Mitäpä sinusta, metsä?

Jos pitäisi joku yksi laulu sanoa mikä tulee naiskuorostani mieleen, niin se on Metsä. Kaj Chydeniuksen naiskuorolle säveltämä Lauri Viidan runo. Se on kiva laulu. Se runo on ihana! Mutta en nyt kerro enempää siitä laulusta, vaan metsästä.

Tehän tiedätte, että rakastan metsää. Rakastan myös peltoja ja erämaata, kallioita ja jokia, niittyä ja merenrantaa niin kuin musiikkiakin ja kaikkea taidetta. ”Uusi tieto”, sanotte nyt ehkä sarkastisesti niin kuin pikkuveljeni sanoi kaikkeen neljätoistavuotiaana (hän kai tiesi jo kaiken). Eihän se yllätä, tämä minun luontorakkauteni. Vaikka aina silti yllättää, se voimakas hyvän mielen tunne, kun pääsen nauttimaan luonnosta. Se tulee jo siitä kun autoa ajaessani näen pellonreunan puiden joukossa yhden haavan, jolla on aivan kirkkaankeltainen latvus. Ja sitten minun on pakko nähdä se joka kerta niin kauan kuin lehdet on puissa. Ahmin nyt kaikkia kirkkaanvärisiä puita. Olen ahne ruskan väreille. Viikonloppuna sen huomasin kun menimme bussilla Ranualle lasten kanssa, bongailin värejä koko matkan.

Kirjoittamisopinnoissa tein juuri tehtävän, missä piti valita jokin merkityksellinen paikka. Mennä siihen paikkaan, jos mahdollista, ja kirjoittaa siitä tunnelmia ja muistoja vapaasti kymmenen minuutin ajan. Sitten siitä kirjoituksesta piti valita tärkeimpiä ilmaisuja ja tehdä niistä runo. Hui. En ole tehnyt runoja muuta kuin lapsena, silloinkin vain muutaman. Muistan kun minun ja siskoni piti kerran kirjoittaa runoja yleisradion lastenohjelmaan. Meillä oli vaaleansiniset muistikirjat. Häpesin runojani, tiesin että ne eivät ole hyviä, loppusoinnut tökkivät ja ne olivat ihan lapsellisia. Aikuiset kehuivat niitä, ihmettelin miksi he kehuvat niin ilmiselvän keskinkertaisia runoja. Nyt aikuisena ymmärrän. Kyllä minäkin kehuisin ennemmin kuin haukkuisin jos minun lapseni pyynnöstä kirjoittaisi vaikka tällaisen runon:

Kevätkeiju, oi kauniisti leiju!
Kun hän liitää yli maan, eipä palele varpaitaan.
Kevätkeiju, oi kauniisti leiju!

Isosiskoni jota olen aina ihaillut, kirjoitti paljon paremman runon, kehuin sitä silloin ja kehun nytkin. Se alkoi: ”Pieni tyttö maalaistalon, näki ihmeellisen valon”. Lapsena minulle oli selvää että tuo maalaistalon tyttö oli isosiskoni tai minä, vaikka emme olleetkaan maalaistalosta. Olisi kiva, isosiskoni rakas, jos laittaisit tuon runon vaikka kommentteihin.

Mutta palaan opiskelutehtävään: piti valita paikka. Se ei ollut yksinkertaista. Minulla on monta merkityksellistä paikkaa, semmoista missä matkailen paljon ajatuksissani. Ulkomaita myöten. Valitsin lopulta lapsuuden paikan tästä läheltä, tien jonka varrella asuimme lapsuusvuosieni ajan. Muistelin paikkaa, kävinkin siellä (tosin vauvan kanssa autolla vain, en kehdannut mennä muistiinpanovälineiden kanssa sinne koikkelehtimaan, koska siellä asuvat ovat vieläkin pääosin tuttuja ihmisiä). Muistin ojat, naapuruston kaverit, leikkipuiston kauempana ja metsän. Ajan vieläkin melkein päivittäin tuon metsän ohi, eilen viimeksi katselin sitä. Miten kaunis metsä! Onkohan tuo metsä syynä metsärakkauteeni?

Tässä runo, joka tehtävästä syntyi. Tämä ei ole kummoinen, mutta tehty on usein parempi kuin täydellinen, joten olkaapa hyvät:

Metsä

tien toisella puolella
ojan takana.
Korkeat puut
tummat kuuset
mäntyjen suorat rungot näkyivät keittiön ikkunasta.

Metsäpalanen kymmenien talojen keskellä,
pieni palanen
silti suuri
korkea ja jännittävä, leikkipaikka
pimeällä pelottava
satoja mustikoita,
käpyjä.

Polku keskellä
Leveä, paljon kuljettu
oikotie kylältä kirkolle, ennen vanhaan?
Havunneulasmatto
valo puunlatvojen välissä jossain korkealla.
Kävelimme polulla käsi kädessä kaverin kanssa, ei parhaan
paras oli lomalla Sveitsissä,
sanoimme että olemme parhaat kaverukset ja pidimme kädestä metsäpolulla
joka loppui ojaan ja asfalttitiehen.

Katselen puita. Ne ovat niin suuria
Olivatko ne noin suuria silloin?
Lapsena se oli kai itsestään selvää
niin kuin kaikki hyvä ja kaunis
ja arvokas

Ihmeellinen lapsi

Arvatkaa mikä on euforinen tunne? Se on tämä missä nyt olen parhaillaan, tässä terassilla, syyskuun auringonpaisteessa. Kun kaksi oleellista henkilöä nukkuu. Oleelliset henkilöt ovat Vauva ja kolmevuotias. Toinen nukahti pitkän hyssyttelyn tuloksena kärryihin, toinen jauhokylvyn ja vesikylvyn jälkeen kylpytakissaan sohvalle. Tai no, juuri nyt tunne katkesi, viisivuotias poikaseni kävelee trampoliinilta tänne päin itkien. ”Talli potkas multa pallon!”, itku jatkuu. Oliko se nyt sitten tässä. Kohta tietysti vauva kannetaan ovesta sisään ja kolmevuotias alkaa itkemään sohvalla, että pissa tuli.

Nyt se viisivuotias lopetti. Eli minä jatkan, vaikka euforia katosi. (Nyt tuli seiskaluokkalainen kertomaan että hän parinsa kanssa sai suunnistuksessa ainoana kaikki rastit ja kemian kokeesta tuli täydet pisteet.) Hieno homma, mahtava juttu! Ja nyt taas yritän jatkaa: yöllä päätin että kirjoitan muistiin kuinka ihmeellinen lapsi meillä on. Toivottavasti kaikki äidit ja isät muistavat kuinka ihmeellisiä lapsia heillä on, minä en aina muista ja siksi haluankin kirjoittaa muistiin.

