Kaamos takana, kevät edessä (ja vauva leikkii tuossa lattialla)

Tammikuu on kohta ohi. Nyt voi sanoa että se on sujunut hienosti, usein vuoden tässä vaiheessa mittani täyttyy pimeyden ja tyhjyyden tunteen (joulukuu on niin tupaten täysi) suhteen ja pelkään vajoavani masentavaan synkkyyteen. Nyt on ollut paljon tekemistä. Onneksi! Laskeskelin tässä että olen käynyt tämän vuoden puolella 11 kertaa kuorossa joko laulamassa, johtamassa, oppimassa tai äänittämässä. Kaikki mukavia juttuja, semmoinen kuoroilun tehokuuri juuri oikeaan aikaan. Ja hupsista vain, nyt onkin jo niin valoisaa että sähkövalot voi sammuttaa yhdeksän jälkeen aamulla talosta ja ikkunoista (jotka ovat meillä varmaan pienempiä kuin teidän moderneissa taloissanne) tulevalla valolla pärjää kolmeen saakka. Taas saan iloita samasta asiasta kuin viime vuonna: lempeästä kauniista luonnonvalosta sisätiloissa. Kaksi viikkoa sitten oli vielä liian hämärää, nuottien luku pianon ääressä ei onnistunut keskipäivällä ilman sähköä.

Ensi viikolla alkaa helmikuu. Puuha ei lopu silloinkaan, on rippileiriviikonloppua, äänityksiä, editointia, laskiaispullan leipomista, pulkkamäkeä ja ai niin, Runebergiäkin juhlitaan ja syödään leivoksia, totta kai! Helmikuussa kuuntelen myös pianomusiikkia. (Pianomusiikki sopii hyvin hohtavien hankien, kirpeän pakkasilman ja lisääntyvän valon kanssa yhteen.) Kun on ohjelmaa, suru ja pelko pysyvät kauempana. Sitä kauemmaksi ne kaikkoavat, mitä mukavampaa tekeminen on. Helmikuu on myös viimeinen äitiyslomakuukausi. Vielä on vähän aikaa iloita kokopäiväisesti pienen päivänsäteen elämänriemusta ja oppimisen autuudesta. Joka aamu hän herää niin kuin olisi voittanut pääpalkinnon niin kuin onkin, kiljahtelee riemusta, painautuu äidin kaulaan ja nipistää ja halaa, nauraa, konttaa joka päivä nopeammin, nousee ylös, maistaa, tutkii, ottaa kiinni, päästää irti, hymyilee, sanoo “tä tä” ja “mammamma”, syö ja sitten nukahtaa tuosta vain kuin ei mitään, vailla huolen häivää. Mihin minä olisin joutunut ilman häntä? Rakkaat lapseni! Elämäni, iloni.

Pääpalkinto on elämä.

Äitiysvapaani, ensimmäinen jolloin on ollut varaa myös lomailla, on tuntunut luksukselta. Ei ole tarvinnut tehdä keikkaa ja sijaisuuksia viikonloppuisin. Tunnenkin olevani sen verran voimissani, että nyt kun vapaa päättyy, voisin todella alkaa tekemään ihan tosissani jotain työtä. Ajattelin että vauva menee isosisarusten seuraan päiväkotiin niin kuin aiemmatkin ovat menneet, mutta nyt ei päiväkotiin mahdukaan. Siinäpä sitten onkin ollut miettimistä, että miten tämä sumplitaan. En jaksa ajatellakaan että kesään asti kävelen kehää lapsi sylissäni olohuoneessa ja miettiä että “sitten kun on aikaa, sitten alan tekemään sitä ja tätä”. Paljon olen sitäkin jaksanut, mutta nyt tuntuu että haluan päästä työhön käsiksi. Niin että mihinkä työhön? Kukaan ei ole tarjonnut työpaikkaa, ja onkin erikoista kun minulla on silti niin vahva tunne siitä että alkaa olla aika päästä sorvin ääreen! Se, mikä se sorvi on, on vielä salaisuus oikeastaan minulle itsellenikin, mutta jos mitään ei siunaannu ulkopuolelta niin se tulee sitten sisäpuolelta.

Voisin vaikka viedä keittolevyn ja kahvinkeittimen saunatupaan. Menisin sinne aina aamuisin, en liian aikaisin mutta melko aikaisin kuitenkin. Jos olisi oikein kylmä niin hakisin puita ja laittaisin tulet saunan pesään, katselisin liekkejä hiljaa ja sitten istuisin pöydän ääreen ja alkaisin kirjoittaa. Antaisin ensin tulla niin kuin nytkin, semmoista vuolasta virtaa mitä en ohjailisi enkä muovailisi. Korkeintaan availisin patoja, ehkä patoja myös murtuisi? Jos virrasta nousisi esiin jokin muoto minkä näkisin, niin pyydystäisin sen talteen ja kirjoittaisin muistiin. Antautuisin virran vietäväksi ja jonakin päivänä kenties uskaltaisin sukeltaa lähemmäs pohjaa, suurten tummien kivien luo. Koettaisin miltä ne tuntuisivat.

No, tuo oli tuommoista haaveilua. Ei tietystikään kovin järkevää, mutta jospa se olisi viisasta kuitenkin? Katsotaan, aika näyttää.

Että tämmöistä täältä tällä kertaa, mukava kutina on päällä ja hyvin menee! Lapsetkin ovat aika terveitä ja eläväisiä. Ja juuri nyt, tätä sanaa kirjoittaessani tuo aurinko nousi tuolta naapurin kuusien takaa ja yksi lämmin valoisa säde tuli ikkunasta ja osui juuri tähän minun kasvoilleni. Se taitaa ollakin merkki, että nyt on aika sulkea kone ja silmät ja lopettaa kirjoittaminen ja antaa valon täyttää minut kokonaan.

Ps. Sitten kun se säde siirtyy valaisemaan tuota vieressä makaavaa Pepi-koiraa, on minun aika mennä vaihtamaan vauvalta vaippa.

Sivu(seika)ntäytejuttu

Olen viime aikoina monesti harmitellen haikaillut Sivuseikan perään. Kun ei saa kirjoitetuksi, vaikka se olisi niin hyvä lääke moneen vaivaan! Mikä on kun ei juttua tule vaikka se on melkein parasta mitä tiedän.

Syitähän voi aina keksiä vaikkei niillä mitään tee. Ennen mies otti lapset ja vei ne uimaan että saan olla hetken yksikseni (en voi kirjoittaa mitään jos en saa olla rauhassa). Nykyisin porukka on niin iso ja heterogeeninen että sitä ei saa enää uimareissulle yhtä aikaa. Aina joku on kuitenkin kotona, ja viimeiset kahdeksan kuukautta se joku on ollut vähintään tämä vauva. Ennen oli iltarauha, tai niin ainakin luulen muistelevani. Nykyään aina joku valvoo. Jos ei joku teini niin sitten vauva. Oma numeronsa on kolmevuotias jonka pitää saada nipistellä äidin tai yleensä isän kyynärtaivetta nukahtaessaan, ilman sitä ei tule uni. Hän on kyllä ehdottanut isälle että käden voisi leikata irti ja jättää nipisteltäväksi, silloin isäkin pääsisi omaan sänkyyn nukkumaan, mutta vielä ei olla sitä arjen helpotusta toteutettu.

Yhden pitkäksi venähtäneen fb-päivitykseni voin tämän jutun kommentti-kenttään liittää, pahoittelen että osa on jo tämän feisbuukista ehtinyt lukea. Mutta uskon että on ainakin yksi lukija jolle tämä on uusi juttu.

