Tänään lapset ja mies pääsevät hiihtolomalle. Kotiin. Vähän on hiljainen mieliala itsellä, kun ajattelee perheitä, jotka touhuavat ja pakkaavat ja puuhaavat ja hurauttavat toppatakkeineen ja aurinkolaseineen jonnekin päin Suomen luontoa. Me olemme kotona. Syitä on monia, enkä suinkaan väitä, etteivätkö ne olisi itseaiheutettuja. Minäpä minä, aivan juu, olen syypää siihen, että kauemmas ei lähdetä. Hiljaiseksihan se panee itsensä, mutta parempi olla hiljaa, nimittäin kaikkea ei voi saada. Jos on koiranpentu ja lampaita, joilla mahat pullottavat jo aika pahaenteisesti, niin kuka siinä enää kehtaa haikailla reissujen perään. En minä vain kehtaa. Olen sen sijaan koko lailla tyytyväinen kun minulla on vähään tyytyvä mies. (Enkä nyt tarkoita teknisiä härpäkkeitä vaan hiihtolomareissuja.) Onneksi tytöt ja mies lähtevät sentään pariksi päiväksi loman aikana leirille, se pelastaa paljon.

Ja sitä paitsi, mitä hiihtoloma-aktiviteettia me ei voitais täällä lähistöllä harrastaa? Mäenlaskua, arvaa joku. Väärin arvasi, nimittäin meillä on pihalla kaksi ja puoli metriä korkea mäki, jonka pappa on Leeville rakentanut. Sitten on Kempeleen mäki ainakin. Työkin luistelukentät ja hiihtoladut ovat kävelymatkan päässä, samoin sielläkin on yksi mäki. Ja lumessa saa peuhata ihan omalla pihalla mielin määrin. Retkelle voidaan myös mennä, on pulkkaa ja rinkkaa ja filttiä ja vällyä ja termospullo tietenkin. Liina pääsee ratsastamaan huomenna, onhan se sekin aktiviteettia. Uimaan voi hyvin mennä, jos ei nyt ihan Katinkullan kylpylään niin Zimmariin tai Raksilaan tai mihin muualle vain. Ainoa asia, mitä emme nyt voi kovin helposti harrastaa, on laskettelu. Mutta me olemme viisaita ja varovaisia, emmekä lausu sitä sanaa ääneen ollenkaan. Joku minua vanhempi äiti varoitti jo hyvissä ajoin ennen tätä lomaa, että kannattaa käyttää nyt lasten nuoruutta ja kokemattomuutta hyväksi ja viettää mielin määrin kotilomia kun he eivät vielä osaa laskettelurinnelomia kaivatakaan. Minä otin neuvoista vaarin.

Mukava kuitenkin, että on loma! Saadaan puuhata yhdessä vaikka mitä, tarkoitus on tosiaan harrastaa edellä mainitsemiani aktiviteetteja reilusti. Me aiotaan myös olla hyvällä tuulella eikä tiuskita yhtään väsyneenä lapsille! Tarkoitus on myös rakentaa Nallelle portaiden alle oma paikka, sekä lapsille kodinhoitohuoneeseen naulakko toppavaatteille. Ja muuten, ei tarvitse yhtään hoputtaa kouluun Liinaa ja Sohvia! Ai herkku.

Vielä kun tuo Samuli saisi päätökseen tuon flunssansa ja poskiontelo- ja hammaskipunsa, ja Sallilla menisi ohi tuo räkätauti, joka eilen palasi oltuaan viikon poissa. Ja vielä kun tuo aurinko tulisi esiin, niin muuta ei enää tarvita! (Paitsi tietysti rauhallinen hetki ja kuppi kuumaa noin kerran päivässä.) Oikein hyvää ja aurinkoista lomaa kaikille, joilla se vielä on!