Muistiinpanot alkavat näin: Yöllä heräsin siihen että tumma hahmo kömpi selälläni. Avasin silmät ja näin kolmivuotiaamme könyämässä kainalooni, sanokaamme häntä vaikka Sirpukaksi. Hänellä oli varpaassa haava, joka parina yönä on ollut kipeä. Hänellä oli kädessään jääkaapista haettu voide, jota laitetaan haavaan tulehduksen estämiseksi. ”Laita mulle tätä, mun varpaaseen sattuu”, sanoi Sirpukka. Rupesin laittamaan, samalla herätin iskän ja sanoin että käy nyt katsomassa että onko jääkaapin ovi kiinni. Mies nousi hitaasti eikä tajunnut mitään, lähti kuitenkin kävelemään makuuhuoneesta keittiöön päin. ”Nyt sukka että se suojaa sitä, heti!”, sanoi tyttö kärsimättömästi. Pyysin että menee iskän perässä, iskä antaa sukat. Sopivan määrän vastusteltuaan suostutteluani hän lähti iskän perään. Kuulin kohta seuraavaa kodinhoitohuoneesta: ”Ei noita paskiaissukkia, mää haluan tyttöjen väriset, froutsensukat!” Minä pyöritin päätäni tyynyllä silmät kiinni ja yritin nukkua, mutta väkisinkin ajattelin että käyttääköhän tyttö tuommoista kieltä päiväkodissakin, ja mitäköhän päiväkodin tädit siitä ajattelevat. Eivät varmaan parempaa kuin minäkään. Mistä tyttö on oppinut tuommoisen ilmaisun? En muistaakseni ole käyttänyt. Eikä iskänsäkään. Isosisarukset ehkä, teinit ja murrosikäiset. Kuka nekin on kasvattanut.

Yöllä muuten ajattelin, että pitäisi juuri nyt nousta ja kirjoittaa kaikki muistiin, aamulla en enää muista. Olisikin pitänyt, mutta en voinut, koska rauhottelin vihaista tyttöä sylissäni. Hän raapi minua käsivarsista, sanoin ettei saa satuttaa, mutta hän raapi vain, oli väsynyt ja halusi nukkua kainalossani, mutta halusi olla myös vihainen, eikä lopettanut raapimista. En sanonut että se tuntui aika hyvältä, vaikka se tuntui, minua kutittaa usein käsivarsista kun on kuiva iho. Nukahdettiin sitten siihen, ja ajattelin että on se tämä ihmeellinen lapsi. Niin toimelias, niin temperamenttinen, niin hyvä sanamuisti. Kerran kuulee jonkin sanan ja sitten jo käyttää sitä sujuvasti. Mieleeni tulee myös nyt yhdeksänvuotias tyttäreni, joka oppii sanoja helposti. Olen tainnut täällä kirjoittaakin, kun tuli muinoin eskarista ja oli nähnyt matkalla sorsia ”tiheänään kuin parsaa”.

Nyt minusta tuntuu että kuitenkin unohdin sen parhaimman asian yön tapahtumista. Täytyy vielä kysyä mieheltä, kunhan pyöräilee kotipihaan. Jauhokylvystä tarkennusta vielä, en siis antanut sitä kylpyä hänelle. Olin hämärässä makuuhuoneessa sängyllä imettämässä vauvaa, kun kyselin että missä Sirpukka on, kun on niin hiljaista. Kohta edessäni oli valkoinen hahmo, aaveen näköinen. Hiukset, naama, paita, kädet, kaikki valkoiset. Suu oli ammollaan kuin aaveilla yleensä, mutta ei musta kuin aaveilla yleensä vaan sekin oli ihan valkoinen. Jauhoa ja jauhomössöä täynnä. Hän kakoi ja hänellä oli kädessään palomiehen kypärä joka oli täynnä vehnäjauhoa. Otin vauvan vasemmalle käsivarrelleni, oikealla otin tätä aavetta käsivarresta ja ohjasin hänet suoraan kylpyyn.

Nyt istun edelleen terassilla, aurinko siirtyi tuohon koivun taakse ja sylissäni on vauva, punaisessa puvussaan, huppu päässä. Kyllä nyt pari lausetta voi yhdellä kädelläkin kirjoittaa, eikös vain?

PS. Tietääkö muuten kukaan mistä sana euforia tulee, mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa?

PPS. Kuinka moni tietää mistä kirjasta yhdeksänvuotias oppi sanonnan ”tiheänään kuin parsaa”?

Oppia saamassa

Aloitin opiskelut avoimessa yliopistossa, kirjoittajaopinnot verkkokursseina. Juuri sain ensimmäisen vertaisarvioinnin kirjoituksestani. Ihka ensimmäinen kritiikki! Eikä muuten ollut kovin kiittävä kritiikki, se oli minulle uusi kokemus. Lukiossa viimeksi olen saanut kunnon kritiikkiä, parannusehdotuksineen päivineen. Täällä blogissa te ystävälliset ihmiset vain kiittelette ja kehutte, helposti unohdan sen että moni teistäkin lopettaa lukemisen kesken jos juttu ei luista ja vielä useampi ei lue ollenkaan.

Ensimmäinen oppimistehtävä tuntui helpolta kirjoittaa. Osaanhan minä sentään kirjoittaa, tuosta vain! Ja kirjoitin, nopeasti ja iloisesti, tässäpa teille minulta juttu, ottakaa koppi. Pudotin juttuni palautuslaatikkoon ja jäin odottelemaan muiden tekstejä ja palautteita. Kun niitä alkoi tulla, huomasin että joukossa oli keskinkertaisten lisäksi myös oikein hyviä kirjoituksia, parhaat tosi hyviä. Ja kun luin sitten vertaisarviointeja toisten jutuista, niin aloin tuntemaan itseni kirjoittajana keltanokaksi. Itseoppineeksi harrastelijaksi, niin kuin olenkin. En ymmärtänyt edes kaikkia sanoja. Mikä on konventio?

Ongelma tässä opiskelussa ei ole se, että saanko tehtyä tehtäviä ajallaan. Saan kyllä, etuajassa jopa, niin mukavaa ja mielenkiintoista tämä nyt on! Mutta se onkin sitten toinen juttu, miten voin parhaiten oppia ja kehittyä kirjoittajana. En tee tätä suoritusmerkintöjen takia vaan itseni. En voi siis tehdä juttuja nopeasti ja tehokkaasti, vaan minun täytyy tehdä ne hyvin, mieluummin vähän paremmin. Minun täytyy ponnistella ja käännellä näkökulmaani, täytyy pohtia huolella palutteita ja miettiä miten juttua olisi vielä parempi lukea. En halua hutaista. Ja se jos jokin vie aikaa ja energiaa. Juttuja ei kirjoiteta väsyneenä illalla viimeisillä voimilla. Eikä naputeta kiireellä valmiiksi ennen kuin ensimmäinen tulee koulusta. Niitä täytyy leipoa ja keittää kärsivällisesti rakkaudella ja intohimolla, niille täytyy raivata paljon tyhjää tilaa mieleen, vasta sitten voi syntyä jotain.

Yhden asian opin jo: kirjoitan kuulemma kuvailevaa tekstiä. Ai miten muka, ajattelin ensin, mutta kohta että niinpä, ehkäpä kirjoitankin. Näenhän aina kaiken mielessäni kuvina, ja sitten kirjoitan ne kuvat ylös. Siirrän mieleni kuvitusta paperille. Onkohan sama musiikissakin, näenkö musiikinkin kuvina mielessäni? Tuota pitää virkeämpänä hetkenä ajatella vielä uudestaan.

Mutta kiitos teille silti kehuistanne, niiden ansiosta uskaltauduin kirjoittajaopintoihin. Kehut eivät ole paha asia, kunhan ne ovat aiheesta. Ja vielä paremmin ne pääsevät arvoonsa kehitysehdotusten keskeltä. Joten otan täälläkin mielelläni kriittistä palautetta vastaan, tiedoksenne! Tästäkin jutusta, vaikka tämä nyt onkin nopeasti ja väsyneenä kirjoitettu. Oppiakseni.

PS. Tarkoitus oli laittaa tänne se ensimmäinen oppimistehtävä, mutta nämä selittelyt veivät kaiken tilan. Seuraavalla kerralla sitten!

