Vuosi vaihtui mutta elämä jatkuu. Tyttö huutaa vessasta että saa tulla pyyttimään ja isompi purnikoi sitä vastaan että joutuu laittamaan pyykit kuivumaan. Pojat elämöivät milloin ulkona milloin sisällä, välillä sovussa ja välillä ei. Äänet kuuluvat tänäkin vuonna. Hihitykset, naurut, huudot, itkut ja höpötykset. Karjumiset.

Joululomaa vietetään edelleen puhtaasti lomapohjalla. Ei töitä, ei remonttia. Kotielämää, ruoanlaittoa ja pyykinpesua ja vaipanvaihtoa. Uuden vuoden kynnyksellä mietimme miten saisimme nuo lapset ruotuun. Ja arki sujuisi uuden vuoden malliin mukavasti ja ilman liikoja konflikteja.

Kun ei ole väsynyt, on helppo ottaa rennosti. Ei tee kipeääkään nähdä papereita huoneen lattialla levällään, kyniä sikin sokin ja poikien hyrskynmyrskyn -tyyppistä riehumista elämän seassa. Ympäri alakertaa ja taas ympäri siitä vain ja taas, se kuuluu elämään, meno ja meteli ja pienoinen epäsiivo. Kun on levännyt, ei paljon haittaa vaikka puoliso nukkuisi nokosia kolmatta kertaa samalle päivälle vaikka komposti on viemättä. Kun on virkeä niin ei ota hermoon niin herkästi.

Eräillä on myös semmoinen vika, että kun on lomaillut aikansa, yliväsymys hellittää mutta se ei tarkoita että rästihommat saisi uusilla voimilla saatettua päätökseen. Ei, päinvastoin, rästihommat jäävät viimetippaan tai ylikin, mutta jotain muuta alkaa tapahtua. Päästä alkaa pursuamaan ideoita. Liikeideoita, harrasteideoita, esteettisiä ja eettisiä ideoita. Käväisee mielessä että jos olisi työtön niin ei kauaa kyllä olisi kun on niin monta kerrassaan hyvää ideaa mielessä. Neuleideoita tulee kolmetoista kertaa nopeammassa tahdissa kuin neulomisnopeudella silmukoita. Sanottaisiko että pää huitelee edellä mutta kroppa tulee haluttomasti nytkähdellen perässä, jalat laahaavat maata.

Sanokaapa, missä vika? Millä epäsuhdan saisi korjattua ja oiottua uomaansa. Olen yrittänyt noudattaa periaatetta että uutta ei aloiteta ennen kuin edellinen on valmis. Mutta ideaputkahtelulle ei voi mitään, sitä tapahtuu vaikka kaikki olisi niin perusteellisen kesken. Ehkä epäsuhtaa tasoittuu vasta jälkikäteen. Vuoden viimeisenä päivänä, kun katsoo taaksepäin, näkee että tilit ovat kutakuinkin tasan. Kun on väsynyt, kaikki ottaa hermoon ja ideat ovat tiessään. Kun lomasta kuluu aikaa, viimetippa ja työt ovat kimpussa alati.

Kun meilläkin oli pieni parin tunnin sähkökatkos, mieleeni juolahti idea että olisi somaa jos jossain olisi pieni piilopirtti. Ei sähköä, ei vettä, ei liikenteen mökää. Kaivo ja ulkohuussi, uuni tai takka. Polttopuita ja  kynttilöitä, hiljaisuus ja harmaat villasukat. Siihen se jää. En minä raaskisi sinne lähteä, jättää vauvaani enkä kaksi- enkä nelivuotiastani, en isompiakaan. Isäntääkin tulisi ikävä, pelottaisi ilman. Siihen asti en menekään, että tämä porukka tarpoisi yhdessä piilopirtille. Rakastan perhettäni mutta en pottien pullojen täkkien  pukujen kintaiden sukkien peittojen taskulamppujen tuttien kirjojen kynien pulkkien suksien liukureiden tablettien voiteiden kännyköiden kameroiden muovilusikoiden ja -pussien kantamista kinoksen halki autenttiseen piilopirttiini.