Ps. Tämän kirjoittaminen oli hieman pätkivää, johtuen seuralaisistani Leevistä, joka rakentaa pöydästä ja leikkiuunista “hyppyponkkua” josta voi hypätä vierassänkyyn, Martasta, joka “värkkää” jotain luvatonta tyttöjen huoneessa tai milloin missäkin ja Sallista, joka haluaa olla sylissä mutta ei yhtään paikallaan. Samalla täytyy toki myös kuunnella lasten repliikkejä, kuten: “Äiti kato, ku mää parkouraan niin Sallikin hihittää kuin heinäseiväs!”

Tässä talossa on riittänyt menoa ja meininkiä. Kaikki ovat vuorollaan olleet ihan kelpo taudissa, joka on kestänyt useampia päiviä, mutta se ei ole asiaa auttanut.

Hulluja kun olemme, (ja täten siis keskivertoa onnellisempia), olemme ottaneet meille tyypin, joka pissailee matoille. Niille harvoille, joita emme jaksaneet rullata syrjään pissojen tieltä. Eihän meillä enää ollutkaan kuin kaksi yökastelijaa entuudestaan ja vain yksi kokoaikakastelija. Joten pitihän sitä hankkia toki lisää kastelijareserviä, totta mooses. Tyyppi on myös perheemme tutinhimoitsija numero kolme, Martan ja Sallin jälkeen. Virallinen tutinsyömäri on tietysti Salli, mutta Martta päätti ruveta pikkusiskonsa syntymän myötä ikään kuin senioritutinsyöjäksi. Yöllä aulasta kuuluu pienet askeleet, sip sip töp töp, ja ne lähestyvät huonettamme ja sänkyämme. Kohta pieni kaksijapuolivuotiaan käsi haravoi kaikkialta sängystämme taitavasti, tottuneesti ja tuloksellisesti sitä yhtä ainokaista tuttia, joka pian heiluu kaksijapuolivuotiaan suussa tasaiseen tahtiin. Tai nyt siis on kolmaskin käyttäjä, kuten jo ehdin mainita. Heti, kun tutti erehdyksessä lipeää käyttäjä N:o ykkösen kädestä maahan, on se jo pienen mustan kuonon päässä punaisena ja kirkkaana, ja tämä Petteri punakuono viilettää seuraavassa hetkessä tuvan poikki omalle matolleen nauttimaan löydöksensä ihanuutta.

Minäkin nautin monenlaista ihanuutta kaiken aikaa, mutta äitiyteni onnistuneisuutta ja hyvyyttä pääsen varsin harvoin ihastelemaan. Minä olen vain surkea ja piste. Tänään nimittäin kävi niin kamala tempaus, että käänsin selkäni kahdeksi sekunniksi hoitopöydällä olevalle Sallille, ja hän tippui. Itkulla siitä yhdessä selvittiin, Salli itki, minä itkin ja Martta itki. Vain Nalle ei itkenyt, tai ainakaan en nähnyt sitä missään. Kunnes löysin jonkun minuutin päästä sen kaapin taakse menneenä nauttimassa kirkkaanpunaista tuttia, joka oli tippunut onnettomuuden yhteydessä hoitopöydän eteen. Hyvästi tutti. Ja tervetuloa syyllisyys, olen kurja äiti numero yksi.