Vain siivu

Totuus on, että kerron täällä vain siivun. Kuin juustohöylällä leikatun ohuen siivun, joskus ehyen, joskus repaleisen. Ja joskus keksin vähän omiani, ehkä puoliksi vahingossa, puoliksi jättääkseni jotain kertomatta, puoliksi siksi että poimin eri tilanteista jotain erityistä ja sekoitan ne yhdeksi tilanteeksi. Siitä tuleekin sitten yksi ja puoli. Täällä on sekä faktaa että fiktiota.

Lapsena keksin omiani paljonkin, uskoin itsekin kun kerroin noin ekaluokkalaisena että meillä on Sievin mummulassa seitsemän hevosta. Kuvittelin oikeasti olemassaolevaan aittarakennukseen seitsemän karsinaa, niihin ovet jotka aukesivat vain yläpuolestaan, alapuoli jäi kiinni, ja niistä pisti eriväristen hevosten päitä esiin niin kuin Villivarsojen sarjakuvissa. Sitten kun seuraavan kerran ajoimme mummulan pihaan, melkein säikähdin kun siinä törröttikin vain tavallinen pieni aitta, siinä punainen veranta, tavallinen punainen ovi valkoisine ovenpielineen. Epätoivoisesti kiertelin aittaa ja mittailin silmilläni että miten siitä voisi tehdä tallin, ostaisikohan Terttu ja Erkki edes yhden hevosen jos oikein pyytäisin. Täällähän on peltoja ja heinää, ja voisin auttaa aitauksen tekemisessä. Ja tietysti hevosenhoidossa. Se olisi suomenhevonen. Valehtelin usein vahingossa, mielikuvitus vain lähti laukkaamaan kuin villi varsa ja sitten heti kaduin kun taas oli lipsahtanut. Kuvittelin ja en muistanutkaan aivan heti että eihän se ollut totta. Joskus niin kävi isompanakin, halusin tehdä vaikutuksen. Rukoilin sitten iltarukouksessa peloissani että pääsisin irti valehtelusta. Ja rukoilin peloissani myös että turha tyhmä valheeni ei tulisi ilmi. Joskus tuli, joskus ei. Vielä isompana saatoin vähätellä taitojani ja tekemisiäni sitten vastapainoksi, etten vain antaisi totuutta parempaa kuvaa, kaiken varalta. Hyvistä jutuista tykkään kyllä edelleen.

Ei ollut tarkoitus jaaritella valehtelemisesta, vaan siitä kun kävin Ateneumissa Alice Neelin töitä katselemassa. No nyt lipsahti, valehtelin! Kävin kyllä Ateneumissa vauvani kanssa mutta menin ensin tutustumaan taiteilijaan kirjasta, joita oli siellä eteisaulassa luettavana. Se oli suuri paksu kirja, siinä oli useita kuvia taiteilijan töistä ja paljon tietoa myös. Katselin aikani, selailin ja yritin päättää että ostanko pääsylipun. Kirjan katselu riitti, oikeita taideteoksia en nähnyt vaan menin imettämään vauvaani nurkan taakse ja pohtimaan näkemääni. En aio nyt kuvailla enkä arvioida enkä analysoida näyttelyä jossa en käynyt, en kymmeniä näkemiäni kirjan kuviakaan, vaan miettiä mitä ajatuksia se herätti minussa tähän kirjoittamiseeni liittyen.

Kuvia todellisista ihmisistä ja tilanteista. Kuvia paljaista naisista, äideistä, imettävistä. Lapsi sylissään, silmäpussit silmien alla. Miehiäkin. Mitään ei oltu jätetty piiloon. Värit ja Alicen kädenjälki oli kuitenkin miellyttävää, ja jokin niissä kuvissa ja ihmisten todellisissa olemuksissa ja arkisissa taustoissa sai minussa vastakaikua. Ajattelin kirjoittamistani. Miten usein olenkaan ajatellut että jos voisin kirjoittaa kaiken. Illalla painanut pääni tyynyyn ja ajatellut, että tulisi mahtava novelli, jos kirjoittaisin tämän päivän elämääni, niin kuin se tuli ja tuntui sydämeni sopukoita myöten, jättämättä mitään pois. En tarkoita erityisesti enkä oikeastaan paljonkaan sellaista mitä yleensä sensuroidaan ja mitä näin näissä naiskuvissa, alastomuutta ja seksuaalisuutta, vaan yleisemmällä tasolla kaikesta mitä ei voi näyttää tai kertoa. Huomaan että voin kirjoittaa vain siivun, koko muu suuri möhkäle jää omaan tietooni, kenties loppuiäksi.

Syitä miksi voin kirjoittaa vain osan on monia, suurin se että kirjoitan omalla nimelläni. En halua liikaa loukata perheeni ja läheisten yksityisyydensuojaa. On aina myös väärinkäsityksen vaara, koskien elämänpiirejä, paikkoja ja yhteisöjä joissa elän. Jos kirjoittaisin tunnistettavasti läheisteni tekemisistä, virheistä ja erheistä niin vaikka ne olisikin annettu anteeksi niin unholaan ne eivät pääsisi. Onneksi voin sentään aika vapaasti kirjoittaa omista virheistäni, mutta aina se ei ole kaunista luettavaa. Elämässä on asioita jotka eivät ole kauniita. Sitten on asioita jotka ovat kauniita jos osaa katsoa oikealla tavalla. Alice Neel on onnistunut katsomaan monia asioita niin että arkisesta on tullut kaunista. Äidin väsyneestä ilmeestä taidetta jota katsoo mielellään.

Elämän todellisuudessa, jota myös realismiksi kutsutaan, piilee se mikä minua kirjoittajana kiinnostaa. Ja yritän kirjoittaa niin kuin elämä on vaikka joudunkin jättämään paljon pois. On paljon kaunista, surullisen haikeaa kaipausta, ristiriitoja joiden kanssa eletään välillä sovussa, välillä sotatantereella hyökäten, puolustaen ja antautuen vuoron perään. Vaikeuksia joita hävitään ja voitetaan. Nauruja, hymyjä ja katseita, viattomia ja ilkeitä, kauniita ja voimakkaita, lannistavia, kohtaamattomia. Itkuja joita ei kukaan kuule, salattua surua joka jäytää joka hetki, iloa joka kuin vuoripuro mutta joka päätyy kallionkoloon, tietymättömiin. Pelkoa joka hiipii tai hyökkää pimeässä, makuuhuoneen verhon raosta, synkkyys joka on niin mustaa että sen sanominen tuntuu mahdottomalta. Niin paljon tunteita, ajatuksia, asiota joita ei voi kirjoittaa.

Ehkäpä vanhana mummuna, jos joskus sellaiseksi pääsen, voinkin kirjoittaa. Kun on kulunut tarpeeksi etäisyyttä ja aikaa. Sitä ennen höylään juustomöhkälettäni, siivun sieltä, toisen täältä. Niitä kenties on sellainen lastupino jonakin päivänä, että siitä saisi aimo möhkäleen kasaan. Erilaisen kuin tämä elämäni oikea möhkäle, mutta möhkäleen kuitenkin.

Koivikossa

Kävin sienestämässä itselleni lounasta. Ajattelin ottaa vauvan vaunuissa mukaan ja käydä tuossa ihan lähellä, mutta vauva heräsi ja on jo siinä iässä että ilmaisee selvästi halunsa päästä syliin ja ilonsa kun hänet otetaan. Otin vauvan, laitoin hänelle kukkahatun kun aurinko paistoi, jätin sieniveitsen, kumpparit ja koiran sisään, vauva riitti.

