee ne pois sitten kun jaksaa!

Nyt on elokuu, paras kuukausi vuodessa. Ei ole enää kesän suurensuuria odotuksia ja niitä seuraavia pettymyksiä, sen sijaan on omaa rauhaa marjametsässä ja arkipäivisin hiljaisuutta huoneissa. Ja olen muuten päättänyt ja hyväksi nähnyt, että kesä kestää elokuun loppuun asti. Että vielä voi tapahtua vaikka mitä ihmeellistä! Eikä tämä siis vielä ollut mikään varsinainen tilinpäätös tästä kesästä, se tulee elokuun viimeisenä päivänä vasta.

Hyviä kesänjatkoja siis sinullekin!

 

 

 

 

Selitys

Että miksikö ei tule juttua?

Siksi ettei ole rauhaa. Aikaa kyllä on, yllin kyllin. Mutta se on täynnä kaikenlaista. Murrosikäisen ärsyttävää viheltelyä puolen yön aikaan. Kolinaa ulko-ovella vielä puoli kaksi kun matti myöhäinen saapuu nuotioreissultaan. Nuorimman unista itkua pinnasängyssä yön pimeinä tietymättöminä tunteina. Aamulla koiran anovaa katsetta oven edessä. Sänkyyn juoksevaa, syliin ryntäävää täynnä virtaa olevaa nipistelijää kukonlaulun aikaan. (Kukon laulua aamusta iltapäivään.) Majanrakentajien riitelyä aamukahvin aikaan. Puolenpäivän maissa maleksijoita, joilla on huulilla yksi lause: ei mitään tekemistä. Nälkäisiä suita, ensin pieniä, sitten isoja, liian kovaa huriseva liesituuletin, poriseva kattila, syliin haluava taapero, auttamishaluinen leikki-ikäinen tuoleineen edessä ja takana, esimurrosikäinen joka työntää nenänsä paistinpannun ylle: miks aina tätä (sama kysymys vaikka olisi eri ruoat joka päivä), isäntä joka on aina siihen aikaan ulkona jossakin pihan perällä tekemässä kolme vuotta odottanutta intensiivistä rästihommaa jota ei voi jättää kesken. Sängyissä makoilevat teinit, keittiönpöydän ympäri ja taas ympäri koikkelehtiva kymmenvuotias, joka kysyy, onko tämä vauva varmasti maailman ihanin, ihanampi kuin aiemmat, ihanampi kuin serkkuvauvat, ihanampi kuin isä.

Minä joka huudan hiljaa mieleni huoneessa jossa on tukalaa ja happi loppumassa, etten halua vastata, en osaa! Enkä muutenkaan, en jaksa, en kestä!

Kyllä se sitten helpottaa kun on ruoka pöydässä ja sakki syö. Kukaan ei huuda, paitsi korkeintaan yksi tai kaksi, kun kolmas tiputtaa makaronit koiralle. Ja neljäs joka puhuu ruoka suussa sadannen kerran, vaikka 101 kertaa on sanottu. Viides katoaa pöydästä jättäen lautasen ja osan annoksesta pöytään, mutta sellaisesta onkin sanottu vasta ehkä 78 kertaa. Että ei voi vaatia, sitä minä vaan.

Iltapäiväkahvin aikaan ryhti on jo hivenen lysyssä,  tylsä dominokeksi kahvin kaverina, kahvittelijoiden kaverina kohta myös kaksi nuorinta, haluavat myös keksiä.

Suunnitelmia? kysyy isäntä ja hörppää kahvia, katsoo vaimoa joka on hiljaa ja tuijottaa jääkaapin ovea joka pitäisi pyyhkiä. Vaimo vetää henkeä sanoakseen jotain, mutta kuivausrummun piippaus ehtii ensin. Vaimo kääntää päätään ensin vasemmalle, sitten oikealle, hitaasti, tuijottaa likatäplää jääkaapin ovessa. Ei. Sano sinä. Isäntä sanoo että suunnitellaanpa sitten, suoristaa ryhtiään ja mutristaa huuliaan, mutta seuraavassa sekunnissa siinä onkin kaksi tyttöä jotka haluavat että isä viikatoi tien majalle, heti. Isä lupaa mutta juo ensin kahvin, se on virkaehtosopimuksen mukainen. Sitten isä lähtee tytärtensä perässä ulos, ovi kolahtaa.

