Arkisia ajatuksia?

Kerran yksi kaveri sanoi olevansa arki-ihminen. Sitä vähän sulattelin ja mielessäni aukesi pian kimpullinen kysymyksiä. Minkälainen ihminen on arki-ihminen? Mikä sen vastakohta on, juhlaihminenkö?

Kanttorina hautajaisissa ja muissa juhlissa täällä maapallon reuna-alueilla ollessani olen nähnyt sellaisia ihmisiä, jotka eivät tykkää juhlista. Tiedättehän ne miehet, jotka eivät pue pukua päälle aina edes pakon edessä, ja heillä on aina kädet karheat kynnet tummat työnteosta ja niska punainen kun ei mahdu olemaan kravatin ja valkoisen paidan mutkassa. He istuvat salin perällä tai laidalla ja hymyilevät ja avaavat suunsa ja ehkä hengittävätkin vasta kun pääsevät karkaamaan hetkeksi ulos tupakille tai muuten vain olemaan kädet taskussa.

Ovatko he niitä? Arki-ihmisiä? Semmoisia jotka osaavat hommansa mutta muu elämä ei sitten kiinnostakaan. Entä naiset jotka inhoavat hameita ja hepeniä?

Entäs ne, jotka järjestävät juhlat vain välttämättömän pakon edessä ja käyttävät mieluusti kertakäyttöastioita suuren roskasaavin kera ja suuria kulhoja jotain valmista ja helppoa syötävää (esim.sipsejä ja karkkia) että voi ottaa rennosti?

Minä tykkään yleensä juhlista. Kauniista musiikista, hyvin laitetusta ruoasta, kattauksesta, ihanasta kesäisestä säästä mikä toki aina juhlissa on, iloisista ihmisistä, joiden kanssa ehkä ehtii jutella, niistä hartaista pyhistä hetkistä, jolloin pysähdytään yhdessä jonkin arvokkaan asian äärelle.

No nyt arvaatte tietysti että minä en uskaltanut täten itseäni arki-ihmiseksi lukea, vaikka vaistosin että arki-ihmisten mielestä arki-ihmiset ovat niitä kunnon ihmisiä ja muut ovat huithapeleita.

Tykkään käyttää trikoomekkoa ja puuvillalegginssejä, ja nautin arkipäivistä kotona, varsinkin silloin jos ikkuna on pesty ja sen läpi voi katsella aurinkoa joka loistaa pihapuun oksiin. Viihdyn kotona ja nautin jopa siivouksesta silloin kun yhdessä siivotaan hyvällä mielellä. Ruokakaupasta on mukava ostaa muikkuja tarjouksesta ja perata niitä samalla kun kuuntelee klassista kahteen. Ja pottumuusiakin on mukava syödä.

Enkä toki aina tykkää juhliin liittyvistä asioista. Esim. kun ostin pojan kaverisynttäreille karkkeja ja suklaadonitseja, ja juhlapäivän aamuna huomasin että donitseista on puolet jäljellä ja olipa joku avannut karkkipussinkin. Olisin tarjonnut kakkua muikkuaterian jälkeen perheenjäsenille mutta päätin että ensin selvitetään varas. Istuimme pöydän ääressä, kakku mansikoineen siinä nokan edessä eikä kukaan tunnustanut. (Eikä monikaan syönyt muikkuja.) No, sitten minä ja isäntä ja pienet joita ei voinut epäillä ja itkevä päivänsankari söimme kakkua ja inhosin sitä ”juhlahetkeä”. Isäntä taisi inhota myös, ainakin muikkuja.

No entäpä sanana arki, tai jopa arkinen? Minulla siitä tulee mieleen jokin harmaa, iloton, tasainen, ei erityisen kaunis, jos ei nyt erityisen rumakaan. Arki-sanalla uhkaillaan nuoria naimisiin menneitä tai koiranpennun ostaneita tai ulkomaille muuttaneita. ”Tulee se arki vastaan…” Jos se arki on tosiaan semmoisesta kulahtanutta harmaata mössöä niin siitä en välitä ollenkaan! Vaikka onhan sitäkin eletty meidänkin perhe-elämässä. Mutta en sano että nauttisin siitä. Taistelen sitä vastaan!

Käyttäisin mieluummin sanaa elämä. En tykkää tästä päivästä siksi että se on arkea vaan siksi että se on elämää. Ja elämästä tykkään siksi kun siinä on niin paljon pieniä asioita, joista voi löytää jotain kaunista, kirkasta, ilahduttavaa ja pyhää. Ihmissuhteissa, päivissä, illoissa, aamuissa. Niin maanantaissa kuin lauantaissakin. Sunnuntai on sitten asia erikseen, sen haluan tuntea pyhäpäiväksi aina. Se saa näkyä ja maistua ja tuntua ihan joltain muulta kuin arjelta.

Lopuksi jään miettimään tämän blogin alaotsikkoa  –  pitäisiköhän se tosiaan vaihtaa joksikin muuksi?

 

 

Harrastepohdintaa

Nykyään lapsiperheys on aika spesiaali harrastus. Sitä voi oikeastaan harrastaa aika monella tavalla. Aktiivisimmat harrastavat oikein kunnolla kaikkia lajeja: sormiruokailua, vaipattomuutta, luomukestovaippailua, kantoliinailua, vaatteiden ompelua, kirppistelyä, lastenrattaita ja toppapukuja (niin kuin jotkut miehet harrastavat autoja), luomuruokailua, sosetehdasta, perhepetiä. Tähän lisäksi on kaikki eri kasvatus- ja vanhemmuusharrasteet: mitä niitä nyt on, vapaa kasvatus, curling-vanhemmuus, välinpitämätön ja välinpitävä, osallistuva ja vetäytyvä ja niin edelleen. Kansankielessä hyvä ja huono.

Meillä on panostettu tuohon perhepetiin. Viimekin yönä meillä oli 160cm leveässä sängyssä kuusi henkilöä. Joka yö ei ole ihan kuutta, sillä kolmanneksi nuorin lapsemme tulee sänkyymme noin arviolta kerran viikossa. Toiseksi nuorin tulee melkein joka yö, ehkä kerran viikossa unohtaa ja tulee vasta aamulla aikaisin, pirteänä kuin peipponen, ääntely on vain erilaista, tämä sanoo niin että ”nip nip nip, täältä se teidän pieni kultamussukka tulee, nip nip, mennään aamiaiselle, nip nip nip”. (Nip-ääntely on tehoste nipistelylle.) No, tuo on vähän harvinaisempaa, tavallisesti hän siis tulee jo alkuyöstä ja kiilautuu johonkin väliin. Nuorin lapsemme on perhepedin vakituinen asukas. Sitten on koira, joka on saanut hyvin johdonmukaisen koulutuksen: omassa pikku koiranpedissä ollaan siihen asti kunnes isäntä on nukahtanut. Sitten voi ihan vapaasti livahtaa sängyn jalkopäähän, kunhan sen tekee hiljaa ja isäntää herättämättä.