Kävelin tielle ja sen yli koivikkoon. Se on masentava kosteannäköinen pusikko harmaalla säällä, mutta nyt paistoi ja lämmitti ja se oli kaunis nuori koivikko. Naapurin pihalta kuului laatoituksenpesun ääntä, katsoin että näkevätköhän tämän naapurinrouvan kesämekossaan vauva sylissään täältä koivujenlomasta, miettivätköhän että miksi vien vauvani metsään, mutta sitten annoin olla. Kyllä minä tiedän mitä kunnon ihmiset kummallisista tyypeistä puhuvat.

Näin heti suuren herkkutatin. Se oli liian vanha. Tai ei vain vanha, vanhuus ei olisi haitannut, mutta se oli matoinen ja löllö. Heti tuli mieleeni että vanhakin ihminen on kaunis kuin lapsi, jos katkeruus ei ole syönyt häntä pilalle.

Koivut olivat valkeita ja lehdet havisivat korkealla, niiden varjot helisivät vauvani kasvoilla auringon kanssa. Vauva katsoi ylös havinaan ja siristi silmiään. Maassa oli heinikkoa ja niiden alla mesimarjan lehtiä. Mesimarja-aika alkaa olla ohi, eikä tästä muutenkaan ole montaa marjaa koskaan löytynyt. Ne on eri paikkoja. Nostin tyttövauvaani korkealle että hän hymyilisi minulle, ja ajattelin että lapsi on kauneimmillaan koivikossa aurinkoisena elokuun päivänä.

Kävelin ja katselin koivuja ja maata, etsin sieniä. Ajattelin että yksi hyvä punikkitatti riittäisi hyvin, kaikki lapset eivät syö sieniä ja mieskin ehkä vain minun mielikseni ottaa, tykkää sen verran että yleensä kehuu. (Mutta eipä ole vielä koskaan pyytänyt tekemään sieniruokaa.)

Löysin suuren punertavan lakin, koivunpunikkitatti, ajattelin ja poimin. Jos siinä vähän olisi toukatonta osaa. Sen alla oli toinen pienempi, siinäkin varmaan toukkia, ja sitten lähellä vielä yksi nuori. Punikkitatti on oikein hyvä, parempi kuin herkkutatti mutta se on makuasia. Punikkitatissa on se vika että siitä tykkäävät myös toukat.

Kävelin katse maassa kotia kohti, kainalossa vauva ja toisessa kädessä saalis. Ajattelin että paras hetki on ohi, en voi enää nostaa vauvaa jutteluetäisyydelle enkä kävellä kauemmas. Sitten näin pienen herkkutatin ihan yhden koivun vieressä, otin sen ja katsoin että näkyykö lähellä muita samaa lajia. Ei näkynyt ja minun oli pakko harppoa kantojen ja mättäiden yli tielle ja siitä kotiin.

Ketään ei näkynyt tiellä, kukaan ei päässyt näkemään tätä näkyä, ajattelin ja sitten muistin etten välitä. Perkasin sienet ja menin syöttämään vauvaa terassille. Istuin badenbadenissa ja laskin mielessäni kuinka paljon lounaani maksaa. Tuorepasta on kalleinta, viisikymmentä senttiä per annos, kuohukerma ja sipuli ja parmesaani toiset viisikymmentä senttiä. Tomaatti on lukunsa erikseen. Että yli euron menee.

Muistutus

Netti on täynnä erilaisia blogeja, joiden on tarkoitus inspiroida ja antaa vinkkejä ja neuvoja ja ohjeita kaiken maailman asioihin. Perheenäideille niitä vasta onkin: sisustus-, ompelu-, askartelu-, kokkaus-, lastenkasvatusblogeja. Niistä voi ottaa esimerkkiä ja ideoita omaan elämään. Täällä Sivuseikassa tuskin saa ideoita mihinkään, esimerkistä puhumattakaan. Kirjoitan äitinä olemisesta ja suurperheen elämästä mutta nyt viimeistään saatte luvan tietää totuuden: tästä meidän perheen touhusta ja varsinkaan minusta ei ole malliksi paljon kenellekään.

Saatan puhua kauneudesta ja kukista maljakossa tai kukkapenkissä, mutta lähellä asuvat tietävät että kauneus on avara käsite. Saatan myös paasata onnellisuudesta ja hyvästä mielestä mutta se on vain paasausta. Totuus on että olen aika hyvä paasaamaan ja tiedän miten olisi hyvä ja viisas ja tärkeä, mutta elämään, sitä en ole ihan vielä oppinut. Esimerkiksi nytkin kun katson täältä saunatuvan ikkunasta tuohon pihalle, näen pätkän perunamaata jota ei ole tehty minkään oppien mukaan. Sinne on laitettu jääkaappiin unohtuneet viisitoista jauhoista ruokaperunaa, päälle lisäilty nurmikonleikkuujätettä, varmaan liian vähän tai sitten paljon. Rikkaruohot ja nokkoset tykkäävät. Kylvin keväällä siihen viereen multa-alueelle niittykukkia, nyt siellä näkyy muutama ruiskaunokki nokkosien ja saviheinien seasta. Minulla on myös vadelmapenkki joka on tiheä ja runsas kuin viidakko, kaatuneen ja räjähtäneen näköinen, mutta kumma kyllä tänä kesänä on ollut paljon marjoja. Kasvihuoneeseen on laitettu tomaattia varmaan kymmenennen kerran, ostettu multasäkkejä ja taimia ja lannoitetta into pinkeänä, mutta sato, mikä se on? Ehkä kymmenen punaista tomaattia olemme yhdentoista vuoden aikana saaneet. No, ihan enintään kaksikymmentä.

Pidän tärkeänä hyvää mieltä ja rentoa ilmapiiriä kotona perheen kesken, ja sitähän täällä monesti metsästetäänkin semmoisella raivolla että se luikahtaa oitis nurkan taakse. Luvataan isännän kanssa iltaisin saunanrappusilla istuen tuhannen kerran että nyt ei enää huudeta lapsille, aletaan puhumaan kunnioittavasti ja sovitaan päivän menot ja työnjaot hyvissä ajoin että pettymyksiä ei pääse syntymään. Päätetään pelipäivät lapsille ja ensi tilassa kirjoitetaan keittiön kaapinoven listaan kotityöt, mistä jokainen koululainen saa valita yhden joka päivä. Karkkipäivä on vain kerran viikossa ja sokerisia leivonnaisia ei tarvitse joka päivä olla. Jos jokin asia ottaa päähän niin kerrotaan se toiselle tai asianosaiselle ennen kuin on liian paha mieli. Jätetään kännykät makuuhuoneen hyllylle ja käytetään niitä vain kun on pakko. Ei lasten kanssa ollessa ikinä missään nimessä! Nautitaan tästä hetkestä ja vietetään mukavia iltoja koko perheellä ja keitetään joka päivä puuroa. Organisoidaan arki rullaamaan ja käydään molemmat joka päivä lastemme huoneissa, isompienkin niin ettei välit pääse etääntymään ja tiedämme mitä teineille kuuluu. Lasten ei anneta pelata tai lähteä kavereille jos peti on petaamatta tai huone sotkuinen. Ei kerta kaikkiaan anneta, oppivatpahan! Ja jos joku pyytää jotain vinkuen tai rumasti, niin odotetaan ensin että äänensävy muuttuu paremmaksi, vasta sitten aletaan neuvottelemaan. Ennen kaikkea ollaan viimeisen päälle johdonmukaisia, yksinkertainen asia, eihän siinä pitäisi mitään epäselvää olla.