Äiti ottaa nuorimman keksinsyöjän syliinsä, katsoo pelakuita ikkunan edessä, saviruukuissaan. Laihoja ja hailakoita, pienet kukat. Tuo nykyaikainen ikkuna ei päästä tarpeeksi valoa sisään, ajattelee äiti, mutta tietää hyvin että se on vai osasyy.

Lannoitus on nimittäin jäänyt antamatta, ja se on ihan oma vika.

Kaksi runoa

Minä en pysy elämän perässä
en jaksa juosta!
kun se kaahaa kohti kesää
juoksee juhlia kohti
etuilee eräpäivien jonossa.
Ravaa ruokakauppaan säntää siivouspäivään
viuhtoo kodinhoitohuoneessa:
-pyykit kuivumaan mars!
-koneeseen vie!
-vedä, viikkaa, valkkaa!
En jaksa olla kärppänä
kun aika leikkii piilosta,
karkailee,
tekee lapsellisia katoamistemppujaan.
Vauvan päiväuniaika hupenee suunnilleen vartiksi
illan hiljainen hetki häviää kuin tuhka tuuleen
teekään ei enää nykyisin pysy kupissa kauaa!
En tahtoisi loikkia näin
Olen hidas ihminen!
Hölkkään hädissäni hetkien hännillä
kamppeeni eivät pysy kasassa,
tippuilevat sylistäni,
kun kerään yhden, kaksi muuta tipahtaa.
Elämä se vain hyppelee edellä
malttamattomana ja meluisana
huomiseen
ja siitä ylihuomiseen,
ensi viikkoon.

Rauhoitu jo!

Haluaisin kaivautua sekuntiin
yhteen hetkeen,
hiljaiseen.
Menisin sen sisään
työntäisin sen seiniä jaloillani
venyttelisin sen laajemmaksi.
Mukavaksi sopeksi,
sellaiseksi, jossa
voisin olla.
Ilman kiirettä, ilman vauhtia

paikallani vain.

Siinä syvässä laajassa hetkessä
poimisin lemmikin, yhden
tutkisin sitä tarkasti
katselisin sitä vaalean sinistä
hitaasti

ihan rauhassa.

Sitten näkisin
että siinä hetkessä on ikkuna.

Katsoisin hetken ikkunasta
taivaanrantaa

ja hengittäisin.

 

Pitkä juttu lyhyestä lenkistä

Kun on ollut mahatautia ja yksinhuoltajuutta ja taapero joka ei suostu olemaan muualla kuin sylissä ja muuta semmoista lamauttavaa, tiedättehän, niin sitten kun siitä lamaannuksesta vähän pääsee ylös niin saattaa innostua lähtemään lenkille. Siis jos aurinko paistaa ja tuikkii kutsuvasti ikkunasta sisään ja jotkut toisetkin näyttävät siellä kävelevän. Miksi en minäkin? Niin, mikäs minulla on tässä ollessa, lastenhoitokin järjestyy kun saa vain lahjottua (ja uhkailtua ja kiristettyä) isompia katsomaan vähän pienempien perään. Nuorimmaisen otan tietysti mukaan, se ei ole muuta kuin ujuttaa pukuun ja laittaa kärryihin istumaan, helppoa se on hänen kanssaan. Eli lets gou, ylös, ulos ja lenkille! Tiedä vaikka tästä aloittaisi juoksuharrastuksen, josta joskus olen haaveillut. Voisi sitten osallistua joskus maratoonille. Ja kuovin huuto, se on kuulematta vielä tälle keväälle! Se on pakko saada kuulla, muuten ei kesä tule.