Ai niin, ja sitten on tietysti äiti ja isä,  meinasin melkein unohtaa. He nukkuvat siellä missä sattuu tilaa olemaan, ojentavat raajansa sinne missä on tyhjää väliä tarpeeksi. Jos ei ole, niin sitten rullaavat itsensä miten saavat ja koittavat saada unenpäästä kiinni miten saavat. Joskus eivät saa. Joskus isä saa tarmonpuuskan ja kantaa jonkun lapsen yläkertaan omaan sänkyynsä. Siitä voi seurata huutoa ja välitön paluu isän perässä takaisin sänkyymme kovaäänisesti niin että herkkäuninen kuopus herää ja nousee istumaan ja parhaassa tapauksessa seisomaan ja räpsyttämään äidin lukulamppua.

Aina kun harrastaa jotain, niin on aika ajoin hyvä pysähtyä pohtimaan, mitä harrastus antaa ja mitä ottaa, ja kannattaako asiaa harrastaa enempää. Me olemme pohtineet lopettamista jo monta vuotta, mutta tilanne elää, ja silloinhan on usein viisainta odottaa ja antaa tilanteen rauhoittua ennen päätöksentekoa. Yhdessä perheessä huomasin kerran, että siellä oli 210 senttimetriä leveä sänky niin, että kaikki halukkaat asukkaat mahtuvat sovussa paremmin nukkumaan. Aika fiksua. Mekin ajateltiin laittaa leveämpi sänky, seinästä seinään niin ettei kukaan voi tippua. Olisihan se ruhtinaallista, jokaisella olisi runsaasti tilaa ympärillään kääntyä kyljelleen ja selälleen oman mieltymyksensä mukaan, ai herkku. Vai olisiko? Onko alan aktiiveilla kokemusta?

Vielä ei ole saatu leveämpää sänkyä. Ja kyllähän tuo sänky sitten eläkeiässä taas meille piisaa, ei kannata tehdä hätiköityjä hankintoja. Minä en tee koskaan hätiköityjä hankintoja. Harkitsen aina vähintään niin kauan, että olen saanut tarpeeksi kokemusta siitä, olisiko hyödykettä tarvittu vai ei. Jälkeenpäin tietää paljon paremmin. Se on hyvä sitten vanhainkodissa vedellä johtopäätöksiä siitä että riittikö se 160 senttiä vai ei.

Harrastetaan meillä sormiruokailuakin. Paha vain kun perheen juniori tiputtaa ensimmäisenä lautasen, mihin makaronit tai banaaniviipaleet on laitettu, ja aloittaa syömäpuuhat vasta sitten. Serkuilla näimme semmoisen näppärän pöytään kiinnittyvän lautasen. Silikonisen. En tykkää silikonisista tavaroista, mutta tämä tuote näytti kyllä tarpeelliselta, vaikka ovathan nuo lapset kasvaneet ja syöneet ennen tätä keksintöäkin jotenkuten. Päätimme ostaa sen. Mies tykkää nopeista toimista ja kurvasi heti serkuiltatulomatkalla paikalliseen verkkokauppa.comiin hakemaan lautasta. Mutta ei, lautanen pitikin ensin tilata, se ei ollut varastotuote. Siihen loppui isännän into. Emännän into loppui siihen kun ei jaksanut rekisteröityä kyseisen puljun verkkosivuille asiakkaaksi. Ja lisäksi päättelimme että ensi kesänä tai vuoden sisällä viimeistään Ikea tekee vastaavan tuotteen neljäsosahinnalla.  Ostetaan se sitten, jos siis Ikeaan satutaan osumaan. Jos siis kuopus on enää sormiruokailuiässä, heh.

Siinäpä meidän perheharrastukset pääpiirteissään, paitsi eilen kävimme uimassa. Isä on käynyt lasten kanssa uimahallissa niin kauan kuin muistan, ja olen siitä iloinen. Tällä kertaa minäkin lähdin mukaan totuttamaan kuopusta uimahalliin. Ennusteet olivat huonot, kuopus nimittäin itkee hädissään jo kotisuihkussakin. Mutta elämä on täynnä yllätyksiä, sillä puolen tunnin altaassaistumisen jälkeen tyttö uskalsi hellittää otettaan äidin kaulasta ja kohta tuli yksi hymykin! Että kyllä hänestäkin uimari tulee. Isosisko antoi kunnon tulikasteenkin, kaatoi kaksi ämpärillistä vettä tuoreen uimarikokelaan päälle. Äiti yritti suojella pienokaista parhaansa mukaan mutta ensisijaisesti tietysti katseli ympärilleen ja huokasi salaa: onneksi kukaan ei nähnyt!

Silloin tuli kolmas sangollinen.

Hyvä päivä, ja vielä naisten!

Somesta sain aamulla tietää että on naistenpäivä. Muuten ei olisi ollut asiasta harmainta hajuakaan. Mutta sainpahan pinkkejä keväisiä tulppaaneja sen ansiosta, kun miehellekin lipsautin.

Näin päivän päätteeksi ajateltuna naistenpäiväni oli kuin satukirjoissa konsanaan vaikka aurinko ei paistanutkaan, siis jos niissä olisi joitain naistenpäiviä. Ensinnäkin oli talvilomapäivä, ja se mahdollisti sen että mies otti varhaisheränneet lapset ja sain nukkua melkein kymmeneen, mikä tuntuu hyvinkin tähtitieteelliseltä kellonajalta näissä piireissä. Kun nousin, oli puuro, (vieläpä riisi-) keitetty ja sitä riitti ja se oli hyvää. Sitten elelimme kuin boheemit muusikot ja vapaat taiteilijat: lapset leikkivät leikkejään luoden talon järjestystä koko ajan uuteen uskoon ja mies laittoi kitaraansa uudet kielet ja soitettiin yhdessä Dvorakin Humoreskia mikä on hieno kappale ja sopii hyvin alttoviululle ja kitaralle.