Voi voi. Kunpa joskus onnistuisi! Olisi yksi kesäloman loppu esimerkiksi että voisi sanoa että nyt on kuulkaa mennyt kesä kerrankin hyvin. Ollaan osattu ottaa sopivan rennosti ja oltu lujasti lempeitä lapsille juuri oikealla tavalla, ollaan jaettu työt tasaisesti ja rajoja ja rakkautta on tullut sen verran kuin oppaat neuvovat. Parisuhde kukoistaa ja yhteistä aikaa on ollut riittävästi ja neuvottelut ovat onnistuneet niin että riitelyt on saatu jättää pöljemmille kokonaan. Että nyt, nyt voisi hyvin kirjoittaa Sivuseikkaan jutun miten isossa perheessä nautitaan täydellinen kesäloma. Siitä voisivat äidit ja miksei isätkin sitten ottaa mallia ja kommenttikentässä kysyä tarvittaessa lisäneuvoja kiperiin tilanteisiin.

Asia on oikeastaan ihan päin vastoin. Miksi kirjoitan tänne, en siksi että auttaisin ketään vaan että saisin itse apua. (Eihän tämä toki uusi tieto ole, tutut ja läheiset tietävät kyllä, mutta kertauksen vuoksi.) Kirjoitan että saan puhua pulputtaa rauhassa mitä mielestä tulee ja tiedän että joku kuuntelee. Ja se joku olet sinä, lukijani. Sukulaissielu? Joskus oikein vaikeina hetkinä kun olen maannut sängylläni ja en ole enää jaksanut itkeä ja painaa kasvojani tyynyyn, olen katsonut katosta roikkuvaa pallolamppua, jossa on koko kesän näkynyt ikkuna, heijastuskuva hämärän makuuhuoneen ainoasta ikkunasta. Silloin olen ajatellut että jos voisin nyt hypätä tuosta ikkunasta tuonne vihreään valoisaan maailmaan niin heti hyppäisin. Siellä olisi salainen puutarha jota ympäröisi vanha sammaloitunut kivimuuri, ruusupensaita ja lehtimaja vähän sivummalla. Sinne menisin. Istuisin siihen penkille ja siinä olisit sinä, ja sinulle saisin kertoa suruni, kaiken mikä minua ahdistaa ja senkin mikä tekee minut niin onnelliseksi. Ja sinä kuuntelisit koska haluat kuunnella ja ymmärtäisit, ja kaikki olisi kaunista ja ilma olisi raikas ja lämmin ja kauempaa kuuluisi ihanaa laulua. Ja kaikki rakkaani voisivat hyvin ja olisivat onnellisia. Sellainen salainen puutarha tämä Sivuseikka minulle on. Kirjoitan kyllä päiväkirjaa ihan itseksenikin, yksityistä, mutta siinä kaikki tahtoo tuntua muistiinpanoilta, päiväkirjamerkinnöiltä. Tänne kirjoitan koska tiedän että sinä luet. Ja nyökkäät ehkä ja hymyilet vähän, koska tiedät miltä tämmöinen elämä toisinaan tuntuu. Tai ehkä itket minun kanssani?

Olen kovasti yrittänyt opetella elämään sujuvasti, mutta vielä en ole oppinut. Suksi lipsuu ja tökkää tämän tästä aivan pieniin risuihin, sauva katkeaa, ylämäki on liian jyrkkä tai alamäessä menetän helposti hallinnan. Voi perhe raukkaani! (Kirjoittaminen on paljon helpompaa, vaikkei sekään aina suju.) Onneksi on sentään niitäkin hetkiä jolloin ei tarvitse paeta pallolampun ikkunasta. Joskus oikean saunamme portailla istuessa sydän on hetken tuntunut kevyemmältä, mieli iloisemmalta ja huominen helpommalta. Sisälle mennessä olen silloin vähän aikaa osannut olla aikuinen ja hyvä viisas äiti joka kuuntelee ja lohduttaa, puhaltaa ja etsii laastaria. Usein se on silloin kun olen itse saanut tarpeeksi keventää sydäntäni.

Ja sen vuoksi aina päätän, niin nytkin, että tästä lähtien alan kirjoittaa useammin, paljon useammin.

Raportti heinäkuulta

Heinäkuu on lopuillaan. Kohta tulee elokuu, vuoden paras aika. Mutta ensin muutama muistiinpano heinäkuulta. Ei ole yhtään kirjoitusfiilis mutta kirjoitetaan nyt kuitenkin kun on tilaisuus. Mitään kirjallista elämystä ei ole tiedossa, joten syyttäkää itseänne jos tuhlaatte aikaanne, varoitinpahan ainakin.

Heinäkuu on ollut täynnä kesää, lämpöä ja lomailua. Hellettä ja hiekkaisia pyyhkeitä kuistin kaiteella, uikkarilaatikko lattialle tyhjennettynä. Muurikkaruokaa ja räiskäleitä. Iloa ja yhdessäoloa. Väsymystä ja liian pitkään valvottuja valoisia iltoja. Lapsetkin ovat valvoneet. Epärytmi ja valvotut keskiyöt ja jatkuva meno ja meteli, jatkuva päivystysvuorossa oleminen ovat väsyttäneet.

Myös juhlat, neljät tähän mennessä vauvan syntymän jälkeen (sekin oli juhla) ovat väsyttäneet, mutta tietysti enemmän ilahduttaneet. On ihanaa olla yhdessä suvun kanssa, pienet ja isot, serkut ja miniät ja vävyt, mummut ja papat. Tai mummit ja papit vaihtoehtoisesti, kuten kolmevuotias sanoi. Kesän alkajaisiksi juhlittiin siskoni lakkiaisia. Ristiäiset olivat tämän kuun alussa, kahdeksannet meidän perheessä ja pikku hiljaa opin iloitsemaan siitä tärkeästä juhlasta, siis enemmän iloitsemaan kuin stressaamaan. Vanhin lapseni pääsi kesäkuussa ripille, heinäkuussa vuorostaan nuorin siskoni. (Vanhemmillani päättyy se ajanjakso elämässä, joka meillä on alkamassa.) Yksi päivä kului Hailuodossa kolmen siskoni ja heidän perheidensä kanssa, ja se oli harvinaisen mukava päivä! Sisarukset ovat rikkaus, ehdottomasti.

Olemme reissanneet. Onnellisimmillani olen ollut kun olemme löytäneet jotakin uutta, uuden paikan tai uuden asian, kuten näkötornin Päijänteen rantamilla tai itsepoimitut kantarellit. En ole koskaan ennen löytänyt luonnosta kantarelleja, reissussa löysin niitä litroittain, nyt on hyvä kantarellivuosi. Padasjoki oli mukava paikka, samoin eräs kaunis koti ja sykähdyttävän idyllinen piha Tuuloksessa. Janoan nähdä ja maistaa uutta, ja se on tullut hyvin selväksi meidän perheessä jossa on myös niitä jotka kaipaavat usein sitä tuttua ja hyväksi koettua. Rakastan myös kauniita paikkoja, kyliä, taloja, pihoja, kahviloita. Kaikkea vanhaa, kaikkea joka kertoo entisistä ajoista ja menneestä elämästä. (Usein mietin miksi rakastan niin suunnattomasti historiaa. Onko se seikkailunhalua, matkailua menneeseen vai tuoko se turvallisen olon? Tästä aiheesta voisi kirjoittaa kokonaan oman jutun.) Lähdimme Pernajan mökiltä yhtenä iltana lastennukutusajelulle Sarvisaloon, ajoimme myöhään kesähämärässä kylän läpi, otin kuvia kauneimmista mökeistä ja taloista, nautin maisemista. Meitä luultiin varmaan rosvoiksi.