Nalle on tehnyt tuttavuutta kaikkien perheenjäsenten kanssa kiitettävästi kolmen päivän ajan. Liinaan, Sohviin ja Leeviin oli helppo tutustua, lapsia ja sillä hyvä, kyllähän niiden kanssa pärjää. Minuun Nalle näyttäisi olevan eniten ihastunut, toistaiseksi, ja seuraa minua alakerrassa joka paikkaan kuin hai laivaa. Olen siitä imarreltu, eihän minulla ole vasta kuin viisi pientä ihmistä, jotka seuraavat minua joka paikkaan kuin hait laivaa. Kyllä kuudes aina siihen vielä tarvitaan. (Minä sen kun purjehdin, pidän vain sopivan välimatkan.) Liina loukkaantui tästä edellämainitsemastani seikasta. Hän oli jo etukäteen suunnitellut että Nalle tykkää hänestä eniten ja mielikuvaharjoitellut koiran kotiutumista sen mukaisesti. Liina ei myöskään heti ymmärtänyt, että Nalle on pieni eikä heti jaksa valvoa koko ensimmäistä päivää putkeen. Onneksi ensimmäisiä päiviä on vain yksi. Sohvi suhtautui nalleen hyvin keskiverrosti, ei liian innostuneesti eikä vaativasti, vaan hillitysti ja iloisesti. Leeville olin aiemmin puhunut naksutinkoulutuksesta ja hän kulki Nallen perässä kaksi ensimmäistä päivää naksutellen pilttipurkin kantta. “Kato nyt se kävelee tuonne ko mää naksutan, nyt se rupee nukkuun ko mää naksutan, hei se meni tästä mun ohi ko mää naksutin!”

Martta pelkäsi Nallea ensimmäisen päivän, ja ikään kuin leikki “lattiaan ei saa koskea” -leikkiä iltaan asti. Seuraavana aamuna ei Nalle enää hänenkään mielestä tuntunut niin pelottavalta, ja hän alkoi purkaa pelkoaan härnäämällä koiraa. Ensin uskalsi mennä lähelle, sitten uskalsi koskea häntään, sitten jo silitettiin. Seuraavana olikin testaaminen, että miten se toimii jos korvasta vetäisee vähäsen. Ja eihän se oikein toiminut, piti vetäistä toisestakin. No äiti ja isä estivät nämä älykkään ja näppärän tyttärensä pavlovmaiset taipumukset pidemmittä puheitta.

Sallista Nalle muuten tykkää kuin vanhasta kouluaikojen kamusta. Heti kun Salli tulee näköpiiriin, Nalle ryntää kimppuun koko takapää heiluen hännän mukana, innostusta ja iloa pursuten. Muutaman kerran erehdyimme jättämään Sallin lattialle, ja silloin Nalle varmaan ajatteli, että joku hänen koirasiskoistaan on tänään pukenut vähän kummalliset kuteet mutta “kyllä mä sen kans silti leikin ja telmin niin kuin ennenkin”. Salli ei moista käpälä- ja kieli- ja hammaslöylyä ole vielä oppinut ymmärtämään, vaan on aina ruvennut huutamaan äitiä ja isää apuun. Mutta pelkäämään hän ei silti ole oppinut. Tänään koira nukkui sikeästi jaloissani kun soitin pianoa, ja Salli ryömiskeli (hän osaa, huomio,) siinä lähettyvillä ja lopulta tuli siihen Nallen viereen ja rupesi testailemaan, herääkö tuo jos vähän vetää tästä tai tästä. Ei herännyt, ainakaan heti. Lopulta se Nalle sitten haukotellen siitä kuitenkin heräsi, ilostui kun näki sydänystävänsä siinä ihan hollilla, mutta yllätys yllätys, käyttäytyikin nyt ihan siivosti. Nuoli vain vähän poskesta ja asettautui makaamaan toisen samankokoisen kylkeen, laittoi kuononsa toisen kainaloon. Salli vain katsoi ja ajatteli että “mitä nää nyt siinä oikein yrität”.

Että tämmöistä. Pakkastakin on pidellyt ja polttopuut alkavat vähetä pikkuhiljaa. No kohtahan se on uusien savottojen aika. Karitsoinnitkin lähestyvät. Toivottavasti siis, kyllä tyttien masut jo ovat pyöristyneet. Esko-pässi pitäisi pistää poikki ja pinoon ja pakastimeen vain tässä ensi tilassa kanssa, mutta pakkaset ja muut seikat (kuten se, että Esko on niin kesy ja kiltti) ovat venyttäneet toimenpiteen täytäntöönpanoa. Mutta elämä on, ja kuolema tulee, ei sille mitään voi. Hyvää paastonaikaa.