Viime päivinä olemme todella saaneet olla oman perheen kesken. Ystävät ja sukulaiset ovat reissussa. Naapurit, lasten rakkaat uskolliset leikkitoverit, ovat muuttaneet pois. Kun he ajoivat tiistai-iltana viimeisen kerran talomme ohi ja kohti uusia asuinsijoja, purskahti Leevi itkemään katkerasti. “Nyt mulla ei oo ennää kettään kaveria!” Minäkin tunsin haikeutta ja ahdistusta pienen nelivuotiaan poikani puolesta, mutta ne eivät olleet ainoita tunteita. Olen ollut valtavan kiitollinen, että ainoalla pojallamme on ollut tähän asti lähes joka päivä leikkitovereita. Ovat saaneet temmeltää kuin melukylässä konsanaan, villeinä ja vapaina, metsässä majoja rakennellen, kanojen ja tipujen touhuja seuraillen, pyöräillen ja telmien. (Uusimpana villityksenä on ollut parkouraaminen, vai mitä se nyt oli. Tramppiskalla ja joka paikassa voi parkourata. Uusi paita nimettiin heti parkourapaidaksi, ja joka päivä on syntynyt uusia temppuja. Onneksi olemme välttyneet suuremmilta vahingoilta toistaiseksi.) Kavereita on piisannut. Mutta nyt on toisin. Vattulan talossa asuu aivan uus auto, niin kuin Leevi asiain surkean tilan ilmaisi.

Mitä tästä eteenpäin? Vauva on tuloillaan, se vie ajatukset vähäksi aikaa uusiin ulottuvuuksiin. Isällä ja Liinalla on kesäloma, ja on mahdollisuus käydä mummulassa ja serkuilla, ja ehkä hyvällä mäihällä myös Pensastiellä, entisten naapuriemme uudessa kodissa. Siellä on pallokenttä ja maja ja vaikka mitä jännää. Syksyllä Sohvilla alkaa eskari, joka varmasti helpottaa arjen yksinäisyyttä, kun Severiina -ystävä ei enää asu aivan lähellä. Liinakin on saanut koulusta kavereita, joiden kanssa leikkiminen ja oleminen onnistuu jo aika mukavasti tokaluokkalaiselta reippaalta pyöräilijältä. Leevin tilanne vähän mietityttää. Äidin täytyy olla aktiivisempi, ja lähteä reippaammin leikkipuistoon ja kavereille. Onneksi kavereita voi pyytää kyläänkin, ja monesti he tulevat mielellään. Eiköhän tästä selvitä!

Ulkona on ollut lämmintä ja kaunista. Olemme kuunnelleet radiota aamusta iltaan, ja nytkin alakerrasta kuuluu ohjelmaa Oripäästä. Siksi ajatus vähän pätkii. Isukki on saanut sisäpihan julkisivun valmiiksi ja maalatuksi. En ole osannut ja jaksanut tukea häntä tarpeeksi remonttihommissa, mutta sitkeä työmies kun on, niin hän on siitä huolimatta saanut paljon aikaiseksi. Lapsetkin ovat saaneet nauttia isän läsnäolosta ja lomasta, tälläkin hetkellä talossa on rauhallista sen vuoksi, että tämä ihmeellinen mies jaksoi kuin jaksoikin lähteä taas käyttämään leikki-ikäisiä lapsiaan uimareissulla. Kasvimaalla tapahtuu, samoin kanalassa ja pörrilässä. (Pörri sai eilen ikioman juoksuhäkin.) Ronja on meillä kesälomalla, ja mukavasti on mennyt myös Viirulla ja lampailla, mitä nyt helle on vienyt suurimman terän syömisinnolta. Martta tuntuu joka päivä isommalta, ja pyykkivuori myös, kun on täytynyt pestä tulevalle perheenjäsenelle vaatteita ja peittoja ja lakanoita ensi hätään. Välillä hirvittää, että miten tämän homman saa tasapainoon. Mutta sitten muistutan itseäni, että mitä sitä hirvittelemään, eipä ole minulle elämää annettu hirvittelyä varten. Täytyy osata rentoutua ja nauttia, ottaa osansa itselleen kesästä, kauneudesta ja lomasta.

Toissailtana pyörälenkillä Ronjan kanssa oikein ahmin itseeni tienvarren kukkien kauneutta. Kesäinen myöhäisillan aurinko kultasi kaiken sadunhohtavaksi, ja vieläkin ihanammaksi. Kun muistaa nauttia ja rentoutua ja iloita, jaksaa myös jakaa kaikkea hyvää eteenpäinkin, ympärilleen. Edes pikkuisen. Siispä nytkin suuntaan askeleeni tuonne ulos riippumattoon aivan häikäilemättömän röyhkeän onnellisena. Riipun ja katselen sinistä taivasta ja vihreiden koivunlehtien tanssia yläpuolellani. Saatan päästää Pörrin juoksuhäkkiin ja katsella sen touhuja siinä. Tai sitten saatan lukea kirjaa vähän matkaa. Sitten taas jaksan hymyillä tovin aikaa lapsilleni ja miehelleni.