Onnellinen olen myös marjametsässä. Hillasuolla kävin vauvan ja kahden kouluikäisen kanssa pikavisiitin, eilen menimme koko porukka mustikoita keräämään. Vadelmiakin olemme saaneet, siskolta lahjaksi ja muutenkin, toinen sisko kantoi eteiseemme ämpärillisen mustikoita. On ihanaa saada joskus yllätyslahja! Kuten se että veljeni hoiti vaimoineen lapsiamme yön yli niin että pääsimme eka kertaa kolmestaan (vauva, mies ja minä) minilomalle Hailuotoon. Se oli euforinen tunne, olla hiljaisessa asuntovaunussa ihan rauhassa hymyilevän vauvan säteilyssä miehen tehdessä iltapalaa. Ja aamulla aamupalaa. Kesällä ja lomalla on helppo olla onnellinen! Aallot olivat rannassa valtavat, hieno hiekka pöllysi ja tuuli laittoi meren pauhaamaan. Uin pitkään lämpimissä tyrskyissä, muutuin pieneksi lapseksi ja annoin aaltojen viedä, välillä heittäydyin aaltoa vasten, välillä annoin aallon paiskautua ylitseni. Mies ja vauva odottivat rannassa, muuten en olisi malttanut luopua aalloista ollenkaan. Tulin kuitenkin rantaan ja ajattelin, että kaksi kertaa mukavampaa se olisi ollut yhdessä kuin yksin. Mutta tämä elämä on tällaista, ehkä sitten joskus, kun ei ole esteitä. Ja jos toinen haluaa. Meressä uiminen on onnellista, se vie lapsuuden maailmaan, Umpimähkän rantaan missä uimme sisarusten kanssa joskus aamusta iltaan kun isä oli pitämässä rippikoulua.

Olen ollut myös onneton, päivänä muutamana. Olen itkenyt ja surrut, aiheesta tai aiheetta. Tyhmyyttähän se usein on, liikaa ajattelemista ja huomisesta huolehtimista. Kun joka päivä muistaisikin että murehtiminen saa harvoin mitään hyvää aikaiseksi! Mutta kaikki ei mene aina niin kuin toivoisi ja odottaisi, voimat ovat hyvin rajalliset ja moni haave leijuu utuisena kuvana tulevaisuudessa, harvasta saa kiinni. Siksi täytyisikin löytää ilo tästä, mitä on osalleni annettu. Tästä illasta, kun lapsi nukkuu sylissäni, makaan väsyneenä sängylläni, kirjoitan tätä kömpelösti puhelimellani. Kuivausrumpu humisee, lapset ovat hiljenneet yläkerrassa. Jalkani ovat painavat, silmiäni kirveltää. On niin lämmin ettei peittoja tarvita. Radiosta kuuluu ihanaa laulua, sisin tuntuu hetken kirkkaalta ja elämän suunta suoralta ja selkeältä. On kevyt olo sydämessä. Tämä tunteen kun talvella muistan, niin tiedän odottavani pian taas seuraavaa kesää.

Mökillä

Olen mökillä. Istun pöydän ääressä, työpöydän, jonka mieheni on tehnyt opiskeluaikanaan siskolleni, jos oikein muistan. Kaunis mäntypuinen pieni kirjoituspöytä, yhdellä laatikolla, jos niin sanotaan, ruskeaksi vahattu. Tuoli, jolla istun, on niinikään mieheni nikkaroima, armeijassa hän sen nikkaroi. Tämä taitaa olla lajinsa viimeinen, muut punertavanruskeat puutuolit on mennyt saunan pesään yksi toisensa jälkeen. Minä jos olisin korjaustaitoinen, olisin varmaan taas kerran yrittänyt korjata, mutta mieheni, joka on korjaustaitoinen mutta myös väsynyt kenties satoihin korjauskertoihin ja korjausta odottaviin artikkeleihin, laittoi tuolit klapeiksi mikä sujui nopeasti eivätkä tuolit panneet vastaan. Ja saunanpesässä ritisi kuusi ja paukkui mänty niinä kertoina kun tuoleilla lämmitettiin, kun muulloin humisee koivu. Ja olin vähän haikea ja surullinenkin. Mutta on sentään tämä yksi jäljellä, tämä jolla nyt istun ja kirjoitan. Vieressä on puusohva, joka on saatu kotoani, alunperin se on Sievin mummulasta. Saimme sen tupaan joka oli autio ja tyhjä kun muutimme kotiimme, ja siellä se oli viitisen vuotta, sitten siirsimme sen tänne mökkiin kun tämä valmistui. Siinä on nyt ohut patja päällisenä ja patjanpäällisenä siniraitaista pellavapyyhettä, viisi kappaletta yhteen ommeltuna, löysin pyyhkeet joskus kirpputorilta ja tänä kesänä keksin ommella ne tuohon tarkoitukseen.

Olen ostellut kirppikseltä tavaroita, niin kuin nuo pyyhkeet tuossa rivissä esimerkiksi, sillä puolitiedostamattomalla ajatuksella että ne sopisivat joskus sitten mökille. Vaikka meillä ei ole mökkiä. Paitsi tämä, jossa olen. Pöytä, jonka ääressä istun, on ikkunan edessä. Ikkuna on vanha, vaikka mökki on uusi. Ovetkin ovat vanhoja. Ikkuna on Jäälinjärven rannalta vanhasta huvilasta. Se on yksinkertainen, ei eristä talvella riittävästi mutta se on kaunis. Yksinkertainen on usein kaunista, ainakin tuo ikkuna. Siinä on kahdeksan ruutua. Ikkunaruudut eivät tunnu minusta kaltereilta. Ikkunasta näen vasemmalla kauniin koivunrungon kesäisessä ilta-auringossa. Runko on auringonpuolelta hohtavanvalkoinen, vaikka on täynnä rosoa. Sitä mustaa rosoa, jota koivunrunkoihin iän mittaan syntyy. Ja toinen puoli on varjossa. Se on siksi kaunis, koska siinä on tuo hohtava aurinkopuoli, jonka voisi helposti maalata pastelleilla niin että kaikki arvaisivat mistä aurinko paistaa. Mutta siihen tarvitaan myös tuo varjopuoli, muuten se ei ole kaunis eikä näytä koivunrungolta kesäiltana. Rosot ovat kauniita myös, niin kuin ovat sileämmätkin koivut. Minä aikana koivu kaunehin on? Näen myös ruusupensaan lehtiä, kolmenlaisen ruusun. Ja kaksi marjatuomipihlajaa, pientä pienen ojan pientareella. Myös omenapuun oksan, nuoren omenapuun, jonka saimme muutama vuosi sitten vanhemmiltani vauvalahjaksi. Tai vauva sai sen. Ja on lipstikkapuska (en ole tänä kesänä ollut niin reipas vielä että olisin käyttänyt) ja kituva raparperi. Meidän pihalla ei raparperi viihdy. Näen myös osan muovisesta kasvihuoneesta, ja sen takana olevan vadelmarivin. Tyttäreni perkasi sen keväällä aika hyvin. Sitten on kaksi vuotta sitten perustetun mansikkamaan paikka. Mansikoille paikka oli kenties liian märkä, varjoinen ja rikkaruohoinen, koska kankaan rei’istä ei tullut tänä keväänä mansikoita vaan voimakkaita voikukkapuskia, niittyleinikeitä ja nokkosia. Revimme koko pettymysten mansikkamaan pois. Ei ollut voimaa kiskoa rikkaruohoja pienistä aukoista juurineen irti. On myös metsästä löydettyä tuoksuvatukanpuskaa, vai mitä tuo on jossa on isot lehdet ja pinkit kukat? Vähän niin kuin arvottoman oloinen mutta tuohon se tuotiin kuitenkin. Ja sitten näen kolme tuomea tuolla kasvimaan perällä, ja vähän pientä tyrnipensasta. Ja tyttäreni, yhdeksänvuotias näkyy myös, tietää että minä olen täällä ja hyppii hevosta matkien ikkunan edessä ja viittoilee kysyvästi. (Laitoin ratsastustallille viestiä kun lupasin järjestää tytöille ratsastusreissun, ja tyttöni ei saa rauhaa ennen kuin vastaus on saapunut, joten hän ei voi jättää minuakaan täysin rauhaan vaikka tietääkin että kyseessä on äidin vapaa-aika.)