Päivän suurimpiin tapahtumiin kuului kuitenkin se, kun tämä jo useamman kerran edellä mainittu mies julkaisi youtubessa videon, joka esittelee rakkaiden kuorojeni Aavan ja Illusian tulevaa ensilevyä nimeltään ”Suomehen kevättä soittaa”. Olemme ahertaneet kuorojen kanssa mutta ahertanut on etenkin mieheni: äänittänyt, editoinut, masteroinut, tehnyt kaikkia äänityksenjälkeisiä tärkeitä asioita kun minä olen pureskellut kynsiäni ja yrittänyt hoitaa taloutta. Olo on kiitollinen ja tyytyväinen: tämmöinen meidännäköinen (kuorojen ja minun näköinen siis)  levy on tulossa, ei enempää eikä vähempää. Kyllä sitä kelpaa kuunnella kun se sieltä painosta tulee. Ja elämä tuntuu muutenkin juuri nyt siltä, että kyllä tätä ihmisen kelpaa elellä.

Kelpaahan sitä useimmiten toki muulloinkin, mutta rehellisyyden nimissä: onhan tämä elämä myös muuta ja ihan kyllikseen sitäkin, joten nyt nautiskelen tästä ilosta ja tyytyväisestä olosta.

Sekin on nimittäin taito. Iloita kun sen aika on. Ja kiittää.

 

Se oli sittenkin jo laskiainen

Söimme viime pyhänä siskon luona laskiaispullaa. Katsottiin ikkunoista järven jäälle, jolla oli auringon valo sekä ihmisiä punasissa ja muun värisissä toppatakeissa ja -housuissa. Valittelin sitä kun ei laskiainen tule tänä vuonna oikein koskaan kun niin myöhään tulee. Sisko sanoi että pääsiäinenkin tulee myöhään. Kun sitten myöhemmin eajelimme kotiin, keskikokoiset tytöt (meillä on isot tytöt, keskikokoiset ja pienet tytöt) kysyivät että saavatko huomenna leipoa laskiaispullia. Lupasin, ja ajattelin että leipokoot vaikkei vielä ole laskiainen, kuka sitä enää jaksaa odotella kun hanki hohtaa ja posket punoittaa raikkaasta ulkoilmasta.

Tänään oli pelipäivä, ja jo aamusta etenkin poikapuolinen puurokoululainen muistutteli pelipäivästä, että saako pelata ja kattoa videoita ja kaikkea. Sanoin että ei puhettakaan, ulkoilua ensin. Minulla itsellänihän ei tokikaan tehnyt mieli ulos kun oli siinä kaikenlaista, hommia ja velvollisuuksia ja piti varata aika yhteen paikkaan ja semmoista arkista ja tavallista, tiedätte varmaan. Ihmeen kaupalla sain lapsille puvut päälle, houkuttelin tipujen ruokkimisella ja koiran taluttamisella, ja se lanka sattui vetämään.

Kun kerran tein tipulle ruoan ja se oli lämmin ja kaatumisarka niin puin itsekin väliaikaisesti ja lähdin kanalaan lasten kanssa. Tipu piipitti ja sai ruokansa, kolmevuotias tytär halusi pitää sitä kädessä ja ei ymmärtänyt miksi sitä ei voi viedä sisään lemmikiksi. Kanalasta tullessa sanoin että iskä teki tuohon mäen, nythän te voitte laskea. Nakkasin pulkan ja liukurin pienen lumimäen päälle ja kehotussanojen jälkeen luikin itse sisään. Nyt olisi hiljaista kun vauvakin nukkuu, soittaisin sinne ajanvaraukseen. Lapset yrittivät livahtaa sisään samalla ovenavauksella, mutta minä muistutin että pelaamisesta ei sitten puhelintakaan jos ette nyt laske ainakin kymmentä kertaa tuota mäkeä. Vedin oven lukkoon tylysti lasten nokan edestä ja sanoin vielä maanittelevasti että äiti katsoo ikkunasta kun laskette, samalla muistaen lapsuudesta yhden äidin joka oli joskus lukkojen takana sisällä kun lapset olivat pihalla, ja tunsin jotain myötätunnontapaista, vaikka periaatteessa en tietenkään hyväksynyt. Riisuin takkini ja piponi ja aloin kuulla toiselta ovelta kopinaa. Juoksin äkkiä lukitsemaan senkin, ovenraosta näin tiellä seisovan punatakkisen tädin, se oli seissyt siellä pyöränsä kanssa jo jonkin aikaa ja näytti puhuvan puhelimeen. Tunsin itseni roistoksi ja ryökäleeksi vetäessäni ovea lukkoon ja mielessä kävi että jos se on joku kätyri joka on huomannut että tässä talossa on eletty jo pidempään vähän epäilyttäväksi. Ruusuruukut esimerkiksi terassilla vielä kesän jäljiltä lumen alla, kaiken muun lisäksi.

Ryökälemäisyyttäni lieventääkseni huikkasin ovenraosta sulloutuville lapsille että annan keksiä evääksi jos olette vielä vähän, ja otin pienen rasian johon laitoin keksit ja työnsin sen lasten kera ulos. Ja taas ovi lukkoon. Näkiköhän tuo nainen, katsoin mutta nainen oli nyt selin meihin, onneksi.

Sitten menin koneen ääreen ja etsin puhelinnumeron ja aloin soittaa. Sain varattua ajan, jonka menin kirjoittamaan myös keittiön seinäkalenteriin. Jahas, se onkin helmikuun viimeinen, oho, laskiaistiistai! Sekö olikin nyt se laskiainen, hymähtelin kun menin avaamaan keksisuisille lapsukaisille oven. Mäessä oli kaksi vinoa pulkanjälkeä ja liukurikin oli tainnut vähän siirtyä. Me laskettiin jo kymmenen kertaa, mussuttivat pikkuiset. Vai niin, vai niin, sanoin ja katselin pulkkaa ja liukuria ja ajattelin että näkeepähän isäntä töistä tullessaan että on ulkoiltu.

Kyllähän sitä toki aina kunnon perheissä aina ulkoillaan, ja etenkin laskiaisena!