Sähkökatkon aikana ajattelin myös että on se ollut entisaikoina, ennen sähkövaloa pimeää. Jos nytkin, niin ainakin silloin. Joten ei pitäisi valittaa, varsinkin kun valoa kohti ollaan taas menossa. Hyvää kevättalvea!

Ajatus pätkii. Ja ei täällä ole mitään niin erikoista ihanaa, että kukaan haluaisi siitä lukea. Lukekaa vain vanhasta tottumuksesta, mutta omalla vastuullanne. Niin, ai niin, tuo ajatus, kun se pätkii! Lauseen lopussa en enää muista mitä ajattelin sen alussa.

Kävin pitkästä aikaa Nallen kanssa lenkillä. Siksi pitkästä aikaa, kun olen ollut flunssapotilas muun muassa. Kaiken perheen onneksi olen nyt terve, Nallenkin, joka täytti eilen kaksi vuotta ja on siis lenkkinsä ansainnut. Kyllä nuo tytöt sitä käyttävät pikkulenkeillä pakon edessä, ja isäntäkin tosi kovan pakon edessä. Mutta siis kunnon lenkin emännän kanssa, synttärilahjaksi. Kaunis maisema, lunta, puut valkoisena yltä päältä ja ei liian kylmä. Ja hiljaisuus ja rauha. Siinä oli muutama ajatus, joita ajattelin muotoilla tänne mutta nyt ne ovat jo karussa. (Karkaavat kuin entiset lampaat, mokomat.) Jos otettaisiin kuitenkin vielä tuosta lenkistä kiinni ja yritettäisiin joku jutunpätkä juonia. Siinä siis kävellä köpyttelin ja yritin olla reipas ja yritin kävellä tehokkaasti. Sehän ei Nallelle sopinut, jolla on kahden vuoden kriisi menossa vissiin, ja joka halusi haistella joka lumikökkäreen tien molemmin puolin. Tämä taas ei minulle sopinut, koska lenkkiaikaakin oli luvattu rajoitetusti. Kiskoin. Voivoi koirarukkaa, ajattelette, mutta minä puolustaudun sillä, että kiskoo se koirakin välillä minua. Silloin kukaan ei ajattele mitään muuta kuin että mitäs on tuommoisen lehmänkokoisen koiran hankkinut kun ei osaa pitää sitä aisoissa. Voi minua, sanon minä silloin. Mutta eihän Nalle vedä, se vain joskus kiskaisee kun innostuu.

Jatketaan siis siitä, että kiskoin ja kun en jaksanut takaperin kävellä ja kiskoa, niin laitoin talutinkäden olalle ja kiskoin samassa asennossa kuin ne poikarukat siinä “Volgan lautturit” -taulussa. Rupesin jo ajattelemaan että tämä emäntä se kärsii lenkilläkin raskaita taakkoja, kun saa raahata vasikkaa perässään. Mutta kauaa en ehtinyt kehitellä itsesääliäni kun Nalle oivalsi että nyt taitaa ollakin tämmöinen lenkki, sama köpytellä vieressä.