No, mökki jossa vietän vapaa-aikaani on siis mieheni rakentama pihasauna. Tämä saunatupa on tehty sillä ajatuksella että voisin tosiaan täällä joskus viettää omaa aikaani, kirjoittaa tai maalata. Kerran kylmempänä vuodenaikana tulinkin, mutta täällä oli varmaan liian kylmä tai näkymä ikkunasta oli liian ankea tai olin kenties liian väsynyt koska en viihtynyt. Nyt tulin toista kertaa, viettämään vapaata siis, tarvikkeet kainalossa. Viiden vuoden aikana olemme saunoneet toki satoja kertoja, mutta tähän tarkoitukseen käytän tätä muistaakseni toisen kerran. Nyt tuntuu ihan hyvältä. Hiljaisuus ja oma rauha, jota yhdeksänvuotias toki vähän laukkaesityksillään häiritsee, ajattelee tietysti että kun esittää pantomiimia puutarhassa niin se ei ole häiritsemistä, sitä mistä varoitettiin.

En ole saanut kirjoitettua pitkään aikaan. Ei ole ollut omaa aikaa, koska on ollut vauva, on ollut lasten kesäloma, esikoisen rippijuhlat, kesätyöseteliläinen hommissa, iso perhe ruokittavana, ja minä hormonimyllerryksineni väsynyt ja kiireinen kaikissa äidin touhuissani ja velvoitteissani. Olen ollut äkäinen, puhunut ilkeästi kun hermot ovat menneet, olen raatanut, olen ihaillut vauvaa, nuuhkinut ja katsellut tuota taivaallista ihanuutta mikä vauvasta vielä säteilee, surrut omaa huonoa äitiyttäni, raadollisuuttani ja heikkouttani tuon ihmeellisen ihanuuden äärellä. Olen nukkunut liian vähän, syönyt liikaa herkkuja. Olen imettänyt muutaman tunnin välein, pessyt pyykkiä, vaihtanut vaippoja (mikä on sekin ihana vauvanhoitohetki, jossa isommat sisarukset ovat mielellään mukana antamassa topspuikkoa, vaippaa, puhdasta vaatetta), potkinut tavaroita sivuun, miettinyt nimeä, leiponut, huolehtinut, nukkunut aamuisin pidempään kuin muut, ollut laiska, ollut saatavilla, antanut vettä ja välipalaa. Ja niin edespäin.

Kaikki on niin ihanaa kun ajattelee. Suloinen vauva kuin ruusunnuppu. Kesäinen luonto täydessä kukassaan. Ripillepäässyt elämänsä nuoruudessa, aukeamaisillaan oleva kukka. Kesälomalla olevat lapset ja mies. Piha vihreänä, serkut, tädin lakkiaiset, asuntovaunureissu eläinpuistoon, leirit ja ihanat vanhat sukulaiset, joiden syliin pienet pääsevät. Kaikki elämän lahjat käden ulottuvilla. Ei nähdä nälkää ja ystäviä on käynyt. Mutta äiti voi kuitenkin, elämän vauhtia toisina päivinä vain lisäten, toisina uupuen, olla välillä niin mieli matalana että kaikki kauneus vain itkettää. Ja suru siitä kun tietää että ei voi sellaisena päivänä olla kuunteleva ja välittävä äiti rakkailleen. Jonakin iltana tämän äidin rinta meinaa puristua tai pakahtua, kun ahdistaa. Kun ei ole hyvä olla. Kun on kahdeksan lapsen äiti, niin se ahdistus tuntuu olevan kahdeksankertaista. Tai yhdeksänkertaista kun on mies myös. Puhuimme miehen kanssa tästä yhtenä iltana kotona, ja sovimme että tunti päivässä omaa aikaa molemmille tänä kesänä, kun olemme kotona ja lomalla. Jos ei joka päivä, niin tunnin voi säästää seuraavalle. Jos se auttaisi. Mies käytti jo pyöräilyyn, minä käytän nyt tähän mökilläoloon.

Olen monta vuotta haaveillut mökistä. Joskus sen saan, niin uskon ja sillä jaksan. Yhtenä iltana mökkikuumeessani päätin tosissani että elän niin pihisti kuin voin, säästän joka ikisen pennin niin että jonakin päivänä saan toteuttaa unelmani. Sitten seuraavana päivänä urheilukaupan alessa sorruinkin ostamaan pyörän koulun syksylllä aloittavalle, kun hän niin kauniisti pyysi ja hänen vanha pyöränsä oli jo vanhannäköinen ja rengas kieroksi vääntynyt, se oli käytettynä ostettu esikoiselle ja sitä on välissä käyttänyt kaksi muutakin. Ja eilen ostin rattaat, matkarattaat johon mahtuu kaksi lasta, näppärät ja kauan haaveillut, ja sitten tietysti vasta kotimatkalla muistin mökkisäästöyritykseni. Vähän aikaa ahdisti, kunnes se meni ohi. Ostinhan sentään käytettynä. Säästän kyllä taas, lupasin lujasti mielessäni.

Mutta nyt, kun tämän kovin raskaan päivän jälkeen istun tässä, vauva (se tuotiin äsken tänne, oveen koputettiin ja sanottiin seitsemänvuotiaan äänellä ihanasti että “täällä on söpö lähetys!”) nukkuu tuossa puusohvalla ja kuulen tuulen suhinan vihreissä lehdissä ja lintujen iltaviserryksen, tuoksuu puu ja sauna, ilta-auringon säteet ulottuvat puiselle pöydälle ja sohvan pellavaraidoille, minusta tuntuu että mökkiunelmani on lähempänä kuin arvasinkaan. Omalla pihalla. Pakenen tänne toistekin omalla ajallani, nautin vihreästä näkymästä ikkunan takana, vanhan kauniin ikkunan takana. Ja rauhasta.

Ja ajattelen, että huomenna kaikki on himpun verran paremmin kuin tänään.