Kaamos takana, kevät edessä (ja vauva leikkii tuossa lattialla)

Tammikuu on kohta ohi. Nyt voi sanoa että se on sujunut hienosti, usein vuoden tässä vaiheessa mittani täyttyy pimeyden ja tyhjyyden tunteen (joulukuu on niin tupaten täysi) suhteen ja pelkään vajoavani masentavaan synkkyyteen. Nyt on ollut paljon tekemistä. Onneksi! Laskeskelin tässä että olen käynyt tämän vuoden puolella 11 kertaa kuorossa joko laulamassa, johtamassa, oppimassa tai äänittämässä. Kaikki mukavia juttuja, semmoinen kuoroilun tehokuuri juuri oikeaan aikaan. Ja hupsista vain, nyt onkin jo niin valoisaa että sähkövalot voi sammuttaa yhdeksän jälkeen aamulla talosta ja ikkunoista (jotka ovat meillä varmaan pienempiä kuin teidän moderneissa taloissanne) tulevalla valolla pärjää kolmeen saakka. Taas saan iloita samasta asiasta kuin viime vuonna: lempeästä kauniista luonnonvalosta sisätiloissa. Kaksi viikkoa sitten oli vielä liian hämärää, nuottien luku pianon ääressä ei onnistunut keskipäivällä ilman sähköä.

Ensi viikolla alkaa helmikuu. Puuha ei lopu silloinkaan, on rippileiriviikonloppua, äänityksiä, editointia, laskiaispullan leipomista, pulkkamäkeä ja ai niin, Runebergiäkin juhlitaan ja syödään leivoksia, totta kai! Helmikuussa kuuntelen myös pianomusiikkia. (Pianomusiikki sopii hyvin hohtavien hankien, kirpeän pakkasilman ja lisääntyvän valon kanssa yhteen.) Kun on ohjelmaa, suru ja pelko pysyvät kauempana. Sitä kauemmaksi ne kaikkoavat, mitä mukavampaa tekeminen on. Helmikuu on myös viimeinen äitiyslomakuukausi. Vielä on vähän aikaa iloita kokopäiväisesti pienen päivänsäteen elämänriemusta ja oppimisen autuudesta. Joka aamu hän herää niin kuin olisi voittanut pääpalkinnon niin kuin onkin, kiljahtelee riemusta, painautuu äidin kaulaan ja nipistää ja halaa, nauraa, konttaa joka päivä nopeammin, nousee ylös, maistaa, tutkii, ottaa kiinni, päästää irti, hymyilee, sanoo “tä tä” ja “mammamma”, syö ja sitten nukahtaa tuosta vain kuin ei mitään, vailla huolen häivää. Mihin minä olisin joutunut ilman häntä? Rakkaat lapseni! Elämäni, iloni.

Pääpalkinto on elämä.

Äitiysvapaani, ensimmäinen jolloin on ollut varaa myös lomailla, on tuntunut luksukselta. Ei ole tarvinnut tehdä keikkaa ja sijaisuuksia viikonloppuisin. Tunnenkin olevani sen verran voimissani, että nyt kun vapaa päättyy, voisin todella alkaa tekemään ihan tosissani jotain työtä. Ajattelin että vauva menee isosisarusten seuraan päiväkotiin niin kuin aiemmatkin ovat menneet, mutta nyt ei päiväkotiin mahdukaan. Siinäpä sitten onkin ollut miettimistä, että miten tämä sumplitaan. En jaksa ajatellakaan että kesään asti kävelen kehää lapsi sylissäni olohuoneessa ja miettiä että “sitten kun on aikaa, sitten alan tekemään sitä ja tätä”. Paljon olen sitäkin jaksanut, mutta nyt tuntuu että haluan päästä työhön käsiksi. Niin että mihinkä työhön? Kukaan ei ole tarjonnut työpaikkaa, ja onkin erikoista kun minulla on silti niin vahva tunne siitä että alkaa olla aika päästä sorvin ääreen! Se, mikä se sorvi on, on vielä salaisuus oikeastaan minulle itsellenikin, mutta jos mitään ei siunaannu ulkopuolelta niin se tulee sitten sisäpuolelta.

Voisin vaikka viedä keittolevyn ja kahvinkeittimen saunatupaan. Menisin sinne aina aamuisin, en liian aikaisin mutta melko aikaisin kuitenkin. Jos olisi oikein kylmä niin hakisin puita ja laittaisin tulet saunan pesään, katselisin liekkejä hiljaa ja sitten istuisin pöydän ääreen ja alkaisin kirjoittaa. Antaisin ensin tulla niin kuin nytkin, semmoista vuolasta virtaa mitä en ohjailisi enkä muovailisi. Korkeintaan availisin patoja, ehkä patoja myös murtuisi? Jos virrasta nousisi esiin jokin muoto minkä näkisin, niin pyydystäisin sen talteen ja kirjoittaisin muistiin. Antautuisin virran vietäväksi ja jonakin päivänä kenties uskaltaisin sukeltaa lähemmäs pohjaa, suurten tummien kivien luo. Koettaisin miltä ne tuntuisivat.

No, tuo oli tuommoista haaveilua. Ei tietystikään kovin järkevää, mutta jospa se olisi viisasta kuitenkin? Katsotaan, aika näyttää.

Että tämmöistä täältä tällä kertaa, mukava kutina on päällä ja hyvin menee! Lapsetkin ovat aika terveitä ja eläväisiä. Ja juuri nyt, tätä sanaa kirjoittaessani tuo aurinko nousi tuolta naapurin kuusien takaa ja yksi lämmin valoisa säde tuli ikkunasta ja osui juuri tähän minun kasvoilleni. Se taitaa ollakin merkki, että nyt on aika sulkea kone ja silmät ja lopettaa kirjoittaminen ja antaa valon täyttää minut kokonaan.

Ps. Sitten kun se säde siirtyy valaisemaan tuota vieressä makaavaa Pepi-koiraa, on minun aika mennä vaihtamaan vauvalta vaippa.

Sivu(seika)ntäytejuttu

Olen viime aikoina monesti harmitellen haikaillut Sivuseikan perään. Kun ei saa kirjoitetuksi, vaikka se olisi niin hyvä lääke moneen vaivaan! Mikä on kun ei juttua tule vaikka se on melkein parasta mitä tiedän.

Syitähän voi aina keksiä vaikkei niillä mitään tee. Ennen mies otti lapset ja vei ne uimaan että saan olla hetken yksikseni (en voi kirjoittaa mitään jos en saa olla rauhassa). Nykyisin porukka on niin iso ja heterogeeninen että sitä ei saa enää uimareissulle yhtä aikaa. Aina joku on kuitenkin kotona, ja viimeiset kahdeksan kuukautta se joku on ollut vähintään tämä vauva. Ennen oli iltarauha, tai niin ainakin luulen muistelevani. Nykyään aina joku valvoo. Jos ei joku teini niin sitten vauva. Oma numeronsa on kolmevuotias jonka pitää saada nipistellä äidin tai yleensä isän kyynärtaivetta nukahtaessaan, ilman sitä ei tule uni. Hän on kyllä ehdottanut isälle että käden voisi leikata irti ja jättää nipisteltäväksi, silloin isäkin pääsisi omaan sänkyyn nukkumaan, mutta vielä ei olla sitä arjen helpotusta toteutettu.