Lohdutukseksi fb-kavereilleni voin tähän väliin kertoa yhden korvikejutun, kun tässä männä viikolla innostuin olemaan reipas äiti ja lähdin lasten kanssa lähipulkkamäkeen. Ihan vain tavallisena pimeänä arki-iltana, oliko se tiistai, ja ihan vain tuohon tavallisen pieneen lähimäkeen. Ilma oli hyvä, sopivan vähän pakkasta ja tuulta ja luisto tiellä erinomainen, menimme potkureilla. Minä potkin isoa aikuisten potkuria, kolmevuotias halusi potkia sx-kokoista punaista. Kaksi isompaa kävelivät sopivaa vauhtia mukana. Teimme loppumatkasta potkurijunan niin kuin silloin lapsena, kun isä aina teki meille potkurijunan, karvalakki päässä. Ainakin silloin yhden kerran kun kuva otettiin. Oli meillä silloin reippaat äidit ja isät, veivät meitä luistelemaan ja hiihtämään ja potkuttelivat loppuajat, tai nuoskakelillä rakensivat isoja lumilinnoja joissa mahtui seisomaan. Niin ne talvet kuluivat lapsena, äidin ja isän kanssa pihalla leikkien. Aina silloin lapsena, niin.

Mäkeen päästyämme (silloin viime tiistaina siis), huomasimme että mäki oli erinomaisessa kunnossa. Sopivasti tamppautunut ja tasainen, parempaa ei olisi voinut toivoa. Se on pieni ihmisen koneilla tehty mäennyppylä, juuri sopiva kolme viiva seitsemänvuotiaille. Iloiten katselin kun lapset laskivat. Parin laskun jälkeen minuakin alkoi lasketuttaa, ja harmittelin mielessäni kun en ottanut itselleni minkäänlaista luikuria tai muuta laskuvälinettä. Tein haaraperushyppyjä, taputtelin lapsille ja olin muutenkin tehokkaan reipas olemukseltani. Kunnes päähäni pälkähti että laskettiin kai sitä jos millä lapsena, potkurillakin jos niikseen tuli. Ja niin kannoin potkurin mäen päälle ja aloin empimään että ei sitä sentään taida uskaltaa. Jokin esiteini-ikäinen kerrostuma minussa kuitenkin alkoi huutamaan että anna mennä vaan, lapsena kai sitä mentiin isommistakin mäistä ja mitään ei koskaan sattunut, tämä on tämmöinen mäennyppylä vaan! Lapsena toisinaan olin aika hurjapää vaikken Siikajärven mestaruuskisoissa käynytkään, yleensä aika hyvin yleensä klaarasin tämmöiset vauhdikkaat tilanteet. Ja niin rohkaisin mieleni ja annoin mennä.

Niinhän siinä sitten kävi että potkuri tökkäs siinä kulmassa missä mäki loppuu ja tasainen alkaa. Ja ruhoni lensi yli potkurin ja tömähti tantereeseen. Oloni oli outo; ei suinkaan niin kuin lapsena jolloin penkasta noustiin ylt’ympäriinsä lumisena ja suu korvissa nauraen ja juostiin uudestaan mäkeen. Nyt tunsin venähtäneeni 10 senttiä pituutta ja polvea kirveli, se oli osunut potkurin kahvaan. Samoin farkut olivat lumessa ja se tuntui märältä ja kylmältä. Nousin ylös varovasti ja aloin putsailemaan itseäni, harmi vain kun olo ei tuntunut edes sen vertaa pikkulapselta että olisi voinut itkeä. Lapset kyselivät säikähtyneinä että miten kävi ja onko kännykkää ja pitääkö soittaa isälle. Rauhottelin lunta housuiltani putsaillen että ei tässä mitään, lasketaan vain menemään vielä.

Kotiin päästyämme olin 10 senttiä pitempi ja saman verran ehkä viisaampi, mutta onneksi kunnossa niin ettei ollut pelkoa kiinnijäämisestä. Ekaluokkalainen tosin vasikoi ja isää ja ysiluokkalaista juttu nauratti kovasti. Siskollekin menin tämän kertomaan ja hän kielsi kirjoittamasta tästä minkäänlaista hauskaa juttua. Anteeksi sisko-rakas, en kerro nimeäsi joten säilyt anonyyminä ja voit rauhassa pitää kasvosi siellä karonkassa vai mitä sinulla tänä iltana olikin ohjelmassa.

Ihanaa viikonloppua teille kaikille, menkää pulkkamäkeen tai luistelemaan tai hiihtämään jos vain sää sallii!

Leikistä, paatoksella

Kirjoitan nyt vähän leikistä. Voisin kirjoittaa uskosta, toivosta ja rakkaudesta, ne ovat suuria ja elintärkeitä asioita, mutta se olisi liikaa yhteen juttuun. Joten nyt ihan vain leikkiä, olkaapa hyvät. Ja ottakaa huomioon, kirjoitan puolen yön jälkeen ja kännykälläni vieläpä, näen vain pienen pätkän tekstiä kerrallaan mistä johtuen tämä nyt saattaa olla hyvin proosallinen juttu tällä erää. Korjailen huomenna päivänvalossa vielä jos jaksan!

Leikistä siis. Nimittäin joskus, kun olen seisonut tuntikaupalla kuoron rivissä, hartiat jomottaen vaihdellut kädestä toiseen paksua kuoropartituuria, seurannut orkesterin harjoittelua, kapellimestarin työskentelyä, eri soittajien keskittymistä soolokohdissaan, kuunnellut laulusolistin selviytymistä mutkikkaasta kohdasta ja odottanut kuoron vuoroa, minulle on yhtäkkiä tullut epätodellinen olo. Että täällä nämä aikuiset, väsyneet, stressaantuneet, kiireiset – ja ehkä muutama uupunutkin tässä satapäisessä joukossa, kuluttavat kallista aikaansa äänien kanssa leikkien. Eri korkuisten, -pituisten ja eri tavalla tuotettujen äänien kanssa nämä hassut aikuiset leikkivät tuntikaupalla, täysillä ja tosissaan. Seuraavat mustia palleroita papereistaan kuin jotain jännittävää peliä, ja sitten kun oma osuus lähestyy, valmistautyvat ja ovat valmiit hyppäämään oikealla hetkellä kyytiin.

Kun lapsena mentiin kaikki suureen pulkkamäkeen välipäivän iltana, laskettiin serkkujen ja naapurien kanssa samaa mäkeä samaan suuntaan, saattoi siitä kehkeytyä leikki jossa yhtäkkiä kaikki olivat mukana, todellisuus kaikkosi ja aika alkoi kiitää. Leikin säännöt olivat kirjoittamaton laki jonka mukaan alettiin toimimaan kuin sanattomasta sopimuksesta. Jotain samaa on siinä, kun töissä ja opiskeluissaan väsyneet ihmiset raahautuvat harjoittelemaan arki-iltaisin vain siksi että leikki onnistuisi ja olisi hauskaa sitten kun on sen aika. Kaikki on oikein kiinnostavaa, jännittävää ja ennen kaikkea tärkeää. Huolehditaan että ollaan ajoissa, palkataan lastenhoitajia, järjestellään aikatauluja, kiirehditään paikalle. Vaikka se on vain leikkiä!

Ihan tosi. Vain puhdasta leikkiä!

Niin kuin kirjallisuus sanoilla leikkimistä. Kuvataide viivoilla ja väreillä, muodoilla leikkimistä. Aikaihmiset leikkivät aivan tosissaan.

Minä luulen että parhaat leikkijät eivät tärkeile. Siksipä kyseenalaistankin taiteen luokittelijat, analysoijat, tutkijat, ”kulttuuri-ihmiset” jotka kulkevat konserteissa tärkeilläkseen, vaatiakseen ja arvostellakseen. Tietääkseen.