Antti Hyry on nyt kuollut. Antti ja Maija olivat äidin ja isän ystäviä, jotka kävivät meillä kylässä ja me kävimme heidän kesäpaikassaan Kuivaniemellä. Muistan rauhallisen tunnelman Kuivaniemen pirtissä, räsymaton, kiikkutuolin, kukat ikkunoilla. Kovan ruisleivän ja rieskan, marjat ja hillat joita oli leipäjuuston kanssa tarjolla. Vanhat huonekalut, huoneet jotka huokuivat mennyttä elämää. Antti ja Maija olivat pikkuveljeni anteliaita kummeja ja kadehdimme aina Topiaksen saamia arvokkaita lahjoja. Itsekin saimme häälahjaksi suuren Jokipiin Pellavaliinan, joka tuntuu vielä uudelta. Kerran kävin isäni ja Antin kanssa hillassa, he kävelivät edessäni suonreunaa rauhalliseen tahtiin jutellen, minä kävelin perässä enkä muista yhtään mitä mahdoin siitä ajatella. Sen muistan että ämpärit tyhjinä palattiin.
Yläasteella, kun huomasin äidinkielen opettajani tietävän Antti Hyryn, perhetuttuuteen tuli kunnioitusta kirjailijaa kohtaan. Siinä iässä luin ensimmäiset Hyryni ja viihdyin hyvin alusta asti, vaikka kaikki ikätoverit eivät niistä perustanetkaan. Aikuisena luin lisää, lopulta niin että lukukierros piti aloittaa alusta uudestaan. (Onneksi olen aika hyvä unohtamaan.) Pari viime vuotta elämäni on ollut sellaista että en ole saanut sitä lukurauhaa mitä Hyry vaatii, mutta uskon että luen vielä Hyryä moneen otteeseen, kunhan aika on otollinen. Viime kesänä kävin hillassa noin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen, ja Antti Hyry ja hänen hillareissunovellinsa tulivat voimakkaasti mieleeni. Kuulin samalla että kirjailija sairastaa. Eräänä yönä reissun jälkeen näin unta, missä kävelin Kuivaniemen talon palaneilla raunioilla, näin puuhellan joka oli pystyssä ja perusmuurin ja portaat, joille istuin ja itkin mennyttä maailmaa, talkoiden, rauhallisten toimien, ystävyyden ja hiljaisten ajatusten rauhallista ja inhimillistä maailmaa, sillä siinä unessa Antti Hyry oli kuollut. Tunnelma oli sanomattoman surullinen ja asiat tuntuivat lopullisemmilta kuin koskaan valveilla. Aamulla minun täytyi kertoa Samulille uneni, koska se oli niin voimakas ja surullinen.
Nyt tuo uni on käynyt toteen, ja jotakin on lopullisesti poissa, mutta onneksi eivät nuo kirjat, eikä elämä niiden sivujen ja sanojen kätköissä. Taidan lukea piankin jotakin Hyryä, hänen muistoaan kunnioittaen.

Vaaleanvihreä ja taivaansininen

Juuri tänään vaaleanvihreä on kaunis väri. Lempivärini, sanoisin, jos ei olisi sinistä taivasta jota vasten valkeat pilvet ja hennot koivujenlehdet näyttävät kauneimmilta. Taivaansininen.

Äitiyslomaa on vierähtänyt jo melkein kuukausi. Miksi ihmeessä en silti ole saanut kirjoitettua? No siksi koska vapaa-aikani on mennyt nukkuessa, aamuöitä lukuunottamatta. Päivällä olen nukkunut kun olen voinut, silloin kun ei ole ollut kuskaamista eskariin, hammaslääkäriin, päivystykseen, neuvolaan, kouluuntutustumiseen, mihin tahansa. Kun ei ole ollut synttäriostoksia (meillä on synttärisuma). Kun ei ole ollut sitä ja tätä. Toukokuussa, vaikka olisi kuinka lomalla, on paljon kaikenlaista kiirettä. Ainakin tänä keväänä, ainakin meidän perheessä.

Maha on iso ja kaikki olemisen asennot alkavat tuntua hankalilta. Kurkussa viikkoja ollut röhä ja turvotus ei ota helpottaakseen. Se vaikuttaa masentavasti, mutta olenpahan ainakin hiljaa, en laulele. Heti kun huudan yläkertaan jollekin (olen liian väsynyt juoksemaan yläkerrassa) niin ääni käheytyy. Suru, olisin ehkä voinut tarvita ääntäni. Eilen autolla ajaessani ensin hammashoitolan eteen ja sitten terveyskeskuksen eteen tunsin musertavaa väsymystä. En jaksa olla äiti, tämä on niin täyttä vaikka piti olla lomaa, tämä on niin työlästä, kaikki aika menee, suunnitelmat murenevat, taas kerran. En jaksa enää taistella, luovutan. Mutta mikä eteen kun luovuttaneena en varsinkaan jaksa!

Iltapäivällä näin tohinassa miestäni, joka teki lähtöä äänityskeikalle. Ja vaikka tiesin että vaihtoehtoja ei ole, puuskahdin kuitenkin että nyt en enää jaksa. Mies touhusi ja sanoi että se on myöhästä ny, ei auta nyt valittaa. Tiesin sen, mutta tarkoitus ei ollutkaan mitään muuta kuin todeta että en jaksa. Ei ole tarkoitus olla hankala, ei mitään. Kuin kävelisi satakiloisen repun kanssa vuorenrinnettä ylöspäin, ja voimat vain loppuisivat. Silloin täytyy vain pysähtyä. Ja ehkä se on viisasta silti sanoa että nyt en jaksa, ennen kuin on liian myöhäistä. Onneksi minulla on taipumus sanoa tuo sanapari ennen kuin on myöhäistä. Joten selvisin taas kerran sillä, että kastelin itkulla tyynyyni ja nukuin vähän. Ilta sujuikin sen jälkeen oikein mukavasti vertaistuen seurassa, kun pääsin rakkaiden naiskuorolaisten kanssa syömään. Ja taas jaksetaan.

Kuun alussa olin lomareissullani, sillä jota odotin. Yksin, pelkkää lomaa ja vain itselleni. Nykyajan itsekkyyttä vai mitäkö lie, mutta minä tykkäsin. Minua ei häirinnyt tippaakaan että olin aivan yksin. Toki ajatukset olivat rakkaiden, perheen ja tärkeiden ihmisten luona, mutta vain ihanasti, kaukokaipaavasti. Ja sain olla rauhassa. Katselin leveitä kattolautoja ja valkoiseksi kalkittua seinää, haaveilin, nautin keväästä ja vaaleanvihreästä, jota sain katsella kuin etulahjana. Istuin pitkään kannolla metsäpolulla, näin kaunista kauas mutta kukaan ei nähnyt minua, linnut lauloivat kilpaa, kuulin varmaan satakielenkin. Elin ja hengitin, kaikki tuntui mahdolliselta ja aurinko oli antelias ja lämmin. Kävin Fiskarsissa, Tammisaaressa, Helsingissä. Ilo oli tavata ensi kertaa sukulaiseni, joka asuu siellä lähellä upeassa maisemassa. Hän näytti minulle vuokkometsän ja kotinsa, joka tuoksui vahvasti onnellisten ihmisten talolta. (Tapasimme tämän Sivuseikan ansiosta.) Kiitos sinulle ja teille!

Lapset täyttävät vuosia. Kasvukipuja tuntee myös äiti. Äitienpäivä oli kaunis ja perhe oli ihana ja kortteja ja lahjoja oli yllin kyllin. Ei äiti voi vaipua viimeiseen synkkyyteen ja luovuttaa kun hän on niin tärkeä lapsilleen, oli millainen äiti tahansa! Se onkin ehkä minun elämänvoimani nyt. Mitä enemmän lapsi ottaa, sitä enemmän se myös antaa. Siitä on tuloksena rikkaat, täydet päivät. Uuvuttavat mutta antoisat. Ja aika kuluu, vanhenen mutta myös osaan olla rennompi ja enemmän oma itseni. Mitä siitä vaikka naapurit pitävät laiskana ja boheemina. Mitä siitä vaikka istun terassilla samassa asennossa kun lenkkeilijä menee ensin tuohon suuntaan ja sitten kohta toiseen, ja lapseni leikkii hiekkalaatikolla yöpaidassa ja matto ”kuivuu” toista viikkoa terassin kaiteella.

Mitä siitä vaikka kesä on lyhyt, se on silti kesä ja se on täällä nyt. Niin ajattelevat varmaan taivaansiniset kevätkaihonkukatkin rikkaruohojen seassa, kukkivat vaikka eivät tiedä minä päivänä kaikki on ohi. Mitä siitä vaikka maha nyt määrää askeleitani ja olemistani. Mieli on silti vapaa kuin haarapääskyt tai västäräkit kevätilmassa. Ja sydän.