Yhden pitkäksi venähtäneen fb-päivitykseni voin tämän jutun kommentti-kenttään liittää, pahoittelen että osa on jo tämän feisbuukista ehtinyt lukea. Mutta uskon että on ainakin yksi lukija jolle tämä on uusi juttu.

Lohdutukseksi fb-kavereilleni voin tähän väliin kertoa yhden korvikejutun, kun tässä männä viikolla innostuin olemaan reipas äiti ja lähdin lasten kanssa lähipulkkamäkeen. Ihan vain tavallisena pimeänä arki-iltana, oliko se tiistai, ja ihan vain tuohon tavallisen pieneen lähimäkeen. Ilma oli hyvä, sopivan vähän pakkasta ja tuulta ja luisto tiellä erinomainen, menimme potkureilla. Minä potkin isoa aikuisten potkuria, kolmevuotias halusi potkia sx-kokoista punaista. Kaksi isompaa kävelivät sopivaa vauhtia mukana. Teimme loppumatkasta potkurijunan niin kuin silloin lapsena, kun isä aina teki meille potkurijunan, karvalakki päässä. Ainakin silloin yhden kerran kun kuva otettiin. Oli meillä silloin reippaat äidit ja isät, veivät meitä luistelemaan ja hiihtämään ja potkuttelivat loppuajat, tai nuoskakelillä rakensivat isoja lumilinnoja joissa mahtui seisomaan. Niin ne talvet kuluivat lapsena, äidin ja isän kanssa pihalla leikkien. Aina silloin lapsena, niin.

Mäkeen päästyämme (silloin viime tiistaina siis), huomasimme että mäki oli erinomaisessa kunnossa. Sopivasti tamppautunut ja tasainen, parempaa ei olisi voinut toivoa. Se on pieni ihmisen koneilla tehty mäennyppylä, juuri sopiva kolme viiva seitsemänvuotiaille. Iloiten katselin kun lapset laskivat. Parin laskun jälkeen minuakin alkoi lasketuttaa, ja harmittelin mielessäni kun en ottanut itselleni minkäänlaista luikuria tai muuta laskuvälinettä. Tein haaraperushyppyjä, taputtelin lapsille ja olin muutenkin tehokkaan reipas olemukseltani. Kunnes päähäni pälkähti että laskettiin kai sitä jos millä lapsena, potkurillakin jos niikseen tuli. Ja niin kannoin potkurin mäen päälle ja aloin empimään että ei sitä sentään taida uskaltaa. Jokin esiteini-ikäinen kerrostuma minussa kuitenkin alkoi huutamaan että anna mennä vaan, lapsena kai sitä mentiin isommistakin mäistä ja mitään ei koskaan sattunut, tämä on tämmöinen mäennyppylä vaan! Lapsena toisinaan olin aika hurjapää vaikken Siikajärven mestaruuskisoissa käynytkään, yleensä aika hyvin yleensä klaarasin tämmöiset vauhdikkaat tilanteet. Ja niin rohkaisin mieleni ja annoin mennä.

Niinhän siinä sitten kävi että potkuri tökkäs siinä kulmassa missä mäki loppuu ja tasainen alkaa. Ja ruhoni lensi yli potkurin ja tömähti tantereeseen. Oloni oli outo; ei suinkaan niin kuin lapsena jolloin penkasta noustiin ylt’ympäriinsä lumisena ja suu korvissa nauraen ja juostiin uudestaan mäkeen. Nyt tunsin venähtäneeni 10 senttiä pituutta ja polvea kirveli, se oli osunut potkurin kahvaan. Samoin farkut olivat lumessa ja se tuntui märältä ja kylmältä. Nousin ylös varovasti ja aloin putsailemaan itseäni, harmi vain kun olo ei tuntunut edes sen vertaa pikkulapselta että olisi voinut itkeä. Lapset kyselivät säikähtyneinä että miten kävi ja onko kännykkää ja pitääkö soittaa isälle. Rauhottelin lunta housuiltani putsaillen että ei tässä mitään, lasketaan vain menemään vielä.

Kotiin päästyämme olin 10 senttiä pitempi ja saman verran ehkä viisaampi, mutta onneksi kunnossa niin ettei ollut pelkoa kiinnijäämisestä. Ekaluokkalainen tosin vasikoi ja isää ja ysiluokkalaista juttu nauratti kovasti. Siskollekin menin tämän kertomaan ja hän kielsi kirjoittamasta tästä minkäänlaista hauskaa juttua. Anteeksi sisko-rakas, en kerro nimeäsi joten säilyt anonyyminä ja voit rauhassa pitää kasvosi siellä karonkassa vai mitä sinulla tänä iltana olikin ohjelmassa.

Ihanaa viikonloppua teille kaikille, menkää pulkkamäkeen tai luistelemaan tai hiihtämään jos vain sää sallii!

Leikistä, paatoksella

Kirjoitan nyt vähän leikistä. Voisin kirjoittaa uskosta, toivosta ja rakkaudesta, ne ovat suuria ja elintärkeitä asioita, mutta se olisi liikaa yhteen juttuun. Joten nyt ihan vain leikkiä, olkaapa hyvät. Ja ottakaa huomioon, kirjoitan puolen yön jälkeen ja kännykälläni vieläpä, näen vain pienen pätkän tekstiä kerrallaan mistä johtuen tämä nyt saattaa olla hyvin proosallinen juttu tällä erää. Korjailen huomenna päivänvalossa vielä jos jaksan!

Leikistä siis. Nimittäin joskus, kun olen seisonut tuntikaupalla kuoron rivissä, hartiat jomottaen vaihdellut kädestä toiseen paksua kuoropartituuria, seurannut orkesterin harjoittelua, kapellimestarin työskentelyä, eri soittajien keskittymistä soolokohdissaan, kuunnellut laulusolistin selviytymistä mutkikkaasta kohdasta ja odottanut kuoron vuoroa, minulle on yhtäkkiä tullut epätodellinen olo. Että täällä nämä aikuiset, väsyneet, stressaantuneet, kiireiset – ja ehkä muutama uupunutkin tässä satapäisessä joukossa, kuluttavat kallista aikaansa äänien kanssa leikkien. Eri korkuisten, -pituisten ja eri tavalla tuotettujen äänien kanssa nämä hassut aikuiset leikkivät tuntikaupalla, täysillä ja tosissaan. Seuraavat mustia palleroita papereistaan kuin jotain jännittävää peliä, ja sitten kun oma osuus lähestyy, valmistautyvat ja ovat valmiit hyppäämään oikealla hetkellä kyytiin.

