Lämmin hyvän äitienpäivän toivotus.
Ensisijaisesti toivon sitä omalle äidille mutta myös lasteni äidille.

Aiheesta saisi pitkänkin pohdinnan, mutta tyydyn vain toteamaan, että vaikka olen arvostanut ja salaa ihaillut omaa äitiäni aina, on arvostus saanut aivan uudet mittasuhteet nyt, kun itsellä on oma perhe ja omia lapsia. Liian harvoin tulee sanottua, että on kiitollinen mieli.

Pakko myöntää, että nyt on kevät. Kahden ja puolen vuoden suunnittelun ja pyörittelyn jälkeen olisi vihdoin aika aloittaa ihan tosissaan tämän maallisen majan kunnostustyöt. Pihasuunnitelma on laadittu, rakennuspiirustukset on tehty ja kunnassa hyväksytetty, mielessä pyörii erinäköisiä teknisiä yksityiskohtia rakennustöiden eri vaiheista. Vielä on aukkojakin; huopaa vai konesaumapeltiä kattoon, ulkovuoraus kokonaan uusiksi vai ekologisesti vanhaa kunnostaen. kuistin perustukseksi porakivet, sokkeli vai pilariperustus, minkälainen ruudutus ikkunoihin…

Päällimmäisenä on vahva epäilys, että minusta ei todellakaan ole tähän. Vaan perääntyä ei enää oikein voi. Työmies on palkattu, maa-ainekset tilattu, vanha kuisti osittain purettu, laatat revitty pihalta ja… Byäääh.

No, ei auta muu kuin pistää kädet ristiin  ja toivoa ihmettä. On niitä tapahtunut ennenkin.

Huhupuheiden mukaan en ole suvussa ainoa, jonka päässä kehkeytyy joskus mainioita liikeideoita. Minun päässäni niitä ei tosin kehity mitään ennätysmääriä (kuten ehkä jonkun oikein bisnesmiehen jossain pappilan pellon laitamilla), sillä olen luonteeltani pessimisti. Tuo pessimistiys näkyy silloin tällöin puhuttaessa luonnon tulevaisuudesta tai nuorison hyvinvoinnista jne., tutut tietää.

Mutta koska olen kuitenkin aika optimistinen pessimisti, niin mielessäni kehkeytyi oiva  idea, kun olin Citymarketissa pakastealtaiden kohdalla etsimässä Gorv-Göranin kebabia pakastepussissa á 2,99 €. Kodin pakasteessa kehkeytyi samaan aikaan nimittäin osittain kaksittain karitsaa, Plättää ja Lakua. Fileet ja paistit ovat kolutut ihan kiitettävästi, mutta vielä oli jäljellä epämääräisempiä pusseja, jossa oli jotakin punavalkoista. Eikös kebab ole tehty alunperin lampaanlihasta ja -rasvasta? Jonakin päivänä sitä on kokeiltava, päätin, kun heitin kaksi kevyttä pussia (kuusi euroa) jäisiä kebablastuja ostoskärryyn.

Torstaina koitti sitten se päivä, että möntit olivat sulaneet ja oli voimia (aikaa ei ole koskaan) laittaa lihamylly valmiustilaan ja ruveta jauhamaan ja vaivaamaan ja paistamaan niitä kohti herkullisia kebab-annoksia. Tein ohjeiden mukaan, laitoin hirvittävän määrän pippureita ja suolaakin ja lisäksi muita mausteita. Illalla seitsemän aikaan pötkö oli maisteltavissa, ja optimisti minussa riemuitsi kun totesin että hyvää. Nam. Täytyi pyytää Topsy ja Mirkku lapsineen meille kebabille, sillä ehdolla että he toisivat venäjät. Kiusaus oli ilmeisesti liian suuri, kun venäjät saapuivat kera Topsyn ja Mirkun. Nautimme runsaasti tuosta ateriasta (1,5 kilon pötköstä meni puolet) ja illalla nukkumaan mennessäni mieleen tuli liikeidea. Aitoa lammaskebabia erilaisten venäjien kera. Samalla rahalla saisi käydä katsomassa kymmentä lammasta tarhassa. Vaan eikö olisikin muuten hyvä idea? Aitokebab Sorvarin Pajukosta.

P.S. Karitsat muuten voivat oikein hyvin kaikki, opettelevat hurjaa vauhtia uusia asioita. Esimerkiksi kiinteän ruoan syömistä, juomista, puskemista, takaa-ajoa, korkeushyppyjä emonsa selän päälle ja kaikkea muuta tärkeää mitä elämässä tarvitaan. Siinä vierähtää helposti tovi tädillä (huom! ei sukulaistädillä, vaan tädillä muuten vain vrt. kaupantäti) kun katselee niiden hulvatonta menoa. Ja kaikki pessimistin ajatukset siirtyvät kuin taikaiskusta taka-alalle, tuo kebab-ajatuskin etunenässä. (Nyt olen ihan solmussa. Olikos se sitten pessimistinen vai optimistinen tämä kebab-liikeidea?)