Tämä on pitkästä aikaa niitä öitä, jolloin en kovin hyvin ole saanut nukuttua. Yleensä nukun hyvin, vaikka lapset synnyttävät silloin tällöin jännittävää yöllistä trafiikkia niin mahassa kuin ulkopuolellakin. Tänä yönä lapset ovat nukkuneet kuin tukit. Kävin juuri kierroksella katsomassa heitä leposijoillaan. Mikä onkaan se tunteiden laatu, määrä ja kirjo, jota väsynyt äiti mielessään kantaa katsellessaan noita yöllisiä näkyjä. Sydän on pakahtua rakkaudesta. Siinä keralla tunnen myös aimon annoksen syyllisyyttä, hellyyttä ja toivoa.

Olen miettinyt tänä yönä yhtä elämän suurta asiaa, rakkautta nimen omaan. Tämä yö on siis kulunut rakkausmietteiden parissa. Ehkä sitä herkistyy miettimään tällaisia tunnepitoisia aatoksia näin loppuraskauden aikaan ihan luonnostaan. Miten minun kasvoistani ja sylistäni ja äänestäni riittäisi rakkautta tälle uudelle tulokkaalle saman verran kuin näille muillekin, ilman että se vähentäisi rakkauttani toisiin lapsiin ja läheisiini. Aikaahan ei tokikaan ole rajattomasti, sitä täytyy jakaa ja tarkasti miettiä samalla, mihin kaikkeen sitä haluaa käyttää. Minä elän sellaista vaihetta elämässäni, että asioita täytyy tiputella sieltä turhimmasta päästä pois, että tärkeille jää aikaa kylliksi.

Mutta aika ei ole sama asia kuin rakkaus. Uskon, että rakkautta voi olla rajattomasti. Kun sitä on paljon jossakin, niin se leviää siitä ja sitä on kohta siinä vielä enemmän. Kun ihminen saa paljon rakkautta osakseen, niin hän voi jakaa sitä ympärilleen avokätisesti, kuitenkaan siinä kaupassa yhtään häviämättä.

Olen tänään sitäkin pohtinut, että miksi sitä rakkautta tuntuu olevan liian usein liian vähän. Kärsinkö itse rakkaudettomuudesta? Miksi on niin vaikea antaa rakkautta johonkin suuntaan, kun joku suunta taas näyttää imevän kaiken rakkauden ihan vahingossa ja itsestään. Onko minussa tarpeeksi rakkautta, vai onko sitä niin vähän, että minun täytyy ihan tiristää ja puristaa viimeisetkin rakkauden tipat sydämestäni että voisin näyttää jollekulle, että rakastan häntä ja hyväksyn hänet. Vai onko se rajaton rakkaus valmiina minussa, mutta en osaa kaivaa sitä esiin oikealla tavalla ja tarpeeksi usein. Miksi on usein helpointa sivuuttaa ja unohtaa, kuin huomata ja muistaa? Miksi olen usein vain miettimässä, kuinka paljon minua noteerataan ja arvostetaan? Siinä touhussa jää noteeraamatta ja arvostamatta moni arvokas ihminen.

Monia ihmisiä ihaillaan ja arvostetaan oikein julkisesti ja näkyvästi. Rakastetaanko heitä kuitenkaan? Miksi ihaillut ja kadehditut ihmiset tuntuvat joskus rakkaudettomilta, epävarmoilta ja itsekkäiltä? Miksi olen joskus huomaavinani, että paljon arvostusta (=rakkautta?) saaneet ihmiset ovat taipuvaisia kuitenkin vähättelemään toisia. Onko tässä kyse rakkaudesta, vai aivan jostakin muusta?

Tästä päivästä lähtien yritän löytää enemmän rakkautta itsestäni. Sellaista arvokasta rakkautta, joka ei etsi omia etujaan, vaan on pyyteetöntä ja rikastuttavaa. Yritän jakaa sitä rakkautta sinne, jossa sitä tosissaan tarvitaan, en pelkästään sinne, minne se tuntuu helpoiten ja mukavimmin menevän. Nyt menen kuitenkin ensiksi saamaan vielä vähäsen unta. Jospas minä unta saisin, kyllä sitten rakastaisin…

Tuli saarella palavi…

Lasten sanat ovat sanelmia sanan varsinaisessa merkityksessä. Suloisia sanoja, joita rakkaudella muistellaan. Eilen ryntäsi Sohvi keittiöön paperinippu kourassaan ja kyseli vauhdikkaana, että missä palavi. Sanoin, että verannalla ja sinne pääsivät paprut muiden palavien jätteiden joukkoon. Naapurin Valtter (oikeasti Valtteri, mutta Leevin ja Sohvin mukaan Valtter) taas kyseli Leeviltä riippumaton liepeillä, että aijotko nää Leevi mennä isona armejaisiin. Siellä kuulemma heitellään ilmaan savikelloja ja jos niihin ampuu ja osuu, niin ne menee aivan rikki. Ihaan tosi!