Kun lapsena mentiin kaikki suureen pulkkamäkeen välipäivän iltana, laskettiin serkkujen ja naapurien kanssa samaa mäkeä samaan suuntaan, saattoi siitä kehkeytyä leikki jossa yhtäkkiä kaikki olivat mukana, todellisuus kaikkosi ja aika alkoi kiitää. Leikin säännöt olivat kirjoittamaton laki jonka mukaan alettiin toimimaan kuin sanattomasta sopimuksesta. Jotain samaa on siinä, kun töissä ja opiskeluissaan väsyneet ihmiset raahautuvat harjoittelemaan arki-iltaisin vain siksi että leikki onnistuisi ja olisi hauskaa sitten kun on sen aika. Kaikki on oikein kiinnostavaa, jännittävää ja ennen kaikkea tärkeää. Huolehditaan että ollaan ajoissa, palkataan lastenhoitajia, järjestellään aikatauluja, kiirehditään paikalle. Vaikka se on vain leikkiä!

Ihan tosi. Vain puhdasta leikkiä!

Niin kuin kirjallisuus sanoilla leikkimistä. Kuvataide viivoilla ja väreillä, muodoilla leikkimistä. Aikaihmiset leikkivät aivan tosissaan.

Minä luulen että parhaat leikkijät eivät tärkeile. Siksipä kyseenalaistankin taiteen luokittelijat, analysoijat, tutkijat, ”kulttuuri-ihmiset” jotka kulkevat konserteissa tärkeilläkseen, vaatiakseen ja arvostellakseen. Tietääkseen.

Minulla on ystävä, joka on todellinen muusikko. Tunnen muitakin todellisia taiteilijoita, ihailen heitä kaikkia. Mutta kerron nyt tästä yhdestä todellisesta muusikosta. Hän se osaa leikkiä! Hän heittäytyy leikkiin koko olemuksellaan, sielullaan ja ruumiillaan eikä katsele ympärilleen että kuka näkee ja miten, ei muista kelloa eikä vuodenaikaa, ei turvaa selustaansa, lähtee lentoon jos on lähteäkseen. Hän ei mittaile leikkijöitä keskenään, huumaantuu leikin kauneudesta, ymmärtää helposti sen jujun ja juonen. Hän tietää että leikki on niin suuri ja arvokas asia ettei kukaan leikkijöistä voi olla suurempi, ei hän itse eikä muutkaan. Musiikin äärellä hän on nöyrä ja iloinen kuin lapsi leikissä joka sujuu. Hän kavahtaa piirileikkiä jossa ei edes hymyillä, ollaan vain tärkeinä leikkivinään. Hän keksii koko ajan uusia leikkejä, ja ne syntyvät vain ilon kautta. Ja innostuksen.

Kaikki eivät osaa leikkiä. Ajattele lasta joka ei osaa leikkiä! Joka on niin vakavissaan elämän tosiseikkojen edessä ettei pysty näkemään leikin kauneutta. Ei kykene heittäytymään virran vietäväksi, mäen rinnettä pyörimään tai möyrimään lumisotaa kun siinä ei ole mitään järkeä. Voi lapsi parkaa.

Onneksi leikkejä on niin monenlaisia, valinnanvaraa riittää. Kaikki taide kumpuaa lapsuuden leikkikentiltä, pihoilta ja majaleikeistä pöytien alta, piiloista ja pulkkamäistä, hiekkarannoista ja satujen loputtomista jännittävistä poluista jotka eivät lopu koskaan.

Minulle leikki on kaikkea sitä minkä avulla pysyn ilon puolella. Kun on pimeä talvi, kylmä maailma, kipeä ruumis tai kaipaava sielu, niin leikki pitää minut hengissä, selviydyn elämässä eteenpäin hetken kerrallaan, päivän ja yön, sitten toisen. Siksi leikki on niin tärkeää. Minun leikkeihini kuuluvat laulu, soitto, sanat, kirjat, värit, hassuttelu. Kaikki ne haluaisin antaa lahjaksi myös lapsilleni. Että he säilyisivät ilon puolella, elossa elämänsä loppuun asti.

Analyysiä joulun alla

Viime viikolla sain kommentin tänne blogiin (kiitos siitä Anu) joka muistutti että ai niin, Sivuseikkaan ei tosiaan ole tullut pitkään aikaan kirjoitettua. Ja silloin päätin että kyllä minä vielä ennen joulua kirjoitan, sitten kun tämä hässäkkä rauhoittuu. Eilen illalla oli viimeinen kuorokeikka ennen joulua, yksi monesta. On käyty Pyhännät ja Haapajärvet Karjasillan lisäksi, Kuivaniemet ja Kaakkurit, Vattukujat ja puurojuhlat, parit kuvaelmat kauneimpia joululauluja unohtamatta. Tai kauheimpia, niin kuin eräs kanttorismies joskus aina sanoi. Tänä vuonna kun en ole ollut kanttorintöissä ne olivat ihan mielellään kauneimpia. Mutta siis, kuorojen joulu on purkissa ja nyt on meno rauhoittunut. Siis kuorojen osalta, tarkennan. Lapset lähtivät tänään päiväkotiin ja nyt viimeiset paperihommatkin on tehty. Joulun rauha tulkoon sydämeen tähän!

Kodin joulu sitten ei olekaan vielä purkissa eikä paketissa, ei todellakaan. Se on ihan levällään nurkkia myöten. Mutta kun tämän juttu tänne blogiin oli päätetty asia, niin minä vain otin ja istuin äsken tähän sohvalle jonka päälliset on pesussa. Joku saattaisi sanoa että voi olla jotain muutakin tekemistä mutta tämä on on nyt se tekeminen numero yksi. Tätä ennen kun sain vauvan päiväunille ja mietin mistä aloittaisin, tartuin toki ensi alkuun esikoisen viuluun joka oli jäänyt pianon päälle, ja kokeilin miten kouluiässä soiteltu Vivaldin aamollikonsertto tänä vuonna sujuu. No ei voinut kehua. Mutta viulunsoitto on silti mukavaa; soitan viulua joka joulu. Uhallakin soitin kolmannen osankin vaikka siinä kömpelö jousikäsi ei pysynyt mukana. Samalla ajattelin kaaosta ympärilläni ja sitä etten ole käynyt vielä jouluostoksillakaan, mieleen tuli laulu ”kolme yötä jouluun on” ja muistuipa mieleen sekin että olen suurperheen äiti (suurperheen äiti on muuten paljon pahempi kuin kahdeksan lapsen äiti). Päätin lopettaa viulunvingutuksen siltä erää kun eteen tuli liian hankala kohta.