Katselin kaunista valkoista pimeää maisemaa, lumisia oksia ja jouluvalojakin. Siinä kohdassa tuli mieleeni, että meillä isäntä laittaa aina jouluvalot. Minun piikkiinihän ne menee, kyntteliköt ja vähän kellertävät tähdet, kun seutukunnan lenkkeilijät katselevat ikkunoitamme. Kauniita ja loistavia, ei siinä mitään mutta kun en tykkää sähköstä niin paljon että koristelisin seinäni sillä varta vasten. Mutta tämä on kahdeksan ihmisen koti, ja voin veikata että seitsemän kahdeksasta tykkää tosi paljon valoista. Ja se sopii. Ne valaisevat kun yöllä käy asioilla alakerrassa. Ja vaikka en tykkää sähköstä niin kuuseen minäkin laittaisin sähkövalot, jos ei isäntä ja lapset ehtisi ennen. Mutta on mukava katsella toisten asumuksia ja pihoja, kun niissä tuikkaa jouluvaloja. Jossakin pororeki pukkeineen. Ja semmoisia valoruiskeita syreenissä. Ja ryöppyjä terassin katosta roikkumassa. Ja kaksi kynttelikköä yläkerran ikkunoissa. Lapsena kun istuin punaisen mersun takapenkillä joulusaikaan ajelulla, tykkäsin erityisesti kerrostalojen ikkunoissa tuikkivista kyntteliköistä. Harmitti kun mistään ei löytynyt taloa, jossa olisi ollut joka ikkunassa samanlainen. Jotkut talot olivat korukkaampia kuin toiset, ja valoviritysten perusteella saattoi tietää jo asukkaasta yhtä ja toista. Jos oli runsaat ja rehottavat valot, niin sen ikkunan takana touhusi hästääjä, jolla oli kiire mutta se halusi kovasti jouluntunnelmaa, mitä olisikin saanut jos olisi hoksannut hetkeksi pysähtyä. Semmoinen peruskynttelikkö, seitsenvaloinen keskelle kohoava oli tyytyväisen tädin ja sedän ikkunalla. Siellä syötiin piparia ja torttuja kahvilla. Pandan konvehteja.

Mitä sitä joulua odottamaan kun ei kuitenkaan oikein saa mitään mitä tosissaan odottaisi. Kun toivoisin rauhaa. Ja hyvää tahtoa, läsnäoloa. Semmoista, jota joskus ihan vähän saa tuntea. Vaikka pieni hetki, jolloin pysähtyy yhdessä toisen tai useamman kanssa, jolloin rauhan ja tyyneyden mielentila tuntuu ilmassa. Kun on rauhallista ja kynttilänliekki palaa, eikä mikään ääni mölise eikä meuhkaa. Voi kun sitä kaipaan, rauhaa! Yksin kyllä saan olla rauhassa, ja usein iltaisin valmistan punaista teetä ja sytytän kynttilän sen kunniaksi, että lapset on saatu nukkumaan. Se on hyvä hetki aina. Mutta joulun kunniaksi, jos sitä saisi tuntea yhdessä. On niin paljon kaikenlaista, mikä tulee siihen tielle. Aina vain enemmän.

Olen monta kertaa sanonut että en odota joulua. Kun lapset riehuvat eivätkä lähde edes kouluun! (Meillä on kovaäänisiä liikunnallisesti ja verbaalisesti ja musiikillisesti aktiivisia lapsia.) Mutta nyt kun joulu sarastaa, odotan sittenkin, vaikka sitä en ole jostain syystä vielä sanonut. Sitä lasten riemua. Jotakin, en tiedä mitä. Kaksi vuotta sitten makasin hölmönä sairaalassa ja ihmettelin, että miten minä täällä voin olla, kun minun pitäisi olla kiirekimppuna kotona touhuamassa. Sitten huomasin että voinpas kuin voinkin, eikä se tee mitään. Ja kotonahan oli joulu vaikka mitään en ollut tehnyt. Sain silloin opetuksen jonka haluan muistaa nytkin. Jouluja tulee uusia, jos on tullakseen. Amarylliksen ja puolukkapiparijäädykkseen voi saada ensi jouluksi, jos ei täksi. Tai sitä seuraavaksi. Lapsuuden joulut sen sijaan. Ne, joita meidänkin lapset nyt viettävät,  tulevat ja menevät, ja yhtenä jouluna lapsi huomaa, että ne ovat ohi. Lapsuuden joulut, ne ovat jotakin ainutkertaisia. Mitä tahtoisin antaa joululahjaksi lapsilleni, semmoista mikä jää?

Samaa mitä itsekin toivon.