Ihan aluksi teen ensimmäisen virheen: möläytän ääneen vauvalleni että mehän lähetäänkin nyt lenkille, aurinko paistaa ja ilmakin on kuin linnun maito. Toiseksi nuorin höristää korviaan ja ryntää paikalle, hänkin tulee! Sanon että saat tulla jos olet valmis ja pukenut samaan aikaan kuin me. Tyttö ryntää vessaan, siitä vaatekaapille. Kohta olemme pihalla, nuorin istuu puvussaan rattaissa (jotka on ostettu huuto.netistä 15 vuotta sitten 30 euron hintaan) ja hihkuu innosta kun saa istua niin että näkee maailman, toinen istuu pyöränsä selässä pinkit lenkkarit ja serkuilta saatu vielotti ”muovitakki” yllään. Haen viimeksi mainitulle  vielä pyöräilykypärän sillä hän on oppinut pyöräilemään pinkillä pyörällään, jossa on apurattaat.

Koiraa emme nyt ota mukaan, vaikka haluaisihan se, ehkä kaikkein eniten. Tai ei mitään ehkä, se hinkuu ja hyppii oven takana mukaan niin että ovenkahva heilahtelee. Kypärää hakiessani huudan sisälle että ”älkää sitten päästäkö koiraa ulos vaikka se haluaa”! Mielellään otan koiran aina mukaan mutta realismi on saanut yliotteen: kun työntää lasta rattaissa ja toista ohjaa pyöräilemään, se on ihan tarpeeksi yhdelle äidille. Eräänkin kerran olemme olleet aika solmussa koiran flexin kanssa. Laitan kypärän tytön päähän ja ei kun menoksi!

Tielle tullessa vastaan tulee 5-vuotias pyöräilijä. Ilman pipoa, ilman hanskoja, näemmä ilman sukkiakin, paljaat nilkat vilkkuvat kolitsihousujen lahkeista lenkkareihin. Ulkohousuja ei tietystikään mailla halmeilla. Näyttää tutulta, onko tuo minun poikani? Nyt äkkiä kuule pipo, hanskat ja sukat hakemaan, sanon ja huudan perään vielä kypärästä, minkä tiedän turhaksi toivoksi. Joo, sanoo poika, ja se yllättää minut, sillä hänellä on melkein kroonistunut enpäs-tauti. On kuulemma menossa naapurin pojan kanssa skeittaamaan. Naapurin poika näyttää tulevankin talostaan ulos asianmukaisesti puettuna sävy sävyyn, skeitti kainalossa, kypärä päässä. Mutta minä jatkan pikku tyttöineni matkaa, isompi on jo ehtinyt melkein isolle tielle pyörinensä. Oppii ne nopeaa! Viimeksi ei päässyt vielä itse ”käyntiin” vaan piti aina antaa alkuvauhdit.