Sitten ajattelin itseäni ja sitä, että mistä ihmeestä olen saanut tämän tilanteeseen täysin sopimattoman anarkistiluonteeni. Olen siis hiljattain ymmärtänyt tämän ominaisuuteni kunnolla. Viehätyn kaikesta mikä ei kuulu virallisesti konseptiin. En tahdo pysyä raameissa. Kun kuoron whatsapp-palstalla muistutettiin välttämään turhia viestejä niin sormeni alkoivat syyhyämään turhien viestien kirjoittamista, niitä suorastaan pulppusi minusta. Ja en voinut estää enkä kyllä yrittänytkään. En saanut potkuja (vielä) ryhmästä enkä onneksi kuorostakaan, vaikka Haapajärveltä palatessa muistutettiin että kuorolaisena oleminen ei ole itsestäänselvyys. Vuosia sitten eräällä taideleirillä olin elementissäni, istuimme tauolla risaisilla sohvilla (yksi oli puoliksi toosana mikä oli minusta erityisen mahtavaa) ja joimme kahvia jokainen liikaa vaikka kaikille ei ollut edes omaa kuppia. Kahvipaketin omistajakin jäi selvittämättä. Sellainen meininki vetoaa minuun. Kaikki tarkasti suunniteltu ja ohjelmoitu ja organisoitu ahdistaa. Käytin sanaa anarkisti, joku voisi sanoa että luonnonlapsi. Mutta se on aika huono ilmaus. Millä nimellä kutsutte sitten heitä jotka eivät ole ”luonnonlapsia”?

Uskon että tämä luonteenpiirteeni on vahvuuteni. Se on luova puoleni, sieltä pulppuaa kaikki uusi, elävä ja virvoittava, huumori ja hauskanpito. Mutta se on myös heikkouteni, harmi vain, kun ajattelee että pitäisi pysyä kuoronjohtajana korokkeella, kuorolaisena rivissä ja aikataulussa, perheenäitinä huushollin kanssa sovussa. En tiedä vielä miten sumplin tämän kaiken jonkinlaiseksi paketiksi, en tiedä edes että tarvitseeko. Mutta onhan se hienoa että tyyppi on oppinut taas vähän tuntemaan itseään, eikö vain!

Toissapäivänä sain pienten kanssa heti aamusta reippauspuuskan ja ajattelin että tässä ennen jouluahan ehtii vaikka pienen remontin tehdä, aikaakin on melkein viikko vielä. Aloimme siis oitis repimään tapetteja lastenhuoneesta. (Niitä oli pikkuisen revitty jo aiemminkin, siinä syy miksi halusin repiä loputkin.) Lapsethan tykkäsivät repimisestä, ja tapetti irtosi mukavasti. Vauveli joka on oppinut ryömimään tykkäsi myös tapetista. Jonkun olisi pitänyt vain enemmän tykätä paperinriekaleiden keräämisestä. Siinä repimisilossamme muistutin lapsia, että täältä saa nyt repiä näitä ikivanhoja tapetteja mutta toisista huoneista ei saa, ne on minun ostamia ja iskän laittamia ja ne on kauniita. Niihin ei saa koskeakaan. Viisivuotias ymmärsi ja sanoi että ”näitä saa repiä, nää on ikivanhoja tapetteja, nää on Jeesuksen luomia.”

Kun ei ole käynyt jouluostoksilla kun jouluun on kolme yötä aikaa, niin alkaa pohtimaan että olisiko sittenkin viisaampaa tehdä ostokset vasta joulun jälkeen. Olisi edullisempaa ainakin jos ei rauhallisempaa. Nyt voisi keskittyä olennaiseen. Viisasta olisi toki levätä vähän ens alkuun että jaksaisi olla virkeänä ja iloisena jouluaattona. Jonakin jouluna hirvittävän kokoinen väsymyksen hyökyaalto on vyörynyt sisään samalla ovenavauksella pukin lähdön kanssa. Se oli niin totaalinen että muistan sen vieläkin ja se on harvinaista, sillä yleensä tuppaan unohtamaan aina joka projektista sen väsymyksen. Viime vuosina ollaan kyllä osattu jo vähän relata: ei enää vängätä jouluaaton lukujärjestyksestä isännän kanssa vaan annetaan lasten laatia (tai olla laatimatta) aikataulu. Tämän joulun opinkappale voisi olla se että jouluna lapset ovat itsestäänselvästi ihan kilareita, ainakin meidän lapset, jotka ovat kovia jännittämään ja jännitys taas näkyy levottomuutena, unettomuutena, tottelemattomuutena ja kaikkina muina -tomuutteina. Joulurauha tässä talossa saattaa tulla vain ja ainoastaan silloin jos ei aseta mitään odotuksia lasten suhteen. Ja silloinkin siis huomatkaa, sanoin saattaa tulla, salaa ja vahingossa, yleensä niin ettei sitä huomaa kuin vasta sitten kun se on jo ohi.

Rauhasta puheen ollen, se ei ole itsestäänselvyys. Mutta se on äärettömän kallisarvoinen asia. Kun se puuttuu niin seuraukset ovat kamalat. Pieni ihminen kutistuu hiekanjyväksi maailman rauhattomuutta ajatellessaan, semmoiseksi kuivuneeksi pelokkaaksi kokkareeksi, joka ei usko pystyvänsä mihinkään. Mutta se ei ole totta. Kaikki lähtee omasta sydämestä. Siellä asuva rauha haluaa levittäytyä koko kotiin, jopa tällaiseen kuin meidän (joka on täynnä villejä ja niin ja näin kasvatettuja lapsia sekä anarkistiaikuisia). Kodeissa se voi kasvaa ja levitä naapuriin, pelloille ja metsiin, poluille ja teille, kaupunkeihin. Maailmalle. Rauha on rakkauden paras ystävä. Ne yhdessä voittavat pelon.

Siksi toivotan sinullekin joulurauhaa!