Minulla on ystävä, joka on todellinen muusikko. Tunnen muitakin todellisia taiteilijoita, ihailen heitä kaikkia. Mutta kerron nyt tästä yhdestä todellisesta muusikosta. Hän se osaa leikkiä! Hän heittäytyy leikkiin koko olemuksellaan, sielullaan ja ruumiillaan eikä katsele ympärilleen että kuka näkee ja miten, ei muista kelloa eikä vuodenaikaa, ei turvaa selustaansa, lähtee lentoon jos on lähteäkseen. Hän ei mittaile leikkijöitä keskenään, huumaantuu leikin kauneudesta, ymmärtää helposti sen jujun ja juonen. Hän tietää että leikki on niin suuri ja arvokas asia ettei kukaan leikkijöistä voi olla suurempi, ei hän itse eikä muutkaan. Musiikin äärellä hän on nöyrä ja iloinen kuin lapsi leikissä joka sujuu. Hän kavahtaa piirileikkiä jossa ei edes hymyillä, ollaan vain tärkeinä leikkivinään. Hän keksii koko ajan uusia leikkejä, ja ne syntyvät vain ilon kautta. Ja innostuksen.

Kaikki eivät osaa leikkiä. Ajattele lasta joka ei osaa leikkiä! Joka on niin vakavissaan elämän tosiseikkojen edessä ettei pysty näkemään leikin kauneutta. Ei kykene heittäytymään virran vietäväksi, mäen rinnettä pyörimään tai möyrimään lumisotaa kun siinä ei ole mitään järkeä. Voi lapsi parkaa.

Onneksi leikkejä on niin monenlaisia, valinnanvaraa riittää. Kaikki taide kumpuaa lapsuuden leikkikentiltä, pihoilta ja majaleikeistä pöytien alta, piiloista ja pulkkamäistä, hiekkarannoista ja satujen loputtomista jännittävistä poluista jotka eivät lopu koskaan.

Minulle leikki on kaikkea sitä minkä avulla pysyn ilon puolella. Kun on pimeä talvi, kylmä maailma, kipeä ruumis tai kaipaava sielu, niin leikki pitää minut hengissä, selviydyn elämässä eteenpäin hetken kerrallaan, päivän ja yön, sitten toisen. Siksi leikki on niin tärkeää. Minun leikkeihini kuuluvat laulu, soitto, sanat, kirjat, värit, hassuttelu. Kaikki ne haluaisin antaa lahjaksi myös lapsilleni. Että he säilyisivät ilon puolella, elossa elämänsä loppuun asti.

Analyysiä joulun alla

Viime viikolla sain kommentin tänne blogiin (kiitos siitä Anu) joka muistutti että ai niin, Sivuseikkaan ei tosiaan ole tullut pitkään aikaan kirjoitettua. Ja silloin päätin että kyllä minä vielä ennen joulua kirjoitan, sitten kun tämä hässäkkä rauhoittuu. Eilen illalla oli viimeinen kuorokeikka ennen joulua, yksi monesta. On käyty Pyhännät ja Haapajärvet Karjasillan lisäksi, Kuivaniemet ja Kaakkurit, Vattukujat ja puurojuhlat, parit kuvaelmat kauneimpia joululauluja unohtamatta. Tai kauheimpia, niin kuin eräs kanttorismies joskus aina sanoi. Tänä vuonna kun en ole ollut kanttorintöissä ne olivat ihan mielellään kauneimpia. Mutta siis, kuorojen joulu on purkissa ja nyt on meno rauhoittunut. Siis kuorojen osalta, tarkennan. Lapset lähtivät tänään päiväkotiin ja nyt viimeiset paperihommatkin on tehty. Joulun rauha tulkoon sydämeen tähän!

Kodin joulu sitten ei olekaan vielä purkissa eikä paketissa, ei todellakaan. Se on ihan levällään nurkkia myöten. Mutta kun tämän juttu tänne blogiin oli päätetty asia, niin minä vain otin ja istuin äsken tähän sohvalle jonka päälliset on pesussa. Joku saattaisi sanoa että voi olla jotain muutakin tekemistä mutta tämä on on nyt se tekeminen numero yksi. Tätä ennen kun sain vauvan päiväunille ja mietin mistä aloittaisin, tartuin toki ensi alkuun esikoisen viuluun joka oli jäänyt pianon päälle, ja kokeilin miten kouluiässä soiteltu Vivaldin aamollikonsertto tänä vuonna sujuu. No ei voinut kehua. Mutta viulunsoitto on silti mukavaa; soitan viulua joka joulu. Uhallakin soitin kolmannen osankin vaikka siinä kömpelö jousikäsi ei pysynyt mukana. Samalla ajattelin kaaosta ympärilläni ja sitä etten ole käynyt vielä jouluostoksillakaan, mieleen tuli laulu ”kolme yötä jouluun on” ja muistuipa mieleen sekin että olen suurperheen äiti (suurperheen äiti on muuten paljon pahempi kuin kahdeksan lapsen äiti). Päätin lopettaa viulunvingutuksen siltä erää kun eteen tuli liian hankala kohta.

Sitten ajattelin itseäni ja sitä, että mistä ihmeestä olen saanut tämän tilanteeseen täysin sopimattoman anarkistiluonteeni. Olen siis hiljattain ymmärtänyt tämän ominaisuuteni kunnolla. Viehätyn kaikesta mikä ei kuulu virallisesti konseptiin. En tahdo pysyä raameissa. Kun kuoron whatsapp-palstalla muistutettiin välttämään turhia viestejä niin sormeni alkoivat syyhyämään turhien viestien kirjoittamista, niitä suorastaan pulppusi minusta. Ja en voinut estää enkä kyllä yrittänytkään. En saanut potkuja (vielä) ryhmästä enkä onneksi kuorostakaan, vaikka Haapajärveltä palatessa muistutettiin että kuorolaisena oleminen ei ole itsestäänselvyys. Vuosia sitten eräällä taideleirillä olin elementissäni, istuimme tauolla risaisilla sohvilla (yksi oli puoliksi toosana mikä oli minusta erityisen mahtavaa) ja joimme kahvia jokainen liikaa vaikka kaikille ei ollut edes omaa kuppia. Kahvipaketin omistajakin jäi selvittämättä. Sellainen meininki vetoaa minuun. Kaikki tarkasti suunniteltu ja ohjelmoitu ja organisoitu ahdistaa. Käytin sanaa anarkisti, joku voisi sanoa että luonnonlapsi. Mutta se on aika huono ilmaus. Millä nimellä kutsutte sitten heitä jotka eivät ole ”luonnonlapsia”?

Uskon että tämä luonteenpiirteeni on vahvuuteni. Se on luova puoleni, sieltä pulppuaa kaikki uusi, elävä ja virvoittava, huumori ja hauskanpito. Mutta se on myös heikkouteni, harmi vain, kun ajattelee että pitäisi pysyä kuoronjohtajana korokkeella, kuorolaisena rivissä ja aikataulussa, perheenäitinä huushollin kanssa sovussa. En tiedä vielä miten sumplin tämän kaiken jonkinlaiseksi paketiksi, en tiedä edes että tarvitseeko. Mutta onhan se hienoa että tyyppi on oppinut taas vähän tuntemaan itseään, eikö vain!

Toissapäivänä sain pienten kanssa heti aamusta reippauspuuskan ja ajattelin että tässä ennen jouluahan ehtii vaikka pienen remontin tehdä, aikaakin on melkein viikko vielä. Aloimme siis oitis repimään tapetteja lastenhuoneesta. (Niitä oli pikkuisen revitty jo aiemminkin, siinä syy miksi halusin repiä loputkin.) Lapsethan tykkäsivät repimisestä, ja tapetti irtosi mukavasti. Vauveli joka on oppinut ryömimään tykkäsi myös tapetista. Jonkun olisi pitänyt vain enemmän tykätä paperinriekaleiden keräämisestä. Siinä repimisilossamme muistutin lapsia, että täältä saa nyt repiä näitä ikivanhoja tapetteja mutta toisista huoneista ei saa, ne on minun ostamia ja iskän laittamia ja ne on kauniita. Niihin ei saa koskeakaan. Viisivuotias ymmärsi ja sanoi että ”näitä saa repiä, nää on ikivanhoja tapetteja, nää on Jeesuksen luomia.”