Pyörätiellä pitää pysähdellä vähän väliä, jarruja kokeilla ja katsella taivaalla kulkevia harakoita, ohi ajavia autoja ja muuta ihmeellistä. Hiljaisella kaipauksella hyvästelen maraton-suunnitelmani, tai lykkään niitä päivän eteenpäin. Vielä tänään en pääse harjoittelemaan, ehkäpä huomenna? Hyvä kun saa kolme kävelyaskelta ottaa ilman pysähdystä! Rattaat on vanhat retrot ja kangaspaikka kulahtanut puhki. Renkaat ovat sellaiset valkoiset umpikumiset, mitä silloin 90-luvulla oli vielä. Ne ovat täynnä pieniä mustia koloja, joka kolossa on pieni kivi. Mutta runko on vihreä ja hyvä. Jos nämä päällystäisi? Olen kuitenkin oppinut sen verran etten suunnittele päällystämistä pidempään, ainakaan itse tekeväni. Mutta sen verran visu olen etten aio näitä pois heittää, kun on hyvä ehjä runko! Mutta yksi puute näissä on: näissä ei ole valjaita, ei turvavöitä. Ei ole toisissakaan rattaissamme jotka on 90-luvulta. Ovatko lapset tosiaan olleet parikymmentä vuotta sitten niin rauhallisia ettei ole tarvinnut valjaita? Nyt eivät ainakaan ole, sillä kohta ensimmäisen vuoden täyttävä adhd-vauvelini on noussut seisomaan kärryissä ja heiluu ja huojuu onnellisena sinne tänne, ja kun laitan hänet istumaan, hän nousee nopeampaa kuin käteni taas ylös. Otan hupusta kiinni ja annan huojua. Meneehän se näinkin! Yhtäkkiä jaloissani juoksee valkoinen karvapallo – koira! Kuka turjake sen päästi ulos! Viisivuotiashan sen on täytynyt päästää skeittiä hakiessaan, miten en sitä tajunnut. Otan koiran kainaloon ja mietin mihin kengännauhaan sitoisin sen kiinni että voisi jatkaa lenkkiä. Ylimääräisiä nauhoja ei ilmaannu mistään, ei näy tien penkalla eikä putoa taivaasta, joten palaamme takaisin pikkutielle, juoksen kotiin koira kainalossa, vien sen taas sisään ja huudan taas päälle että ”älkää päästäkö koiraa ulos, vaikka se haluaa!” Juoksen takaisin tyttöjeni luokse (tulee lämmin, ehkä se maraton vielä joskus onnistuu?) ja jatkamme matkaa.

Sitten takaa alkaa kuulua meteliä. Sieltä tulee skeittaajat, polvillaan skeittien päällä ja toisella jalalla potkien, hurjaa vauhtia pitkin pyörätietä! Viisivuotiaani on innoissaan, tuo polvillaanpotkimistekniikka ei vain vielä oikein suju, vaikka kaveri yrittää kädestä pitäen neuvoa ja opastaa. Ja on mun poikani laittanut pipon ja sormikkaatkin! Uskomatonta! Pipo vain on persikan värinen erään menestyvän talotehtaan merkkinen, liian iso ja takaperin päässä, mutta enhän sanonutkaan että mikä pipo, eli turha siitä on motkottaa. Sukkia ei tietenkään ole vieläkään, sehän olisikin vaatinut jo enemmän pohjatöitä kuten kenkien pois oton. Eikä kypärää.

Tällä edellä mainitulla ”joukkueellamme” saavutamme kohta Pato-ojan. Näin keväällä, kun lumet sulavat, virtaus on aika kova ja se on melkein joki. Naapurin kuusivuotias poika hyppää rummun reunalle seisomaan. Siitä on puolentoista metrin pudotus suoraan ojaan, jossa virtaa vilkas kylmä vesi. Hän neuvoo vuotta nuorempaa poikaani, että tämän kannattaa tulla kontalleen kun on vain viisvuotias, hän itse voi kyllä seistä. Kiellän. Yritän siis kieltää, mutta eihän se mitään vaikuta. Naapurin poika on ollut siinä ennenkin, kuulemma. Pidän hupusta kuopusta kärryissä enkä pääse hakemaan kädestä pitäen poikia pois. Juuri silloin näen että tiellä meitä lähestyy kaksi reipasta lenkkeilijää. Tuttu naapuri (tykkää lapsistamme) ja hänen ystävänsähän siinä ovat ulkoilemassa. Tekö ootte lähteny porukalla reippaileen, kysyy hän ja juttelee ihanasti lapsillemme. Minulla menee sanat solmuun ja näen vain viisivuotiaan kontallaan vaarallisen rummun päällä,  sukattomat jalat, persikan värisen mainospipon ja kädessäni hupun, joka on jo puoleksi irronnut puvun neppareista kun vauva heiluu niin innokkaasti kärryissä huomiota saadakseen.