Kesälomaa vietellään. Tai vietetään. Kesäisempiä lämpimämpiä aurinkopäiviä voisi kyllä vietelläkin tänne pohjolaan päin. Vietän myös äitiyslomaa, sekä tarkoitus oli viettää myös lukulomaa. Olen kyllä lukenut jo yhden kirjan uusintana, ja elämyksestä se kävi, kas kun olen lukenut sen viisitoista vuotta sitten eka kerran. (John Steinbeckin Eedenistä itään.) Lukuloma saattaa silti ehkäpä jäädä aika hailakaksi haaveeksi vain, koska käytäntö ja elämä tunkee korvista, silmistä, suusta ja ihosta sekä sisään että ulos. Hyttysiä ja vauvan potkuja. Lasten puhalteluja, laastarointeja ja ravitsemusta. Tipujen seuraamista, juottamista ja muidenkin eläinten esittelyjä naapureille ja tuttaville. Kasvimaan laittoa, paleltuneiden kesäkurpitsojen suremista. Mansikantaimien istutusta, puiden ja pensaiden juurruttamisia ja huolehtimista. Maanisen miehen toppuuttelua, kesäilman haistelua. Mummonpalsamien kastelua ja tomaatintaimien istutusaikeita. Ruskosuohaukkaperheen liitelyä taivaalla täytyy myöskin niskat kipeinä seurata. Mää haluaisin myös ommellakin. Mekon mulle ja peiton vauvalle. Mutta luulkaa vain että saan niitä tehtyä. Elämää.

On mukava, kun on tutkittu raskaana olevien naisten aivoja. Ne pienenevät kuulemma, raskauden myötä. Jees, siinä hyvä selitys, miksi Sivuseikan päivittäminen ei tahdo millään onnistua. Ei inspiroi kirjoittaa sutta. Eikä kettua. Kanoista voin mainita, että ensi viikolla pitäisi kuoriutua pesänvaltaaja -Klaaran omat munat, (9 kpl), jännittää kuinka moni munista kuoriutuu. Tohvee -kanaäidin tiput (5 kpl) ovat kohta jo pariviikkoisia, huomenna ajattelimme siirtää ne ulkotarhaan, josta on kyllä vapaa kulku sisään ja ulos, mutta kanat eivät ole oppineet käyttämään korkealla olevaa kulkuaukkoa. Tikapuutkaan eivät ole auttaneet vielä asiaa. Mutta onhan noilla kanoilla aika pienet päät, joten pienet on aivotkin. Jos on siis pienet aivot mulla, niin tiedänpähän, että läheltä löytyy vielä pikkuaivoisempiakin. Pässien aivojen koosta en ole varma, mutta eilen Esko ja Pertti -pässit muuttivat Haukiputaalle, lisäämään sikäläisten kesänviettäjien yleistä ja yhtäläistä älykkyystasoa.

Olen ollut onnellinen ja nauttinut. Väsynytkin olen ollut, aika ajoin. Jos ei ole ollut päässä väsy, niin jaloissa ainakin. Onneksi sain monivuotisen haaveeni toteutettua, kun riippumatto roikkumassa kahden kauniin koivun välissä. Se on kyllä kahden hengen matto, mutta koska tuo Mies ei katso tuollaisiin lekotteluvempaimiin päin muulloin kuin pyhäpäivisin, niin saan olla siinä ihan rauhassa kolmistaan Leevin ja Martan kanssa, ja tietysti parisataa hyttystä mukaan laskettuna. Olen oikeastaan tuuminut, että tänä kesänä aika moni haave ja unelma on toteutunut. Piha on täynnänsä juoksevia ja päivettyneitä pellavapäitä, kanatarhassa kiekuu komea kukko ja kasvimaakin on. Mutta olenhan lukenut myös Leinoa, ja tiedän, että kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Siksi ei tästä onnesta enää enempää täällä.

Tyttäreni kavereineen ovat pykänneet pystyyn komeaa kioskia. Avajaiset ovat lauantaina. Kioski on täysin lasten rakentama, siinä on värikäs kyltti ja valkoisella taustalla sivustassa hinnasto. Tarjolla on karkkia, tikkaria ja tikkujäätelöitä ainakin, ja kaikki maksaa alle euron tai sinne päin. Kylkiäisinä saa käydä katsomassa kanoja, lampaita, Pörriä, Viirua sekä miestä, jolla on komeat ruskeat paljon käytetyt ammattimiehen työhousut ja hikinen niska. Toivomme avajaisiin aurinkoista säätä, mutta eihän se sadekaan häiritse, sillä kioskia voi pitää varmaan myöskin autotallissa. Tervetuloa lauantaina!