Kun ei ole käynyt jouluostoksilla kun jouluun on kolme yötä aikaa, niin alkaa pohtimaan että olisiko sittenkin viisaampaa tehdä ostokset vasta joulun jälkeen. Olisi edullisempaa ainakin jos ei rauhallisempaa. Nyt voisi keskittyä olennaiseen. Viisasta olisi toki levätä vähän ens alkuun että jaksaisi olla virkeänä ja iloisena jouluaattona. Jonakin jouluna hirvittävän kokoinen väsymyksen hyökyaalto on vyörynyt sisään samalla ovenavauksella pukin lähdön kanssa. Se oli niin totaalinen että muistan sen vieläkin ja se on harvinaista, sillä yleensä tuppaan unohtamaan aina joka projektista sen väsymyksen. Viime vuosina ollaan kyllä osattu jo vähän relata: ei enää vängätä jouluaaton lukujärjestyksestä isännän kanssa vaan annetaan lasten laatia (tai olla laatimatta) aikataulu. Tämän joulun opinkappale voisi olla se että jouluna lapset ovat itsestäänselvästi ihan kilareita, ainakin meidän lapset, jotka ovat kovia jännittämään ja jännitys taas näkyy levottomuutena, unettomuutena, tottelemattomuutena ja kaikkina muina -tomuutteina. Joulurauha tässä talossa saattaa tulla vain ja ainoastaan silloin jos ei aseta mitään odotuksia lasten suhteen. Ja silloinkin siis huomatkaa, sanoin saattaa tulla, salaa ja vahingossa, yleensä niin ettei sitä huomaa kuin vasta sitten kun se on jo ohi.

Rauhasta puheen ollen, se ei ole itsestäänselvyys. Mutta se on äärettömän kallisarvoinen asia. Kun se puuttuu niin seuraukset ovat kamalat. Pieni ihminen kutistuu hiekanjyväksi maailman rauhattomuutta ajatellessaan, semmoiseksi kuivuneeksi pelokkaaksi kokkareeksi, joka ei usko pystyvänsä mihinkään. Mutta se ei ole totta. Kaikki lähtee omasta sydämestä. Siellä asuva rauha haluaa levittäytyä koko kotiin, jopa tällaiseen kuin meidän (joka on täynnä villejä ja niin ja näin kasvatettuja lapsia sekä anarkistiaikuisia). Kodeissa se voi kasvaa ja levitä naapuriin, pelloille ja metsiin, poluille ja teille, kaupunkeihin. Maailmalle. Rauha on rakkauden paras ystävä. Ne yhdessä voittavat pelon.

Siksi toivotan sinullekin joulurauhaa!

Kurjuutta kummempaa

Joka päivä, oli se miten raskas tahansa, on aina jotakin joka tekee päivästä edes himpun verran kurjuutta kummempaa. Päivät ovat hyviä, lapset suloisia ja semmoisia kuin olettaa voi. Kurjuus on täältä kaukana, sen tajuaa jokainen joka on lukenut ja kuullut ja nähnyt todellisesta kurjuudesta. Kukaan ei ole ansainnut kurjuutta.

Mutta kaikki elävät ovat ansainneet elämän. Ja elämähän ei ole helppoa, mutta ei sen tarvitse olla vaikeaakaan ainakaan aina, mahdotonta sen ei toivoisi koskaan olevan. Raskasta se on monesti, ainakin minulla täällä meillä. Mutta ei kurjaa.

Vauva on sylivauva. Hän on kyllä kiltti, ja kauniskin että silmiin koskee, tai sydämeen, mutta tuttia hän ei syö. Hän ei nuku itsekseen sängyssä illalla. Herää aina ihan justiinsa silloin kuin äiti on hiipinyt hiljaa huoneesta keittiöön, voidellut leivän ja istahtanut pöydän ääreen teekupin kanssa. Silloin sieltä huoneesta kuuluu että ”äää!” Ja koska eletään vaihetta jossa kaksi muuta lasta ovat hiljattain keksineet rumia sanoja joiden avulla voivat herättää huomion, niin äidinkin mieleen tulee tahtomatta väsyneesti: ”voi paska”. Koska se on niin että rumat sanat tarttuvat. Niin kuin hormoonit ja mielentilat ja bakteerit. Tarttuvat, tahtoi tai ei.

Eikä äiti haluaisi valittaa että vauva on hoidettava, sillä hoidettaviahan vauvat aina ovat. Ja kahdeksas vauva ja jo kokenut äiti, onhan tässä jo kaikki nähty ja koettu, tiedetään että mitä se valittamalla paranee. Ei se parane, mutta onhan se hyvä tajuta taas kerran: vaikka joku vauva onkin ehkä mennyt siinä sivussa niin tämä ei mene. Kun hoidan vauvaa niin hoidan vauvaa. Kun hän nukkuu niin pitäisi levätä. Sen varttitunnin kun hän nukkuu. Sitten jaksaisi taas hoitaa.

Olihan tuo vähän harkitsematonta ilmoittautua kolmelle verkkokurssille. Suunnitelma kyllä toki oli, selkeä sellainen: kun lapset ovat hoidossa, niin voin opiskella. Yksi asia ei ollut kuitenkaan tarpeeksi selkeä, nimittäin muistikuva siitä että lapsiperheessä ei ikinä, ei koskaan mikään mene suunnitelmien mukaan. Lapset sairastavat kolme viikkoa. Sitten isäntä masteroi kaksi viikkoa. Sitten onkin keikkaviikko. Sitten iskee flunssa. Vauvallakin on nenä tukossa. Sitten on iskias ja huuliherpes vuorossa. Neuvola. Verikokeet, nielurisat, oppilaskonsertit. Joulumarkkinat!

Seli seli.

Monta kertaa mahdottoman tilanteen edessä on tullut mieleen että mitenköhän tämä virallisesti pitäisi hoitaa. Kun vauva itkee nälkäänsä, ranskikset palavat uunissa ja kolmevuotias vetää aulassa miljoonalaatikon alas, yksi huutaa vessassa että pyyhkimään. No, virallisestihan ranskiksia ei paisteta ensinnäkään, vaan keitetään jauhelihakeitto. Toisekseen vauva pitää syöttää ennen kuin se ehtii ruveta itkemään. Ja kolmevuotias ei vedä miljoonalaatikkoa alas jos hänelle on annettu kylliksi huomiota ja kasvatettu muutenkin kiltiksi värittäjäksi. Virallisesti siis voimme mennä huoletta pyyhkimään viisivuotiasta opastaen samalla lempeästi miten sen voi pikkuhiljaa alkaa tekemään itse, vauvan tuhistessa tyytyväisenä sängyssään maha maitoa pullollaan ja jauhelihakeiton poristessa liedellä, kolmevuotiaan värittäessä värityskuvaa tai jotain muuta paperia, ei pöytää eikä seiniä.

Virallisesti näiden kolmen tenavan kanssa pitäisi olla ainakin yksi avustaja kun lähdetään perhekerhoon. Ei vain yhtä haksahtanutta äidinriekaletta, joka hoksaa perhekerhon vähän liian myöhään ja tiellä on niin liukasta ettei pyöräily suju keneltäkään. Virallinen suositusten mukainen äiti ei juttele muiden äitien kanssa kerhossa vaan keskittyy vain ja ainoastaan ohjaamaan lapsiaan askarteluissa niin, että kolmevuotias ei kaada yhtä kokonaista kimallepurkillista intiaanipäähineensä koristukseksi. (Avustaja hoitaa tietysti vauvan.) Kun suositusten mukaan virallisesti kuuluisi siivota omat ja lastensa jäljet niin ne siivotaan tietysti, eikä ihmetellä hiljaa häveten että mitä tuolle lattioilla, matoilla, tuoleilla ja varmaan katossakin leijuvalle pinkille kimallepölylle nyt tehdään.