Juu, reippailemaan, kyllähän me! Nyt pojat pois siitä, tiputte justiinsa! Samassa pyöräilijätär lähtee polkemaan kovaa eteenpäin lenkkeilijöiden edellä, minä roikun vauvan hupussa ja mietin miten saisin pojat pois rummun reunalta. Lähden vain jatkamaan matkaa, jospa se auttaisi. Pojat muistavat skeittinsä ja tulevat onneksi tielle ja rupeavat rullailemaan lauman mukana. Joo, tämmöinen varsinainen edustuslenkki. Mitä siitä! Hyvinhän tämä sujuu. Viisivuotiaskin keksi hyvän rullailukonstin: laudan päälle mahalleen ja käsillä vauhtia. Hehee!

Mutta sitten pyöräilijällämme tulee kylmä. Hän ei missään nimessä halunnut pukeutua ulkohousuihin, koska sitten ei olisi mekko näkynyt. Elikkäs legginssit eivät olleet vielä tarpeeksi tehokkaat tuulta vastaan. Alan puhumaan kääntymisestä, ja parin minuutin käännytystyön jälkeen kaikki ovat sitä mieltä että käännytään kotiin.

Kotona katson kelloa. Puoli tuntia siihen meni että pääsimme vähän yli pato-ojan. Aika lyhyt lenkki. Ja kuovin huudosta ei puhettakaan, mutta enpä tiedä olisinko halunnut edes tuommoisella lenkillä sitä kuullakaan.

Mutta nyt kun katson tätä juttua niin ajattelen että aika pitkä juttu aika lyhyestä lenkistä. Onneksi olkoon vain jos pääsit tänne asti!

Arkisia ajatuksia?

Kerran yksi kaveri sanoi olevansa arki-ihminen. Sitä vähän sulattelin ja mielessäni aukesi pian kimpullinen kysymyksiä. Minkälainen ihminen on arki-ihminen? Mikä sen vastakohta on, juhlaihminenkö?

Kanttorina hautajaisissa ja muissa juhlissa täällä maapallon reuna-alueilla ollessani olen nähnyt sellaisia ihmisiä, jotka eivät tykkää juhlista. Tiedättehän ne miehet, jotka eivät pue pukua päälle aina edes pakon edessä, ja heillä on aina kädet karheat kynnet tummat työnteosta ja niska punainen kun ei mahdu olemaan kravatin ja valkoisen paidan mutkassa. He istuvat salin perällä tai laidalla ja hymyilevät ja avaavat suunsa ja ehkä hengittävätkin vasta kun pääsevät karkaamaan hetkeksi ulos tupakille tai muuten vain olemaan kädet taskussa.

Ovatko he niitä? Arki-ihmisiä? Semmoisia jotka osaavat hommansa mutta muu elämä ei sitten kiinnostakaan. Entä naiset jotka inhoavat hameita ja hepeniä?

Entäs ne, jotka järjestävät juhlat vain välttämättömän pakon edessä ja käyttävät mieluusti kertakäyttöastioita suuren roskasaavin kera ja suuria kulhoja jotain valmista ja helppoa syötävää (esim.sipsejä ja karkkia) että voi ottaa rennosti?

Minä tykkään yleensä juhlista. Kauniista musiikista, hyvin laitetusta ruoasta, kattauksesta, ihanasta kesäisestä säästä mikä toki aina juhlissa on, iloisista ihmisistä, joiden kanssa ehkä ehtii jutella, niistä hartaista pyhistä hetkistä, jolloin pysähdytään yhdessä jonkin arvokkaan asian äärelle.

No nyt arvaatte tietysti että minä en uskaltanut täten itseäni arki-ihmiseksi lukea, vaikka vaistosin että arki-ihmisten mielestä arki-ihmiset ovat niitä kunnon ihmisiä ja muut ovat huithapeleita.

Tykkään käyttää trikoomekkoa ja puuvillalegginssejä, ja nautin arkipäivistä kotona, varsinkin silloin jos ikkuna on pesty ja sen läpi voi katsella aurinkoa joka loistaa pihapuun oksiin. Viihdyn kotona ja nautin jopa siivouksesta silloin kun yhdessä siivotaan hyvällä mielellä. Ruokakaupasta on mukava ostaa muikkuja tarjouksesta ja perata niitä samalla kun kuuntelee klassista kahteen. Ja pottumuusiakin on mukava syödä.