Kurjuutta kummempaa

Joka päivä, oli se miten raskas tahansa, on aina jotakin joka tekee päivästä edes himpun verran kurjuutta kummempaa. Päivät ovat hyviä, lapset suloisia ja semmoisia kuin olettaa voi. Kurjuus on täältä kaukana, sen tajuaa jokainen joka on lukenut ja kuullut ja nähnyt todellisesta kurjuudesta. Kukaan ei ole ansainnut kurjuutta.

Mutta kaikki elävät ovat ansainneet elämän. Ja elämähän ei ole helppoa, mutta ei sen tarvitse olla vaikeaakaan ainakaan aina, mahdotonta sen ei toivoisi koskaan olevan. Raskasta se on monesti, ainakin minulla täällä meillä. Mutta ei kurjaa.

Vauva on sylivauva. Hän on kyllä kiltti, ja kauniskin että silmiin koskee, tai sydämeen, mutta tuttia hän ei syö. Hän ei nuku itsekseen sängyssä illalla. Herää aina ihan justiinsa silloin kuin äiti on hiipinyt hiljaa huoneesta keittiöön, voidellut leivän ja istahtanut pöydän ääreen teekupin kanssa. Silloin sieltä huoneesta kuuluu että ”äää!” Ja koska eletään vaihetta jossa kaksi muuta lasta ovat hiljattain keksineet rumia sanoja joiden avulla voivat herättää huomion, niin äidinkin mieleen tulee tahtomatta väsyneesti: ”voi paska”. Koska se on niin että rumat sanat tarttuvat. Niin kuin hormoonit ja mielentilat ja bakteerit. Tarttuvat, tahtoi tai ei.

Eikä äiti haluaisi valittaa että vauva on hoidettava, sillä hoidettaviahan vauvat aina ovat. Ja kahdeksas vauva ja jo kokenut äiti, onhan tässä jo kaikki nähty ja koettu, tiedetään että mitä se valittamalla paranee. Ei se parane, mutta onhan se hyvä tajuta taas kerran: vaikka joku vauva onkin ehkä mennyt siinä sivussa niin tämä ei mene. Kun hoidan vauvaa niin hoidan vauvaa. Kun hän nukkuu niin pitäisi levätä. Sen varttitunnin kun hän nukkuu. Sitten jaksaisi taas hoitaa.

Olihan tuo vähän harkitsematonta ilmoittautua kolmelle verkkokurssille. Suunnitelma kyllä toki oli, selkeä sellainen: kun lapset ovat hoidossa, niin voin opiskella. Yksi asia ei ollut kuitenkaan tarpeeksi selkeä, nimittäin muistikuva siitä että lapsiperheessä ei ikinä, ei koskaan mikään mene suunnitelmien mukaan. Lapset sairastavat kolme viikkoa. Sitten isäntä masteroi kaksi viikkoa. Sitten onkin keikkaviikko. Sitten iskee flunssa. Vauvallakin on nenä tukossa. Sitten on iskias ja huuliherpes vuorossa. Neuvola. Verikokeet, nielurisat, oppilaskonsertit. Joulumarkkinat!

Seli seli.

Monta kertaa mahdottoman tilanteen edessä on tullut mieleen että mitenköhän tämä virallisesti pitäisi hoitaa. Kun vauva itkee nälkäänsä, ranskikset palavat uunissa ja kolmevuotias vetää aulassa miljoonalaatikon alas, yksi huutaa vessassa että pyyhkimään. No, virallisestihan ranskiksia ei paisteta ensinnäkään, vaan keitetään jauhelihakeitto. Toisekseen vauva pitää syöttää ennen kuin se ehtii ruveta itkemään. Ja kolmevuotias ei vedä miljoonalaatikkoa alas jos hänelle on annettu kylliksi huomiota ja kasvatettu muutenkin kiltiksi värittäjäksi. Virallisesti siis voimme mennä huoletta pyyhkimään viisivuotiasta opastaen samalla lempeästi miten sen voi pikkuhiljaa alkaa tekemään itse, vauvan tuhistessa tyytyväisenä sängyssään maha maitoa pullollaan ja jauhelihakeiton poristessa liedellä, kolmevuotiaan värittäessä värityskuvaa tai jotain muuta paperia, ei pöytää eikä seiniä.

Virallisesti näiden kolmen tenavan kanssa pitäisi olla ainakin yksi avustaja kun lähdetään perhekerhoon. Ei vain yhtä haksahtanutta äidinriekaletta, joka hoksaa perhekerhon vähän liian myöhään ja tiellä on niin liukasta ettei pyöräily suju keneltäkään. Virallinen suositusten mukainen äiti ei juttele muiden äitien kanssa kerhossa vaan keskittyy vain ja ainoastaan ohjaamaan lapsiaan askarteluissa niin, että kolmevuotias ei kaada yhtä kokonaista kimallepurkillista intiaanipäähineensä koristukseksi. (Avustaja hoitaa tietysti vauvan.) Kun suositusten mukaan virallisesti kuuluisi siivota omat ja lastensa jäljet niin ne siivotaan tietysti, eikä ihmetellä hiljaa häveten että mitä tuolle lattioilla, matoilla, tuoleilla ja varmaan katossakin leijuvalle pinkille kimallepölylle nyt tehdään.

Jos ei ole avustajaa, niin sitten jäädään kotiin. Kaikki ekstreme kuten kerhot ja kirjastoreissut ovat vain ylimääräistä ja muutenkin tarkoitettuja vain sellaisille perheille joissa lapset osaavat käyttäytyä eivätkä ainakaan puhu rumia. Ainakaan perhekerhossa. Tai jos sattuvatkin puhumaan niin eivät ole ainakaan kanttorin ja opettajan lapsia!

Niin. Ja muuten, virallinen blogikirjoitusaika merkitään kalenteriin ja tilataan sertifioitu lastenhoitaja kyseiselle ajankohdalle. Jos joku sairastuu niin sovitaan uusia aika. Koskaan, koskaan virallinen äiti ei kirjoita blogia samalla kun yrittää ”rauhoittaa” lapsiaan sänkyihinsä. Sillä silloin on vaara, siis sikäli mikäli lastenkasvatuksessa on ollut joitain puutteita esimerkiksi tottelevaisuuskoulutuksen (TOKO) kohdalla, että mieleen saattaa lipsahtaa vahingossa jokin ruma sana.

No mutta onneksi vain mieleen, huh ja hei! Se on tämän äidin pelastus tänä iltana.