Jos ei ole avustajaa, niin sitten jäädään kotiin. Kaikki ekstreme kuten kerhot ja kirjastoreissut ovat vain ylimääräistä ja muutenkin tarkoitettuja vain sellaisille perheille joissa lapset osaavat käyttäytyä eivätkä ainakaan puhu rumia. Ainakaan perhekerhossa. Tai jos sattuvatkin puhumaan niin eivät ole ainakaan kanttorin ja opettajan lapsia!

Niin. Ja muuten, virallinen blogikirjoitusaika merkitään kalenteriin ja tilataan sertifioitu lastenhoitaja kyseiselle ajankohdalle. Jos joku sairastuu niin sovitaan uusia aika. Koskaan, koskaan virallinen äiti ei kirjoita blogia samalla kun yrittää ”rauhoittaa” lapsiaan sänkyihinsä. Sillä silloin on vaara, siis sikäli mikäli lastenkasvatuksessa on ollut joitain puutteita esimerkiksi tottelevaisuuskoulutuksen (TOKO) kohdalla, että mieleen saattaa lipsahtaa vahingossa jokin ruma sana.

No mutta onneksi vain mieleen, huh ja hei! Se on tämän äidin pelastus tänä iltana.

Syyssumua

Nyt on se aika vuodesta, jolloin vanhoina hyvinä aikoina alettiin odottamaan talvea. Että minä päivänä se ensilumi tuleekaan ja niin edespäin. Luonto on luovuttanut ja rauhoittunut, hiljentynyt paikalleen odottamaan talvea. Viimeiset lehdet tipahtelevat ruskeanvihreään maisemaan omia aikojaan.

Alkusyksyllä ajattelin: mitäköhän jos tätä talvea en enää jaksa? Koko kausi, pimenevä kolea syksy, jäinen ja kylmä sysimusta talvi ja pitkä viileä kurainen keväänodotus tuntuivat mahdottomalta ajatukselta raskaan kesän jälkeen. Olin väsynyt, ympärivuorokautiseen kodinhoitoon ja lasten kanssa olemiseen (taistelemiseen). Vauva-ajan sumuisin aika alkoi selvitä, mutta voimat olivat menneet. Syksyssä ei näkynyt paljoakaan valopilkkuja, ainoa tuntui olevan se että osapäivähoito kahdelle ehtivälle lapselle alkoi taas. Ja koulu. Kuoroasiat toki, mutta se on sellaista terapiaa mistä ei pääse etukäteen iloitsemaan. Kun on laulamatta pitkään, se unohtuu miten hoitavaa se on. Mutta kaikki kuoroihin liittyvät työmäärät, suunnittelut ja stressijutut eivät kyllä unohdu helposti, ainakaan syksyn kynnyksellä.

Elämä on rankkaa, mutta onneksi armollista. Syyskuu oli lämmin ja aurinkoinen. Marjat ryntäsivät pakastimeen huomaamatta. Kävelyjä yksin ja yhdessä kertyi ennätysmäärä, kunto kasvoi ja psykosomaattinen lähes krooninen flunssani ei iskenytkään. Syyskuu tarjosi myös muutaman mukavan yllätyksen, ja nyt huomaan että olen ihan elossa ja oikeastaan toipunut jo pikkuvauva-ajasta. Oma aika kahdestaan vauvan kanssa lasten hoitopäivien ajan on ollut elinehto, vaikka sitä ei olekaan ollut paljon.

Niin kuin nytkin tänään parhaillaan: olisi hoitopäivä, mutta lapset toipuvat vielä kuumetaudistaan, joka alkoi toista viikkoa sitten. Oli jo välillä pois mutta tuli uudestaan. Ja jokainen sairastaa vähän eri aikaan. Yli viikkoon en ole saanut olla rauhassa, alkaa pikkuhiljaa vähän niin kuin sapettamaan. Eilen sairastui sitten vauvakin. Maanantaina minulla oli vauvankantomigreeni, tämä versio ei syö tuttia eikä tuttipulloa, mutta tykkää olla sylissä kun vain jaksaa pitää. Paitsi nyt kun on sairas, itkee sylissäkin. Tänä aamuna olin jo aika nälissäni tuossa puoli kymmeneltä kun olin seitsemältä herännyt, mutta syömisestä ei tullut mitään. Niskat jumissa vauva sylissä laitoin aamupalaa, kuljin edestakaisin ja harmitus sai pureskelemaan huulia ja hampaita, se nousi kohta nenäntaakse ja sitten melkein silmiin. Mielessäni luettelin mitä kaikkea haluaisin mutten saa: haluaisin juuri nyt soittaa pianoa. Haluaisin kovasti myös piirtää valkealla liidulla mustalle paperille, se himo on ollut jo toista viikkoa. Haluaisin neuloa siniharmaaraitaisten lapasten peukalot loppuun, haluaisin mennä kaupungille katsomaan kenkiä, haluaisin sovittaa yhden laulun nuorisokuorolle, haluaisin katsella partituureja, voisin ihan hyvin säveltääkin, haluaisin kirjoittaa ja haluaisin tehdä syvävenytyksiä. Haluaisin karjua koko maailmalle etten kestä! Mutta minä vain kävelen vauva sylissä, yritän imettää ja hyssyttää, laitan kärryyn ja otan pois, otan yhdellä kädellä kolmevuotiaan pois pianon päältä, yritän saada viisivuotiaalle nuhanenälle sukat jalkaan. Kuivausrumpu piippaa. Kananmuna käryää pannulla.

Ongelma on siinä että näen itseni tyttönä. Semmoisena joka miettii että mitä haluaisi tehdä isona. Jolle koko maailma on avoinna ja elämä edessä. Jonka päässä syttyy ideoita jatkuvasti ja hän haluaisi tehdä. Hän haluaisi tehdä työtä, TEHDÄ. T E H D Ä. Tehdä rauhassa jotakin valmiiksi asti! Tehdä jokin asia kunnolla, huolella paneutua, syventyä, viimeistellä. Rauhassa! Tuo tyhmä tyttö ei ymmärrä että on kohta keski-ikäinen suurperheen äiti, jonka täytyy ajatella millaisen lapsuuden antaa lapsilleen. Ei tajua että koko ajan muokkaa kasvimaata, jossa kasvit eli omat lapset kasvavat aikuisiksi. Ei näe, että rikkaruohoja pitää kitkeä ja lannoittaa, antaa valoa ja lämpöä joka päivä, ja silti kasvu on niin hidasta ettei sitä näe vasta kun vuosien päästä.

Ei ymmärrä, mutta lopulta kun saa vauvan viereensä petaamattomalle sängylle nukahtamaan, kylmän kananmunan syötyä ja kuuman kahvin (jota oli keittänyt vahingossa neljä kuppia) juotua, istahtaa hetkeksi sohvalle ja ottaa toipilaat syliinsä, tekee lettiä ja yrittää kertoa viisivuotiaalle joka piirtää ukkelia vessanpöntöllä että oikeastaan olisi kivempaa katsoa kun ukkeli vaikka ajaa pyörää tai leikkii muuten vaan. Ja tyttö hiljenee sisälläni ja huomaan kohta täyttäväni pyykkikonetta, tumma pyykki, tiskikonetta, kaikki ei mahdu, pyyhin pöytää, nostelen tavaroita maasta, suoristan mattoa. Tyttö yhtäkkiä: onko tosi, tähänkö suurin osa päivistäni eli elämästäni kuluu? Pyyhkimistä, keräämistä, pesemistä, kuivaamista, ripustamista, kampaamista, viikkaamista, lakaisemista? Tyttö syyttää: sinä taiteellinen haaveilija, kirjoittaja, muusikko, sinusta olisi vaikka mihin ja huomaatko mitä elämäsi on, siinä neljän seinän sisällä edes ja takaisin? Kerran päivässä käyt ehkä ulkona, joskus kävelemässä lenkin, joskus pihasaunassa, usein kanalassa, välillä autolla jossakin muutaman tunnin. Senkin suurperheen äiti, näetkö!