Enkä toki aina tykkää juhliin liittyvistä asioista. Esim. kun ostin pojan kaverisynttäreille karkkeja ja suklaadonitseja, ja juhlapäivän aamuna huomasin että donitseista on puolet jäljellä ja olipa joku avannut karkkipussinkin. Olisin tarjonnut kakkua muikkuaterian jälkeen perheenjäsenille mutta päätin että ensin selvitetään varas. Istuimme pöydän ääressä, kakku mansikoineen siinä nokan edessä eikä kukaan tunnustanut. (Eikä monikaan syönyt muikkuja.) No, sitten minä ja isäntä ja pienet joita ei voinut epäillä ja itkevä päivänsankari söimme kakkua ja inhosin sitä ”juhlahetkeä”. Isäntä taisi inhota myös, ainakin muikkuja.

No entäpä sanana arki, tai jopa arkinen? Minulla siitä tulee mieleen jokin harmaa, iloton, tasainen, ei erityisen kaunis, jos ei nyt erityisen rumakaan. Arki-sanalla uhkaillaan nuoria naimisiin menneitä tai koiranpennun ostaneita tai ulkomaille muuttaneita. ”Tulee se arki vastaan…” Jos se arki on tosiaan semmoisesta kulahtanutta harmaata mössöä niin siitä en välitä ollenkaan! Vaikka onhan sitäkin eletty meidänkin perhe-elämässä. Mutta en sano että nauttisin siitä. Taistelen sitä vastaan!

Käyttäisin mieluummin sanaa elämä. En tykkää tästä päivästä siksi että se on arkea vaan siksi että se on elämää. Ja elämästä tykkään siksi kun siinä on niin paljon pieniä asioita, joista voi löytää jotain kaunista, kirkasta, ilahduttavaa ja pyhää. Ihmissuhteissa, päivissä, illoissa, aamuissa. Niin maanantaissa kuin lauantaissakin. Sunnuntai on sitten asia erikseen, sen haluan tuntea pyhäpäiväksi aina. Se saa näkyä ja maistua ja tuntua ihan joltain muulta kuin arjelta.

Lopuksi jään miettimään tämän blogin alaotsikkoa  –  pitäisiköhän se tosiaan vaihtaa joksikin muuksi?

 

 

Harrastepohdintaa

Nykyään lapsiperheys on aika spesiaali harrastus. Sitä voi oikeastaan harrastaa aika monella tavalla. Aktiivisimmat harrastavat oikein kunnolla kaikkia lajeja: sormiruokailua, vaipattomuutta, luomukestovaippailua, kantoliinailua, vaatteiden ompelua, kirppistelyä, lastenrattaita ja toppapukuja (niin kuin jotkut miehet harrastavat autoja), luomuruokailua, sosetehdasta, perhepetiä. Tähän lisäksi on kaikki eri kasvatus- ja vanhemmuusharrasteet: mitä niitä nyt on, vapaa kasvatus, curling-vanhemmuus, välinpitämätön ja välinpitävä, osallistuva ja vetäytyvä ja niin edelleen. Kansankielessä hyvä ja huono.

Meillä on panostettu tuohon perhepetiin. Viimekin yönä meillä oli 160cm leveässä sängyssä kuusi henkilöä. Joka yö ei ole ihan kuutta, sillä kolmanneksi nuorin lapsemme tulee sänkyymme noin arviolta kerran viikossa. Toiseksi nuorin tulee melkein joka yö, ehkä kerran viikossa unohtaa ja tulee vasta aamulla aikaisin, pirteänä kuin peipponen, ääntely on vain erilaista, tämä sanoo niin että ”nip nip nip, täältä se teidän pieni kultamussukka tulee, nip nip, mennään aamiaiselle, nip nip nip”. (Nip-ääntely on tehoste nipistelylle.) No, tuo on vähän harvinaisempaa, tavallisesti hän siis tulee jo alkuyöstä ja kiilautuu johonkin väliin. Nuorin lapsemme on perhepedin vakituinen asukas. Sitten on koira, joka on saanut hyvin johdonmukaisen koulutuksen: omassa pikku koiranpedissä ollaan siihen asti kunnes isäntä on nukahtanut. Sitten voi ihan vapaasti livahtaa sängyn jalkopäähän, kunhan sen tekee hiljaa ja isäntää herättämättä.

Ai niin, ja sitten on tietysti äiti ja isä,  meinasin melkein unohtaa. He nukkuvat siellä missä sattuu tilaa olemaan, ojentavat raajansa sinne missä on tyhjää väliä tarpeeksi. Jos ei ole, niin sitten rullaavat itsensä miten saavat ja koittavat saada unenpäästä kiinni miten saavat. Joskus eivät saa. Joskus isä saa tarmonpuuskan ja kantaa jonkun lapsen yläkertaan omaan sänkyynsä. Siitä voi seurata huutoa ja välitön paluu isän perässä takaisin sänkyymme kovaäänisesti niin että herkkäuninen kuopus herää ja nousee istumaan ja parhaassa tapauksessa seisomaan ja räpsyttämään äidin lukulamppua.

Aina kun harrastaa jotain, niin on aika ajoin hyvä pysähtyä pohtimaan, mitä harrastus antaa ja mitä ottaa, ja kannattaako asiaa harrastaa enempää. Me olemme pohtineet lopettamista jo monta vuotta, mutta tilanne elää, ja silloinhan on usein viisainta odottaa ja antaa tilanteen rauhoittua ennen päätöksentekoa. Yhdessä perheessä huomasin kerran, että siellä oli 210 senttimetriä leveä sänky niin, että kaikki halukkaat asukkaat mahtuvat sovussa paremmin nukkumaan. Aika fiksua. Mekin ajateltiin laittaa leveämpi sänky, seinästä seinään niin ettei kukaan voi tippua. Olisihan se ruhtinaallista, jokaisella olisi runsaasti tilaa ympärillään kääntyä kyljelleen ja selälleen oman mieltymyksensä mukaan, ai herkku. Vai olisiko? Onko alan aktiiveilla kokemusta?

Vielä ei ole saatu leveämpää sänkyä. Ja kyllähän tuo sänky sitten eläkeiässä taas meille piisaa, ei kannata tehdä hätiköityjä hankintoja. Minä en tee koskaan hätiköityjä hankintoja. Harkitsen aina vähintään niin kauan, että olen saanut tarpeeksi kokemusta siitä, olisiko hyödykettä tarvittu vai ei. Jälkeenpäin tietää paljon paremmin. Se on hyvä sitten vanhainkodissa vedellä johtopäätöksiä siitä että riittikö se 160 senttiä vai ei.

Harrastetaan meillä sormiruokailuakin. Paha vain kun perheen juniori tiputtaa ensimmäisenä lautasen, mihin makaronit tai banaaniviipaleet on laitettu, ja aloittaa syömäpuuhat vasta sitten. Serkuilla näimme semmoisen näppärän pöytään kiinnittyvän lautasen. Silikonisen. En tykkää silikonisista tavaroista, mutta tämä tuote näytti kyllä tarpeelliselta, vaikka ovathan nuo lapset kasvaneet ja syöneet ennen tätä keksintöäkin jotenkuten. Päätimme ostaa sen. Mies tykkää nopeista toimista ja kurvasi heti serkuiltatulomatkalla paikalliseen verkkokauppa.comiin hakemaan lautasta. Mutta ei, lautanen pitikin ensin tilata, se ei ollut varastotuote. Siihen loppui isännän into. Emännän into loppui siihen kun ei jaksanut rekisteröityä kyseisen puljun verkkosivuille asiakkaaksi. Ja lisäksi päättelimme että ensi kesänä tai vuoden sisällä viimeistään Ikea tekee vastaavan tuotteen neljäsosahinnalla.  Ostetaan se sitten, jos siis Ikeaan satutaan osumaan. Jos siis kuopus on enää sormiruokailuiässä, heh.