En näe. Tulee hetki kun lapset istuvat pitkän pöydän päässä vierekkäin piirtäen värikynällään papereihinsa. Vauva nukkuu edelleen. On hiljaista, lokakuun taivas on pilvistä valkoinen paljaiden koivunlatvojen takana. Sytytän kynttilän suuren lyhdyn sisällä ja katselen sitä. Mietin kuorojuttuja, joululauluja joita voisi ottaa ohjelmistoon, tulevaa sunnuntaita kun pääsee laulamaan Bachin motettia. Ehkä huomenna ovat jo valmiina päiväkotiin, silloin kuuntelen äänikirjaa ja ihan varmasti sitten piirrän. Varaan siihen kaksi tuntia. Ja naulaan pieniä nauloja makuuhuoneen seinään ja laitan siihen kaikki taulut joilla ei ole paikkaa. Ja käyn lenkillä puolukkapaikalla ja kerään kouran täyteen ja syön. Ja olen tyttö ja hengitän raikasta ilmaa sisääni ja hymyilen itselleni.

Tai sitten en. Mutta kynttilän sytytän vaikka seinät kaatuisivat, ja suunnittelen ja haaveilen taas, ainakin vähän. Se onnistuu aina.

Mitäpä sinusta, metsä?

Jos pitäisi joku yksi laulu sanoa mikä tulee naiskuorostani mieleen, niin se on Metsä. Kaj Chydeniuksen naiskuorolle säveltämä Lauri Viidan runo. Se on kiva laulu. Se runo on ihana! Mutta en nyt kerro enempää siitä laulusta, vaan metsästä.

Tehän tiedätte, että rakastan metsää. Rakastan myös peltoja ja erämaata, kallioita ja jokia, niittyä ja merenrantaa niin kuin musiikkiakin ja kaikkea taidetta. ”Uusi tieto”, sanotte nyt ehkä sarkastisesti niin kuin pikkuveljeni sanoi kaikkeen neljätoistavuotiaana (hän kai tiesi jo kaiken). Eihän se yllätä, tämä minun luontorakkauteni. Vaikka aina silti yllättää, se voimakas hyvän mielen tunne, kun pääsen nauttimaan luonnosta. Se tulee jo siitä kun autoa ajaessani näen pellonreunan puiden joukossa yhden haavan, jolla on aivan kirkkaankeltainen latvus. Ja sitten minun on pakko nähdä se joka kerta niin kauan kuin lehdet on puissa. Ahmin nyt kaikkia kirkkaanvärisiä puita. Olen ahne ruskan väreille. Viikonloppuna sen huomasin kun menimme bussilla Ranualle lasten kanssa, bongailin värejä koko matkan.

Kirjoittamisopinnoissa tein juuri tehtävän, missä piti valita jokin merkityksellinen paikka. Mennä siihen paikkaan, jos mahdollista, ja kirjoittaa siitä tunnelmia ja muistoja vapaasti kymmenen minuutin ajan. Sitten siitä kirjoituksesta piti valita tärkeimpiä ilmaisuja ja tehdä niistä runo. Hui. En ole tehnyt runoja muuta kuin lapsena, silloinkin vain muutaman. Muistan kun minun ja siskoni piti kerran kirjoittaa runoja yleisradion lastenohjelmaan. Meillä oli vaaleansiniset muistikirjat. Häpesin runojani, tiesin että ne eivät ole hyviä, loppusoinnut tökkivät ja ne olivat ihan lapsellisia. Aikuiset kehuivat niitä, ihmettelin miksi he kehuvat niin ilmiselvän keskinkertaisia runoja. Nyt aikuisena ymmärrän. Kyllä minäkin kehuisin ennemmin kuin haukkuisin jos minun lapseni pyynnöstä kirjoittaisi vaikka tällaisen runon:

Kevätkeiju, oi kauniisti leiju!
Kun hän liitää yli maan, eipä palele varpaitaan.
Kevätkeiju, oi kauniisti leiju!

Isosiskoni jota olen aina ihaillut, kirjoitti paljon paremman runon, kehuin sitä silloin ja kehun nytkin. Se alkoi: ”Pieni tyttö maalaistalon, näki ihmeellisen valon”. Lapsena minulle oli selvää että tuo maalaistalon tyttö oli isosiskoni tai minä, vaikka emme olleetkaan maalaistalosta. Olisi kiva, isosiskoni rakas, jos laittaisit tuon runon vaikka kommentteihin.

Mutta palaan opiskelutehtävään: piti valita paikka. Se ei ollut yksinkertaista. Minulla on monta merkityksellistä paikkaa, semmoista missä matkailen paljon ajatuksissani. Ulkomaita myöten. Valitsin lopulta lapsuuden paikan tästä läheltä, tien jonka varrella asuimme lapsuusvuosieni ajan. Muistelin paikkaa, kävinkin siellä (tosin vauvan kanssa autolla vain, en kehdannut mennä muistiinpanovälineiden kanssa sinne koikkelehtimaan, koska siellä asuvat ovat vieläkin pääosin tuttuja ihmisiä). Muistin ojat, naapuruston kaverit, leikkipuiston kauempana ja metsän. Ajan vieläkin melkein päivittäin tuon metsän ohi, eilen viimeksi katselin sitä. Miten kaunis metsä! Onkohan tuo metsä syynä metsärakkauteeni?

Tässä runo, joka tehtävästä syntyi. Tämä ei ole kummoinen, mutta tehty on usein parempi kuin täydellinen, joten olkaapa hyvät:

Metsä

tien toisella puolella
ojan takana.
Korkeat puut
tummat kuuset
mäntyjen suorat rungot näkyivät keittiön ikkunasta.

Metsäpalanen kymmenien talojen keskellä,
pieni palanen
silti suuri
korkea ja jännittävä, leikkipaikka
pimeällä pelottava
satoja mustikoita,
käpyjä.

Polku keskellä
Leveä, paljon kuljettu
oikotie kylältä kirkolle, ennen vanhaan?
Havunneulasmatto
valo puunlatvojen välissä jossain korkealla.
Kävelimme polulla käsi kädessä kaverin kanssa, ei parhaan
paras oli lomalla Sveitsissä,
sanoimme että olemme parhaat kaverukset ja pidimme kädestä metsäpolulla
joka loppui ojaan ja asfalttitiehen.

Katselen puita. Ne ovat niin suuria
Olivatko ne noin suuria silloin?
Lapsena se oli kai itsestään selvää
niin kuin kaikki hyvä ja kaunis
ja arvokas

Ihmeellinen lapsi

Arvatkaa mikä on euforinen tunne? Se on tämä missä nyt olen parhaillaan, tässä terassilla, syyskuun auringonpaisteessa. Kun kaksi oleellista henkilöä nukkuu. Oleelliset henkilöt ovat Vauva ja kolmevuotias. Toinen nukahti pitkän hyssyttelyn tuloksena kärryihin, toinen jauhokylvyn ja vesikylvyn jälkeen kylpytakissaan sohvalle. Tai no, juuri nyt tunne katkesi, viisivuotias poikaseni kävelee trampoliinilta tänne päin itkien. ”Talli potkas multa pallon!”, itku jatkuu. Oliko se nyt sitten tässä. Kohta tietysti vauva kannetaan ovesta sisään ja kolmevuotias alkaa itkemään sohvalla, että pissa tuli.

Nyt se viisivuotias lopetti. Eli minä jatkan, vaikka euforia katosi. (Nyt tuli seiskaluokkalainen kertomaan että hän parinsa kanssa sai suunnistuksessa ainoana kaikki rastit ja kemian kokeesta tuli täydet pisteet.) Hieno homma, mahtava juttu! Ja nyt taas yritän jatkaa: yöllä päätin että kirjoitan muistiin kuinka ihmeellinen lapsi meillä on. Toivottavasti kaikki äidit ja isät muistavat kuinka ihmeellisiä lapsia heillä on, minä en aina muista ja siksi haluankin kirjoittaa muistiin.

Muistiinpanot alkavat näin: Yöllä heräsin siihen että tumma hahmo kömpi selälläni. Avasin silmät ja näin kolmivuotiaamme könyämässä kainalooni, sanokaamme häntä vaikka Sirpukaksi. Hänellä oli varpaassa haava, joka parina yönä on ollut kipeä. Hänellä oli kädessään jääkaapista haettu voide, jota laitetaan haavaan tulehduksen estämiseksi. ”Laita mulle tätä, mun varpaaseen sattuu”, sanoi Sirpukka. Rupesin laittamaan, samalla herätin iskän ja sanoin että käy nyt katsomassa että onko jääkaapin ovi kiinni. Mies nousi hitaasti eikä tajunnut mitään, lähti kuitenkin kävelemään makuuhuoneesta keittiöön päin. ”Nyt sukka että se suojaa sitä, heti!”, sanoi tyttö kärsimättömästi. Pyysin että menee iskän perässä, iskä antaa sukat. Sopivan määrän vastusteltuaan suostutteluani hän lähti iskän perään. Kuulin kohta seuraavaa kodinhoitohuoneesta: ”Ei noita paskiaissukkia, mää haluan tyttöjen väriset, froutsensukat!” Minä pyöritin päätäni tyynyllä silmät kiinni ja yritin nukkua, mutta väkisinkin ajattelin että käyttääköhän tyttö tuommoista kieltä päiväkodissakin, ja mitäköhän päiväkodin tädit siitä ajattelevat. Eivät varmaan parempaa kuin minäkään. Mistä tyttö on oppinut tuommoisen ilmaisun? En muistaakseni ole käyttänyt. Eikä iskänsäkään. Isosisarukset ehkä, teinit ja murrosikäiset. Kuka nekin on kasvattanut.

Yöllä muuten ajattelin, että pitäisi juuri nyt nousta ja kirjoittaa kaikki muistiin, aamulla en enää muista. Olisikin pitänyt, mutta en voinut, koska rauhottelin vihaista tyttöä sylissäni. Hän raapi minua käsivarsista, sanoin ettei saa satuttaa, mutta hän raapi vain, oli väsynyt ja halusi nukkua kainalossani, mutta halusi olla myös vihainen, eikä lopettanut raapimista. En sanonut että se tuntui aika hyvältä, vaikka se tuntui, minua kutittaa usein käsivarsista kun on kuiva iho. Nukahdettiin sitten siihen, ja ajattelin että on se tämä ihmeellinen lapsi. Niin toimelias, niin temperamenttinen, niin hyvä sanamuisti. Kerran kuulee jonkin sanan ja sitten jo käyttää sitä sujuvasti. Mieleeni tulee myös nyt yhdeksänvuotias tyttäreni, joka oppii sanoja helposti. Olen tainnut täällä kirjoittaakin, kun tuli muinoin eskarista ja oli nähnyt matkalla sorsia ”tiheänään kuin parsaa”.

Nyt minusta tuntuu että kuitenkin unohdin sen parhaimman asian yön tapahtumista. Täytyy vielä kysyä mieheltä, kunhan pyöräilee kotipihaan. Jauhokylvystä tarkennusta vielä, en siis antanut sitä kylpyä hänelle. Olin hämärässä makuuhuoneessa sängyllä imettämässä vauvaa, kun kyselin että missä Sirpukka on, kun on niin hiljaista. Kohta edessäni oli valkoinen hahmo, aaveen näköinen. Hiukset, naama, paita, kädet, kaikki valkoiset. Suu oli ammollaan kuin aaveilla yleensä, mutta ei musta kuin aaveilla yleensä vaan sekin oli ihan valkoinen. Jauhoa ja jauhomössöä täynnä. Hän kakoi ja hänellä oli kädessään palomiehen kypärä joka oli täynnä vehnäjauhoa. Otin vauvan vasemmalle käsivarrelleni, oikealla otin tätä aavetta käsivarresta ja ohjasin hänet suoraan kylpyyn.

Nyt istun edelleen terassilla, aurinko siirtyi tuohon koivun taakse ja sylissäni on vauva, punaisessa puvussaan, huppu päässä. Kyllä nyt pari lausetta voi yhdellä kädelläkin kirjoittaa, eikös vain?

PS. Tietääkö muuten kukaan mistä sana euforia tulee, mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa?

PPS. Kuinka moni tietää mistä kirjasta yhdeksänvuotias oppi sanonnan ”tiheänään kuin parsaa”?

Oppia saamassa

Aloitin opiskelut avoimessa yliopistossa, kirjoittajaopinnot verkkokursseina. Juuri sain ensimmäisen vertaisarvioinnin kirjoituksestani. Ihka ensimmäinen kritiikki! Eikä muuten ollut kovin kiittävä kritiikki, se oli minulle uusi kokemus. Lukiossa viimeksi olen saanut kunnon kritiikkiä, parannusehdotuksineen päivineen. Täällä blogissa te ystävälliset ihmiset vain kiittelette ja kehutte, helposti unohdan sen että moni teistäkin lopettaa lukemisen kesken jos juttu ei luista ja vielä useampi ei lue ollenkaan.

Ensimmäinen oppimistehtävä tuntui helpolta kirjoittaa. Osaanhan minä sentään kirjoittaa, tuosta vain! Ja kirjoitin, nopeasti ja iloisesti, tässäpa teille minulta juttu, ottakaa koppi. Pudotin juttuni palautuslaatikkoon ja jäin odottelemaan muiden tekstejä ja palautteita. Kun niitä alkoi tulla, huomasin että joukossa oli keskinkertaisten lisäksi myös oikein hyviä kirjoituksia, parhaat tosi hyviä. Ja kun luin sitten vertaisarviointeja toisten jutuista, niin aloin tuntemaan itseni kirjoittajana keltanokaksi. Itseoppineeksi harrastelijaksi, niin kuin olenkin. En ymmärtänyt edes kaikkia sanoja. Mikä on konventio?

Ongelma tässä opiskelussa ei ole se, että saanko tehtyä tehtäviä ajallaan. Saan kyllä, etuajassa jopa, niin mukavaa ja mielenkiintoista tämä nyt on! Mutta se onkin sitten toinen juttu, miten voin parhaiten oppia ja kehittyä kirjoittajana. En tee tätä suoritusmerkintöjen takia vaan itseni. En voi siis tehdä juttuja nopeasti ja tehokkaasti, vaan minun täytyy tehdä ne hyvin, mieluummin vähän paremmin. Minun täytyy ponnistella ja käännellä näkökulmaani, täytyy pohtia huolella palutteita ja miettiä miten juttua olisi vielä parempi lukea. En halua hutaista. Ja se jos jokin vie aikaa ja energiaa. Juttuja ei kirjoiteta väsyneenä illalla viimeisillä voimilla. Eikä naputeta kiireellä valmiiksi ennen kuin ensimmäinen tulee koulusta. Niitä täytyy leipoa ja keittää kärsivällisesti rakkaudella ja intohimolla, niille täytyy raivata paljon tyhjää tilaa mieleen, vasta sitten voi syntyä jotain.

Yhden asian opin jo: kirjoitan kuulemma kuvailevaa tekstiä. Ai miten muka, ajattelin ensin, mutta kohta että niinpä, ehkäpä kirjoitankin. Näenhän aina kaiken mielessäni kuvina, ja sitten kirjoitan ne kuvat ylös. Siirrän mieleni kuvitusta paperille. Onkohan sama musiikissakin, näenkö musiikinkin kuvina mielessäni? Tuota pitää virkeämpänä hetkenä ajatella vielä uudestaan.