Siinäpä meidän perheharrastukset pääpiirteissään, paitsi eilen kävimme uimassa. Isä on käynyt lasten kanssa uimahallissa niin kauan kuin muistan, ja olen siitä iloinen. Tällä kertaa minäkin lähdin mukaan totuttamaan kuopusta uimahalliin. Ennusteet olivat huonot, kuopus nimittäin itkee hädissään jo kotisuihkussakin. Mutta elämä on täynnä yllätyksiä, sillä puolen tunnin altaassaistumisen jälkeen tyttö uskalsi hellittää otettaan äidin kaulasta ja kohta tuli yksi hymykin! Että kyllä hänestäkin uimari tulee. Isosisko antoi kunnon tulikasteenkin, kaatoi kaksi ämpärillistä vettä tuoreen uimarikokelaan päälle. Äiti yritti suojella pienokaista parhaansa mukaan mutta ensisijaisesti tietysti katseli ympärilleen ja huokasi salaa: onneksi kukaan ei nähnyt!

Silloin tuli kolmas sangollinen.

Hyvä päivä, ja vielä naisten!

Somesta sain aamulla tietää että on naistenpäivä. Muuten ei olisi ollut asiasta harmainta hajuakaan. Mutta sainpahan pinkkejä keväisiä tulppaaneja sen ansiosta, kun miehellekin lipsautin.

Näin päivän päätteeksi ajateltuna naistenpäiväni oli kuin satukirjoissa konsanaan vaikka aurinko ei paistanutkaan, siis jos niissä olisi joitain naistenpäiviä. Ensinnäkin oli talvilomapäivä, ja se mahdollisti sen että mies otti varhaisheränneet lapset ja sain nukkua melkein kymmeneen, mikä tuntuu hyvinkin tähtitieteelliseltä kellonajalta näissä piireissä. Kun nousin, oli puuro, (vieläpä riisi-) keitetty ja sitä riitti ja se oli hyvää. Sitten elelimme kuin boheemit muusikot ja vapaat taiteilijat: lapset leikkivät leikkejään luoden talon järjestystä koko ajan uuteen uskoon ja mies laittoi kitaraansa uudet kielet ja soitettiin yhdessä Dvorakin Humoreskia mikä on hieno kappale ja sopii hyvin alttoviululle ja kitaralle.

Päivän suurimpiin tapahtumiin kuului kuitenkin se, kun tämä jo useamman kerran edellä mainittu mies julkaisi youtubessa videon, joka esittelee rakkaiden kuorojeni Aavan ja Illusian tulevaa ensilevyä nimeltään ”Suomehen kevättä soittaa”. Olemme ahertaneet kuorojen kanssa mutta ahertanut on etenkin mieheni: äänittänyt, editoinut, masteroinut, tehnyt kaikkia äänityksenjälkeisiä tärkeitä asioita kun minä olen pureskellut kynsiäni ja yrittänyt hoitaa taloutta. Olo on kiitollinen ja tyytyväinen: tämmöinen meidännäköinen (kuorojen ja minun näköinen siis)  levy on tulossa, ei enempää eikä vähempää. Kyllä sitä kelpaa kuunnella kun se sieltä painosta tulee. Ja elämä tuntuu muutenkin juuri nyt siltä, että kyllä tätä ihmisen kelpaa elellä.

Kelpaahan sitä useimmiten toki muulloinkin, mutta rehellisyyden nimissä: onhan tämä elämä myös muuta ja ihan kyllikseen sitäkin, joten nyt nautiskelen tästä ilosta ja tyytyväisestä olosta.

Sekin on nimittäin taito. Iloita kun sen aika on. Ja kiittää.