Mutta kiitos teille silti kehuistanne, niiden ansiosta uskaltauduin kirjoittajaopintoihin. Kehut eivät ole paha asia, kunhan ne ovat aiheesta. Ja vielä paremmin ne pääsevät arvoonsa kehitysehdotusten keskeltä. Joten otan täälläkin mielelläni kriittistä palautetta vastaan, tiedoksenne! Tästäkin jutusta, vaikka tämä nyt onkin nopeasti ja väsyneenä kirjoitettu. Oppiakseni.

PS. Tarkoitus oli laittaa tänne se ensimmäinen oppimistehtävä, mutta nämä selittelyt veivät kaiken tilan. Seuraavalla kerralla sitten!

Vain siivu

Totuus on, että kerron täällä vain siivun. Kuin juustohöylällä leikatun ohuen siivun, joskus ehyen, joskus repaleisen. Ja joskus keksin vähän omiani, ehkä puoliksi vahingossa, puoliksi jättääkseni jotain kertomatta, puoliksi siksi että poimin eri tilanteista jotain erityistä ja sekoitan ne yhdeksi tilanteeksi. Siitä tuleekin sitten yksi ja puoli. Täällä on sekä faktaa että fiktiota.

Lapsena keksin omiani paljonkin, uskoin itsekin kun kerroin noin ekaluokkalaisena että meillä on Sievin mummulassa seitsemän hevosta. Kuvittelin oikeasti olemassaolevaan aittarakennukseen seitsemän karsinaa, niihin ovet jotka aukesivat vain yläpuolestaan, alapuoli jäi kiinni, ja niistä pisti eriväristen hevosten päitä esiin niin kuin Villivarsojen sarjakuvissa. Sitten kun seuraavan kerran ajoimme mummulan pihaan, melkein säikähdin kun siinä törröttikin vain tavallinen pieni aitta, siinä punainen veranta, tavallinen punainen ovi valkoisine ovenpielineen. Epätoivoisesti kiertelin aittaa ja mittailin silmilläni että miten siitä voisi tehdä tallin, ostaisikohan Terttu ja Erkki edes yhden hevosen jos oikein pyytäisin. Täällähän on peltoja ja heinää, ja voisin auttaa aitauksen tekemisessä. Ja tietysti hevosenhoidossa. Se olisi suomenhevonen. Valehtelin usein vahingossa, mielikuvitus vain lähti laukkaamaan kuin villi varsa ja sitten heti kaduin kun taas oli lipsahtanut. Kuvittelin ja en muistanutkaan aivan heti että eihän se ollut totta. Joskus niin kävi isompanakin, halusin tehdä vaikutuksen. Rukoilin sitten iltarukouksessa peloissani että pääsisin irti valehtelusta. Ja rukoilin peloissani myös että turha tyhmä valheeni ei tulisi ilmi. Joskus tuli, joskus ei. Vielä isompana saatoin vähätellä taitojani ja tekemisiäni sitten vastapainoksi, etten vain antaisi totuutta parempaa kuvaa, kaiken varalta. Hyvistä jutuista tykkään kyllä edelleen.

Ei ollut tarkoitus jaaritella valehtelemisesta, vaan siitä kun kävin Ateneumissa Alice Neelin töitä katselemassa. No nyt lipsahti, valehtelin! Kävin kyllä Ateneumissa vauvani kanssa mutta menin ensin tutustumaan taiteilijaan kirjasta, joita oli siellä eteisaulassa luettavana. Se oli suuri paksu kirja, siinä oli useita kuvia taiteilijan töistä ja paljon tietoa myös. Katselin aikani, selailin ja yritin päättää että ostanko pääsylipun. Kirjan katselu riitti, oikeita taideteoksia en nähnyt vaan menin imettämään vauvaani nurkan taakse ja pohtimaan näkemääni. En aio nyt kuvailla enkä arvioida enkä analysoida näyttelyä jossa en käynyt, en kymmeniä näkemiäni kirjan kuviakaan, vaan miettiä mitä ajatuksia se herätti minussa tähän kirjoittamiseeni liittyen.

Kuvia todellisista ihmisistä ja tilanteista. Kuvia paljaista naisista, äideistä, imettävistä. Lapsi sylissään, silmäpussit silmien alla. Miehiäkin. Mitään ei oltu jätetty piiloon. Värit ja Alicen kädenjälki oli kuitenkin miellyttävää, ja jokin niissä kuvissa ja ihmisten todellisissa olemuksissa ja arkisissa taustoissa sai minussa vastakaikua. Ajattelin kirjoittamistani. Miten usein olenkaan ajatellut että jos voisin kirjoittaa kaiken. Illalla painanut pääni tyynyyn ja ajatellut, että tulisi mahtava novelli, jos kirjoittaisin tämän päivän elämääni, niin kuin se tuli ja tuntui sydämeni sopukoita myöten, jättämättä mitään pois. En tarkoita erityisesti enkä oikeastaan paljonkaan sellaista mitä yleensä sensuroidaan ja mitä näin näissä naiskuvissa, alastomuutta ja seksuaalisuutta, vaan yleisemmällä tasolla kaikesta mitä ei voi näyttää tai kertoa. Huomaan että voin kirjoittaa vain siivun, koko muu suuri möhkäle jää omaan tietooni, kenties loppuiäksi.

Syitä miksi voin kirjoittaa vain osan on monia, suurin se että kirjoitan omalla nimelläni. En halua liikaa loukata perheeni ja läheisten yksityisyydensuojaa. On aina myös väärinkäsityksen vaara, koskien elämänpiirejä, paikkoja ja yhteisöjä joissa elän. Jos kirjoittaisin tunnistettavasti läheisteni tekemisistä, virheistä ja erheistä niin vaikka ne olisikin annettu anteeksi niin unholaan ne eivät pääsisi. Onneksi voin sentään aika vapaasti kirjoittaa omista virheistäni, mutta aina se ei ole kaunista luettavaa. Elämässä on asioita jotka eivät ole kauniita. Sitten on asioita jotka ovat kauniita jos osaa katsoa oikealla tavalla. Alice Neel on onnistunut katsomaan monia asioita niin että arkisesta on tullut kaunista. Äidin väsyneestä ilmeestä taidetta jota katsoo mielellään.

Elämän todellisuudessa, jota myös realismiksi kutsutaan, piilee se mikä minua kirjoittajana kiinnostaa. Ja yritän kirjoittaa niin kuin elämä on vaikka joudunkin jättämään paljon pois. On paljon kaunista, surullisen haikeaa kaipausta, ristiriitoja joiden kanssa eletään välillä sovussa, välillä sotatantereella hyökäten, puolustaen ja antautuen vuoron perään. Vaikeuksia joita hävitään ja voitetaan. Nauruja, hymyjä ja katseita, viattomia ja ilkeitä, kauniita ja voimakkaita, lannistavia, kohtaamattomia. Itkuja joita ei kukaan kuule, salattua surua joka jäytää joka hetki, iloa joka kuin vuoripuro mutta joka päätyy kallionkoloon, tietymättömiin. Pelkoa joka hiipii tai hyökkää pimeässä, makuuhuoneen verhon raosta, synkkyys joka on niin mustaa että sen sanominen tuntuu mahdottomalta. Niin paljon tunteita, ajatuksia, asiota joita ei voi kirjoittaa.

Ehkäpä vanhana mummuna, jos joskus sellaiseksi pääsen, voinkin kirjoittaa. Kun on kulunut tarpeeksi etäisyyttä ja aikaa. Sitä ennen höylään juustomöhkälettäni, siivun sieltä, toisen täältä. Niitä kenties on sellainen lastupino jonakin päivänä, että siitä saisi aimo möhkäleen kasaan. Erilaisen kuin tämä elämäni oikea möhkäle, mutta möhkäleen kuitenkin.